viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden,
joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn
papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa
oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut?
Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen
Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja
siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä,
hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla,
miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli,
hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin
vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri,
hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat
kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä
korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat
jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän
edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden
urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä,
mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.
Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga
sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin,
joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka
rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja
nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi
mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli
halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta
uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä
missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on
hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen,
pelastuneena kuolleiden valtakunnasta -- hän tulee -- viikinkirouva
näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa -- se on kristitty, vangittu
pappi.
-- Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi
hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi
rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko
ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän
suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja
rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi
hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja
herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän
vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava
joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin
muuttolintujen parvi lentäessään pois.
Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas
siipien havina -- hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne
olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen
niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja
silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran
vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden
mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella,
missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet
villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain
silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä,
aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän
ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon
iloiselta.
Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin
olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti
käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili
itkun ja monien ajatusten vallassa.
Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki
haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.
-- Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, -- jos tahtovat mukaan,
niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään
kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja
suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se
oikeastaan ei ole säädyllistä! -- ja mitä lentämistapaa joutsenet
käyttävätkään?
-- Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, -- joutsenet
lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.
-- Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi
haikaraemo, -- se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida
tyydyttää.
* * * * *
-- Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut
puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.
-- Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.
-- Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi
Helga.
-- Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät
alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.
* * * * *
-- Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär,
kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna
kotiseutunsa.
Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.
-- Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi
haikaraemo. -- Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te
saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki
perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan
ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne
tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin
mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin
tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana
kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!
-- Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin
rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä,
leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei
elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta
pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.
Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet
haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja
siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin
kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen
puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan
kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen
silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus
nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet
syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön
jälkeen.
* * * * *
Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä
se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen
paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin
puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja
terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille
ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle
perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän
heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.
-- Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, -- muu ei ole
mahdollista!
-- Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. -- Ja mitä minä olen
tehnyt? En mitään!
-- Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja
poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet
Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat
varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten
syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan
egyptiläisen tohtorin näköinen, -- minun silmissäni!
Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä
nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää
elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde
oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän
kohdatessaan puhkesi esiin kukka".
-- En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka
oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. -- Se oli
niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he
heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin
-- se kyllä oli liemen ansio!
-- Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, -- eihän heidän nyt pitäisi
unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta
tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!
Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon,
valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä
jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi,
kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine
tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä
hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli
Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli
vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien
loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli
rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli
osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja
eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia
tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan
metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän
oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan
noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä,
korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.
Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! -- Pieni Helga
punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin
lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden
kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden
vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta
johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä
vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman
rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa
riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän
näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa
kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri
lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi
typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän
kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan,
jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.
Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä
iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö
huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi:
"Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin
korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja
korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi
ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei
sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois
harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet,
se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa
kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen
ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa
ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"
Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea,
näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa
suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus
työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi
onnellinen, oli saatu, voitettu -- mitä tapahtuisi, mitä seuraisi?
Paras: "jos Jumala tahtoo!"
* * * * *
Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti
pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi
haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään
sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli,
oli onnellinen ja muisti häntä.
-- Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa,
-- mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa
onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!
-- Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, -- mutta
sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta
ei kumpikaan meistä saa -- se loukkaa!
-- Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.
-- Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, -- se ei anna
myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!
Ja sitten he lensivät.
Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian
lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga
usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen
kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän
oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa,
satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään
pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu
kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja
siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.
Ja satakieli lensi -- ja aika lensi myöskin.
* * * * *
Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen
runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja
miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat
valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri
tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat,
kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii,
saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen
asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja
juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat
ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian,
puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi
Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.
Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä
musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin
silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa,
sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.
Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat.
Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon
tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä
tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet,
että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen
tarinaansa.
-- Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.
-- Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. -- Vähempää ei voisi olla.
Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle
taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja
nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli
heidän osakseen.
Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen
ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä
näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty
pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan
valtakunnasta.
-- Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi
hän.
Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut,
että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda
vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.
Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja
ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen
ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.
-- Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.
-- Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, -- vain ainoa lyhyt
minuutti!
-- Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!
-- Vain yksi silmäys, viimeinen!
Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella -- mutta kaikki soihdut
ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa,
haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli
kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.
Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin
viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi
sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa
siellä, hän seisoikin puutarhassa -- sellaista ei täällä ollut ennen.
Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.
Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.
Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja
haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.
-- Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, -- mitä sinä tahdot? Miksi tulet
tänne, sinä vieras nainen?
-- Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia
sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.
-- Se on erehdys, sanoi haikara, -- sen sinä olet nähnyt unessa kaikki
tyynni!
-- Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja
Villisuota, matkaa tänne --!
Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.
-- Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin
äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa
Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten
eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä
puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja
ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.
Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.
Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa
sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt
valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma,
valonsäde -- Isän luo.
Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän
oli seisonut.
* * * * *
-- Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, -- sellaista en ensinkään
ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!
--- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.
-- Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.
PIKAJUOKSIJAT.
Oli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri,
suurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko
vuoden.
-- Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, -- pitäähän toki olla
oikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina.
Mutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai
toisen palkinnon!
-- Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana
palkinnonjaossa, -- ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat
huomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen
minäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen
kynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se
kuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan
juoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on
kunnioitettavaa -- ja niin sai hän toisen palkinnon!
-- Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. --
Nopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole
osoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana,
kaukana!
-- Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. -- Te
kuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta
pois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään
isänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!
-- Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, --
hukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?
-- Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa
isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.
-- Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain
toista! sanoi etana. -- Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää
raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä -- minä
sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi
palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin
minun! -- mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!
Ja sitten se sylkäisi.
-- Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot,
ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten
periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli
jäsenenä palkintolautakunnassa. -- Minä ajan aina asiaani
järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on
minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta
tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut
johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten
alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa
varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on
kahdeksas kirjain A:sta _H_ -- niin olemme saaneet _Haren_, Jänis, ja
niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas
kirjain loppupäästä laskien -- Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen
sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli -- taas on _S_.
Sentähden äänestin _Snegeln'ille_, Etanalle toista palkintoa.
Seuraavalla kerralla tulee _I_ ensimäiseksi ja _R_ toiseksi.
[Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta
tehdä oikeutta tälle kohdalle. _Suoment. muist_.] Joka asiassa pitää
aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.
-- Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut
palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. --
Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee
perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt
siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan
en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen
viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee
syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei,
on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei
pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan
_kauneudeksi_. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen
kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät
ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja
niin minä äänestin häntä!
-- Hiljaa! sanoi kärpänen. --- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa
jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden
jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista
jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä
tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis
juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana.
Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi
veturi takajalat, sillä _minä_ istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen,
minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en
välitä palkinnosta.