saamme nyt kuulla.
Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan
kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin
kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa
tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien
lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat
perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki
olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät
iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt
ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki
entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä,
ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat.
Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa
vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät
telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja
maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten
hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän
nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja
tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset
iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen
riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti.
Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä
puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.
Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen
pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu
tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten
alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän,
se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut
paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi,
levitti itseään, nosti itseään -- ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi
sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä
korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.
Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien
muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla
lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin
sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja
kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja
kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, -- lapsensilmiä,
rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.
Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken
kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut
metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset
voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa.
Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen,
jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä
tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana
kuin ihmisen rinnassa.
Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se
katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä
voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen
vastaavan itselleen.
Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan
muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot
kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja
lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde
suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot
ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin,
kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella,
joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui
heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja
mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli
laulua ja iloa aina taivaaseen asti.
-- Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin
päästä mukaan! sanoi tammi. -- Ja sinisen kellokukan! Ja pienen
satakaunon! -- niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.
-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.
-- Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit -- ja sitä edellisenä
vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! -- ja villi omenapuu, miten
kauniina se olikaan -- ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien
aikana --! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi
voinut päästä mukaan!
-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten
vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.
-- Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. -- Ne ovat
kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä
kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!
-- Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi
vastaan.
Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.
-- Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. -- Nyt ei mikään side
pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja
loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki
mukana!
-- Kaikki!
Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli
merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja
rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta,
juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen
kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä
päiväperholle.
Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki
kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta,
pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin
alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi
tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli
onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput,
kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.
-- Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat
merimiehet. -- Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata --
ei mikään!
Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka
makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi
virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta
Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:
Sa veisaa, Herran kansa, nyt!
Halleluja! Nyt täyttynyt
on rauhan käsky päällä maan!
Halleluja. Halleluja!
Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai
virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin
vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan
jouluyönä.
AAPISKIRJA.
Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan,
nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin
aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot
olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi
aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu
vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin
monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta
kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt
alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi
permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta.
Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä
tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä
lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne,
jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu
ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa
elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät
merkitse mitään, mutta asetettuina riviin -- niin, jos hyvä Jumala
antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään
enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta
kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.
Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti
sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi,
mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä
olento.
Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti
lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan
sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt
päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli
tuon torventoitahduksen -- ja sitten puhui kukko äänekkäästi
vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.
-- Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. -- Kaiken
pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat
lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen
uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka
makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin
kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti
siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat,
joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä
tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja
kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne
aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne
kelpaa!
A.
Nous' _Aurinko Aamun_ taivaalle vasta,
mut ei noussut, se kukon kiekunasta.
-- Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. -- Mutta olenpahan
hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!
B.
On _Brahma_ vanha jumala,
mut Hänt' ei meillä palvella.
-- Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. -- Mutta luenpa
eteenpäin!
C.
_Columbus_ takaa ulapan
hän löysi uuden maailman.
D.
Nuor _David_ vaihtoi aikoinaan
hän paimensauvan valtikkaan.
E.
Käy _Elefantti_ raskaast' aina,
vaikkeivät huolet häntä paina.
F.
Jos tytön nimi _Fanny_ on,
niin pojan taasen _Filemon_,
G.
Maan pyörivän ties _Galilei_,
mut ennen uskottu sit' ei.
H.
Siks turhaan moni _Hurraa_ soi,
kun kieltä hillitä ei voi.
-- Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. -- Tosin
kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä
varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja,
ja pienet eivät _voi_ sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!
I.
On _Ilves_ metsän elukka,
mut hänt' ei usein tavata.
J.
Oli _Jaakop_ poika Iisakin
ja _Joosef_ poika Jaakopin.
K.
Vaikk _Kello_ aina käy ja lyö,
niin ympärill' on mykkä yö.
-- Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en
pääse sen pohjaan.
L.
Ei _Lornettia_ oo _Leijonilla_,
mutt' usein salongin keikarilla.
