olivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.
-- Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja
oksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin
ihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se
alkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja
unohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan!
Siinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei
se siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei
kuulu, ja vihdoin -- niin, sitten on tarina lopussa!
Tätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä
pienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla
Piententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä,
bremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän
menisi naimisiin.
-- Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.
Talvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky
niin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät
Antonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen
kahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt
ulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.
Oli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet
lasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö.
Vanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän
ei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään.
Hyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui
ottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja
viimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se
oli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin
ikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän
ei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen
ylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta
suruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.
Aika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei
myöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä
oli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet
hänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä.
Hetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano -- niin, hänen oli
kuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan
tule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet,
eläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa
pyhimys, -- Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui
köyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen
hurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän
tuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän
haavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa
vihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli
kukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa,
joka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä
hän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on
ruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois
peitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä,
kaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.
Sellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi
hän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa
vieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä,
katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja
ruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi
omituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli
siinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn
kanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.
Ja puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne
viilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli
kuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja
hänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.
-- Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. -- Uni tekee hyvää! Huomenna
minä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun,
rakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!
Ja hän nukkui.
Seuraavana päivänä -- se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei
enää pyryttänyt -- meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo,
jota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy
puristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun,
olihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.
Missä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo
helmet? Yömyssyyn ne jäivät -- oikeat helmet eivät mene pois pestessä
--, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo
vanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo
sitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi
lyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen
koki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin
puolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa
ja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki
heti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon
niukkuudesta.
-- Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään,
ja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.
-- Se on luuvalo, sanoi pormestari, -- silmissäni kipunoi!
Ne olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa
vuotta sitten.
Jokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä,
hänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu,
siitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet
ensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: -- älä koskaan
toivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!
JOTAKIN.
-- Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. --
Tahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton
tahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön
tiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.
-- Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, -- se mitä sinä
teet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa
koneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi
minä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee
porvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy,
voin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin
matami. Se on jotakin!
-- Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, -- se on luokkien
ulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle
mestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin
olet vain sitä mitä sanotaan "simppeliksi!" Ei, minä puolestani tiedän
jotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun
taiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien
joukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin,
niin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana,
käydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta
hakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he
sinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että
kaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna --
nimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu
minuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan
arkkitehdiksi -- se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla
korkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin
että taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun
edelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on _jotakin!_
-- Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, -- minä en tahdo
kulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin
te kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen
rakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan
kansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden
kerroksen omaa neroani varten!
-- Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides.
-- Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin
helposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys
voi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä
kyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin
paljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte,
minä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä
arvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin
nurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!
Ja sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: "Hänessä piilee
varmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!" --
Mutta sen takia hän oli jotakin.
Kas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan
kuin maailma on pystyssä!
Mutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo
ollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!
Vanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta
kivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta
useat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän
taalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin,
heidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset.
Kas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät
kahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.
Ylhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin
mielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset
kivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä
sydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin
tiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se
oli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi
saanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja
siitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat
rantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka
vielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt
tiilikivet.
Toinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla,
hänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän
kokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:
Ma maita käyn, kun nuori oon,
on koti kaikkialla;
kästyöni vaihdan kolikkoon,
on onni iloisalla,
jos vielä nään ma kotimaan --
sen lupasin armahalle --
hei, pianpa mestarina saan
ma jalat pöydän alle!
Ja sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi,
muurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki
hyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat
hänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka
saattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa,
mutta ihmiset vastaavat ja sanovat: "On kuin onkin katu rakentanut
hänelle hänen talonsa!" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta
kun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi
ja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä
kuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen.
Ammattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat
huusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin
jotakin!
Nyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana,
käynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta
päässyt rakennusmestarina, "korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!" Niin,
jos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli
muurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein
talo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli
jotakin -- pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa
sanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen
leskensä säätyläisleski -- se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti
kadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä -- niin, se on jotakin!
Sitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta,
jotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen
altaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, -- mutta hänelle pidettiin
kauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa,
kukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin
kolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut
häntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin.
Haudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se
aina jotakin!
Nyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen,
hän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin
oikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin
tärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset.
Nyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan
ovelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun
kanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori
mökistä rantatöyräältä.
-- Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme
tähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. -- No, kukas se muori onkaan?
Aiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.
Ja vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän
Pietarin puhuvan.
-- Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta
mökistä rantatöyräältä.
-- No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?
-- En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään,
mikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä
sisään ovesta!
-- Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin
sanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.
-- Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä
viime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin
vuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on
niin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän.
Tässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin
teidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt
silmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä
luisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin.
Siellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään
mökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten -- kuu oli
noussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti -- katselin minä
vuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan
ja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin
ja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka
suurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen
vanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen
ja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen
tulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka
yllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja
iloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä
varoittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä
tiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista
ei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan,
pitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan
ja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja
miesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen
pilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon
kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian
puhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta
pohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut
päästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi
Jumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan
mieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain
kynttilään tulen, näin punaisen liekin -- niin, pääsin ulos ovesta,
mutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti
perässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja
kaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat
palavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin
heidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi
suhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia,
tulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle,
missä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi.
Mutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt
olen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se
avataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää
ole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi
olisi oikeutta päästä tänne.
Silloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan
vaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä,
jotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti
pelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta
kullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.
-- Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. -- Mitä sinä tuot? Niin,
minä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes
yhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran.
Tosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä
tahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin
enkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!
Silloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen
puolestaan:
-- Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja
palaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle,
köyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä
hänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän
on armon koti!
-- Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, --
se, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin,
antaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun
sallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata
elämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän
työn muodossa olet toimittanut -- _jotakin!_
-- Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän
ei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo _jotakin!_
VANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.
Joulusatu.
Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen
oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden
vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä
monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja
näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme
vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen
nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan
kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan
ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun
tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin
suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko
sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin
surullista!"
-- Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, -- mitä sinä sillä
tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja
kaunista, ja minä olen niin iloinen!
-- Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!
-- Ohi! sanoi päiväperho. --- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?
-- En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni
käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä
ensinkään voi laskea sitä.
-- En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni,
mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen!
Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?
-- Ei, sanoi puu, -- kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon
kauemmin kuin minä voin ajatella.
-- Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri
lailla.
Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista,
taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi
lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan
villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan
tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin
voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen
päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista
tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin
miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää
tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle,
keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja
nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.
-- Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, -- se elämä oli toki liian
lyhyt!
Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja
nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja
kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla
kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika
pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.
Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti,
tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua!
Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta -- eikö totta
-- se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä
tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas
kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi!
Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana,
lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"
Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään
levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet,
joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.
Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona.
Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja
mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden
puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään
ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa
pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet
olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät
siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu
seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja
koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne
vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten
vaikeaa oli saada ravintoa talvella.