jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä
uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.
Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa
jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon
suuria ahneita koiria -- niitä oli siellä yllinkyllin -- juoksi hänen
jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. -- Koetan vain veistä!
sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön,
ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun
puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen
sielunsa pohjasta.
Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi
ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän
ihmisymmärryksellä.
-- En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti
minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, -- sydämessäni on sinua
kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus,
mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin
kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?
Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat
olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä,
silmiin tuli suuret kyyneleet.
-- Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, -- hirveäksi se
sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty
maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja
viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan
pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi
huoneen kahtia.
Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan
hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä
tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut
syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen
askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli
työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois
nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka
oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi
antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä,
hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä,
kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon,
puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti
veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan
itseään.
Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi
muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:
-- Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana
päivänä! -- Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin
täynnä laupeuden tekoa!
Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse
yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi
hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni
eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he
tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.
Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja
laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja
pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja
laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli?
Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi
pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli
häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren,
ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli
häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin
eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin
pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori
kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä
ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä,
pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan
noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan,
lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän
veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.
-- Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, -- päästäppä minut vain
likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä!
Orja! Senkin parraton!
Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa,
mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle
miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä
vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin
sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan
likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan
ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet
kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä
ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.
Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin
miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa,
joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli
ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti
olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän
luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei
välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä
hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän
teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja
rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.
Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä
yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut,
irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli
hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin
hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään.
Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä,
kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen
selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti
asettuisikin siihen.
-- Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun
noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä --
ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!
Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä
metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat
laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit
tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran
ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:
-- Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä
ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.
Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi
hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi
suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat
pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.
Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä
kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei
kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin
että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin
he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi,
tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana,
täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan
pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli
virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden
sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui,
hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.
Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat
ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon
kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi
terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä
-- tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin
auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!
Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee
perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten
kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti
tässäkin sana, jolla on luomisvoima.
He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien
halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.
-- Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä,
pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä
heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi,
jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen,
yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki
onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni
kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja
eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän,
syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan
eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja
varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen
otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat
ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.
Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski
samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi
rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja,
käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi
levittäytyi viuhkanmuotoiseksi -- silloin päästivät rosvot kauhuissaan
hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon
luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse
oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä
oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina
kiiruhtivat he pois.
* * * * *
Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja
tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän
pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän
katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi
äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi
vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka
uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä.
Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian
saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa
tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan
hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja
puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se
halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän
otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä
lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen,
sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi
nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla.
Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän
raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin -- ja pieni
Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran
kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.
Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot.
Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta
unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta
olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun
latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui
koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on
hiljaa ja kuollutta -- niinhän sanotaan! --, kuollutta, niin: siellä
leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli
muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta
pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia
sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia
kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä
eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa
-- muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on
tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi
närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne
hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen
silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä
hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.
Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet
uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen
auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa,
käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota
niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät,
hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat
syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun,
ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.
Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli
sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli
kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän
pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi.
Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen
tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille,
se kehysti sitä niin kauniisti -- ja silloin, hänen molemmin käsin
piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin
rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli
hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä
ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui
hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja
lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän
lausui sen: Jeesus Kristus!
Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää
vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa -- hän nukkui.
Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin:
hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää,
silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen
ilmestyi surmattu kristitty pappi -- "kauniimpana kuin Balder", olisi
viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.
Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse
niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen
syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen
muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä
oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu
hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt
häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja
liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa
ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki
oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui
halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen
sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen
liekistä, pyhän hengen tulen.
-- Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, -- liejusta, maasta olet
sinä tullut -- maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde
sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin
alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta!
Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää
ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. -- Minä tulen kuolleitten
maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen
siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En
vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää
suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä
juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.
Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen
kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt
viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin
haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin
haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun
hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli
kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat,
ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili
niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta
liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja
katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja
peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä
kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.
Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota
kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti
korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui
messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin
laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu,
niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot
puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki
missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin
harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi
nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä,
oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan
puolison, prinsessan Niilin vesiltä.
Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta
hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä
käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin
ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.
Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi,
jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.
-- Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.
-- Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he
likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin
sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.
-- Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!
Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja
rakkauden kaste pienelle Helgalle.
-- Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti,
-- vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri
sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman
virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin
unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta --- minusta oli
kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi
vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt
minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja
muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin.
Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta
kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju,
liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi
käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi
kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi
ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi
rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä
nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen
sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! -- silloin ajattelin omaa isääni
kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä
en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä
hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!
Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt
leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt,
nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen,
joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä
vastaan.
Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen
heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia
säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän
ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.
-- Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, -- nyt me ymmärrämme toistemme
kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu
kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä
yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me
lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä
Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä
kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan!
Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös --! No niin,
kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen
täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me
lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja
poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!
-- Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa,
-- se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon
mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!
Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran
näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi
jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka
kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin
hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. -- Niin, kyllä meidän täytyy
lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, -- siellähän odottavat äiti
ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään
suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja
sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän
rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!
Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät
viikinkilinnaan.