M.
_Maa_ yhteinen on äitimme
ja häneen kerran palaamme.
-- Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.
N.
On _Neekeri_ musta ja mustaks' jää,
vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.
O.
Voi ihmisen _Otsaan_ mahtua
mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.
P.
Voi _Pesukarhu_ pestä ja pesiä,
niin ettei siinä mikään kesiä.
Q.
On _Quantum_ sana latinaa.
Se kuinka, paljon tarkoittaa.
R.
Voi paljon hyvää tehdä _Raha_,
mut usein sitä seuraa paha.
S.
Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri,
jos _Sikalaumas_ onkin suuri.
-- Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, -- kysyy voimia lukea niin
paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin
messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella -- kukon mielestä.
-- Eteenpäin!
T.
Satu _Tanskanmaasta_ kerrotaan:
sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.
-- Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, --
mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista.
Eteenpäin!
U.
Mies vanhaksi jos elää vaan,
hänt' _Ukoks_ pian hoetaan.
V.
Työkaluks on luotu _Viikate_,
ei lyömä-aseeks kelpaa se.
X.
-- Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!
On kullakin risti kannettavansa
ja Sokrateell' oli _Xantippansa_.
-- Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta
kaikkiaan on parempi.
Y.
Eli _Ygrasil-puun_ alla jumalat --,
niin vanhat sadut kertovat.
-- Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, -- se on aina lohdutus.
Eteenpäin!
Z.
Sana. _Zefyri_ tietää länsituulia,
joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.
Ä.
Voi äännähdellä eläinkin,
mut _ihmis-ääni_ ihanin!
Ö.
Mik' oksa paras? -- Et hoksaa.
Muista kyyhkyn _Öljypuun_ oksaa!
-- Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se
painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen
kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta,
oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo
kirjakaappi? Minä olen puhunut -- nyt voivat toiset toimia!
Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko
lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä
ympärilleen.
-- Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin --! Siinä ei uusi aapiskirja
pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä
ei ole kukkoa!
LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.
Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja
rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan,
pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi,
turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat
syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta
vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden
keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen
äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän
kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin
hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.
Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein
kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun
tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja
paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.
Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen,
vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä.
Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia,
puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä
luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on
kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta,
joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet
vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu
sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä
tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi
kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut
tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä
vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset
pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu
kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin
vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin
käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt,
haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla
sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän
maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle,
kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta
sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat
ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa
suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta
me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä
haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se
onkin ehkä parasta.
Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen
hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli
haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että
munat onnistuvat.
Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli
kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.
--- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän
haikaraemolle.
-- Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, -- muista, että minä haudon, se
voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.
-- Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. -- Meidän isäntämme tytär
Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen
tiensä hän on kadonnut!
-- Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten
minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.
-- Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit
minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa
hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden
muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne
pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!
-- Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. -- Munat voivat
kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!
-- Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, -- ja tänä iltana
kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa
kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin,
joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne
ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin
minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!
-- Tietysti! sanoi emo, -- mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää
kuulla joutsenhahmoista.
-- Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi
haikaraisä, -- sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä
kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle
asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat
ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet
kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut
yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi
molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa
sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli
näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat
irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän
kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin
silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa!
"Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä
joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä
Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi
kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi
satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.
-- Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, -- minä en saata sitä kuulla! Mutta
kerro, mitä sitten tapahtui!
-- Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja
sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu
suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään
kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret.
Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle,
mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta
ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia
kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu
Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan.
Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!
-- Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan!
Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa
varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin
meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!
-- Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän
piti sanansa.
Kului pitkä aika.
Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä
varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka
levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä
aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti
lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni
tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin
egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli
hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän
todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi.
Sentähden se lepäsi lumpeessa.
-- Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. -- Minun
pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu,
ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista,
minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden!
Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!
Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven
rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten
haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo
tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.
-- Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen
tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.
-- Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. --
Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin
tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja
viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän
poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein
tunnen!