rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta
se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään
tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä
nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella.
Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli
aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee
yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että
koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat
seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja
joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan,
niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat
kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille
pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle,
jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa
työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän
sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi
oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen
ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni
lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti
suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi
häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä.
Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean
äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen
luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi
säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen
leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi,
jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni,
suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.
-- Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, -- olenko minä nähnyt pahaa unta?
Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja
hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri
joka haaralle kuin villi kissanpoika.
Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän
oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden
kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.
Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen
lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli
kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas
se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin
silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti
että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka
haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan
aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus
isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan
sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa
tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan
ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka
tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt
pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli,
panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka
halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa
saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.
Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa
haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät
lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.
-- Joka mies valmiina! kuului komento. -- Vaimo ja lapset myöskin!
-- Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, -- minussa kitiää
ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä
sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!
-- Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, -- älkääkä niin paljon
soittako suutanne, se rasittaa rintaa!
Ja he lensivät.
Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine
miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian
rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:
Pelasta meitä villeistä normanneista!
Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme
tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti
oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien
päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta
karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja
he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet.
Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se
oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja -- se oli eräänlainen soittaja,
joka samalla oli soturi -- oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä
hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista
sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto:
"omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta
koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja
vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.
Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä
oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän
oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin,
puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle
puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli
nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli
hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito,
joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut
käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.
Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika
tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin
sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta,
mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se
tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin
myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen
miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat
hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen
tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli
hauskaa aikaa!
Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven
myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan
mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin
pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti
enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin
kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.
Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi
metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi
heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan.
Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla
tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine
poikineen, niin, missä ne nyt olivat?
* * * * *
Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti
niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat
kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien
kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari
lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen
toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien
sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu
nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona.
Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin
varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää
jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin
marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli
alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin
haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset
luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.
-- Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä
maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.
-- Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. -- Vieläkö mennään
paljon, paljon kauemma sisämaahan?
-- Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, --
hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat
likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan
elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien.
Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät.
Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne,
koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen!
Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä
jään ja te myöskin.
Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla,
lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat
nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan,
tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin
korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät
loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti
mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin
haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella
askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli
kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa,
löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät
verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin,
koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät
pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt
kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli
suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka
päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei
voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. -- Mutta rikkaassa linnassa,
egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo
ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki
jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka
seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa.
Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei
ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa
suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan
häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori,
kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden
taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on
kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot
kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he
kertoivat: -- Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki
meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme,
ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva
joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan
riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten
kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä
metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi
sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä
hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!
Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli
nokkaansa niin että kumisi:
-- Valheita ja juonia! sanoi hän. -- Tekisipä mieli työntää nokkani
suoraan heidän rintaansa.
-- Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. -- Silloin olisit hauskan
näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on
sivuasia!
-- Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna,
kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä
he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!
Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa
laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää -- eikä
siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle
Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella
niin paljon tässä maailmassa.
Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin,
niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin
haikaraisä.
-- Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman
elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua!
niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu,
vakuuttivat oppineet.
-- Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.
-- Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, -- eikä se ole minun
syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta
ajattelemista!
Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä,
erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja
rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka
auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja -- tämä kaikki
esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi
mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi
miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko
seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.
Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi -- hän oli kuullut sekä pikkueläjien
että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan --, että oli
suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies
makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi,
jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen
terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa
kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet
kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet,
niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää
elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään
ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää
elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin,
niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä,
että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko
sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin
myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut
vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli
laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka
jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän,
joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan
menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon
ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin
hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja
pelastus.
Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen
syvästä suosta Tanskanmaalla -- paikka oli selitetty hyvin tarkkaan --
piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut
hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.
Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle.
Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin
tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti
hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja
poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin
haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät
odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.
-- Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta
prinsessoilta! sanoi haikaraisä, -- niin eivät pääse Villisuolle
tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä
tarvitaan!
-- Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.
-- Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. -- Minä ja
nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät
meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja,
johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin
riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon
matkavaatteita pohjoiseen maahan!
-- Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. -- Mutta olethan sinä
herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.
* * * * *
Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen
lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet
kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle,
joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli
se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa
syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi
suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin
kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova
ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.
Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen
höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki
mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen
hän sanoi tosissaan:
-- Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen
päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin
minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin
kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit
-- sinä! Kyllä minä muistan sen!
Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut
hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä
Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin
kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän
hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa.
Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti
virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi
rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän
suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:
-- Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.
Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että
mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä,
pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota
kauhistuttavaa lasta.
Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi
saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle
istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja
sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon
sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi,
ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen,
suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet
vesivirrassa kääntyivät.
Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi
hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa
itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja
kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui,
kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin
nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä
hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja
uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa
silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut,
ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan.
Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman
hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:
-- Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä
olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.
Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi
ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.
-- Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut
lumpeessa! sanoi haikaraisä. -- Nyt hän on kokonainen ihminen ja
egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin
nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies
luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja
halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin,
minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut
tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä
toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö
tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä
ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta
joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin
maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt
ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus
sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!
-- Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, -- sitä sinä
ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen
ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti
kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi
nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me
olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi
hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme
vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen,
niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella,
minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin
teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä
kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle
sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä --
senkin vekara! -- ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut
hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!
-- Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi
haikaraisä, -- minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!
Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi
jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet
sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan
ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää
ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.
-- Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, -- mutta
minä en sano sitä hänelle!
* * * * *
Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen.
Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka
vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä
hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi
laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen
tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni
Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka
rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä
oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos
toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin,
kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan.
Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen
Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.
Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä,
ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt
hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta
kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta
kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita,
joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan
vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat _hänen_
verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien
hyväksi.
Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun
kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli,
"kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti
häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen
nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.
-- Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki
nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata
häntä matkalle!