Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla

SATUJA JA TARINOITA V

Kirj.

H. C. ANDERSEN

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS.

Lientä makkaratikusta.

"Pebersvendin" yömyssy.

Jotakin.

Vanhan tammen viimeinen uni.

Aapiskirja.

Liejukuninkaan tytär.

Pikajuoksijat.

Kellosyvänne.

Paha ruhtinas.

Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.

Tyttö, joka astui leivän päälle.

Torninvartia Olli.

LIENTÄ MAKKARATIKUSTA.

I.

Lientä makkaratikusta.

-- Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta

toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. -- Minä istuin numerona

kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän!

Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut:

homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, --

ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian

veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin

perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut;

niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen;

jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut

tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän

malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon

johtajaksi! -- eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja

lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen

maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä

annettiin ajatusaikaa.

-- Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; -- mutta miten tuo liemi

valmistetaan?

-- Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki

naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat

päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua

maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin

välttämätöntä!

Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja

piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta

juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään

nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.

Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle;

matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää,

mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää

kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti

mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli

olla heidän matkasauvansa.

Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he

palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli

ratkaisun päivä.

-- Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista!

sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille

monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme

matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka

puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei

saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja

rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.

Nyt saadaan kuulla!

II.

Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.

-- Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, -- niin minä uskoin,

niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken

maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua

vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin

laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että

merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä

tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin

ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei

opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me

purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua.

Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana

pohjoisessa.

Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea

laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen

penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen

ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit

yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin

makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi

kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui

valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat,

mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin

minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä,

kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin

metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän,

varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin

ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä

makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta

koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he

pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä,

ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille.

Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he,

sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin

tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon

väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja

nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja

lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin

sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa,

mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä

istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi

varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno

sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta

se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä

marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin

että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta

sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli

hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä

koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he

olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari

heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri

tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!"

ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.

-- Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.

-- Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka

minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle

hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa.

Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat,

olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt

oli komea!

Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat

siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa,

niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He

ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle

kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut

makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli

tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta

saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita,

hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan

komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian

suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot

olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin

joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja

laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon,

kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä

kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten

suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun

makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon,

mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu.

Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi

itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen

pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi

tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat

harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat,

riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat

rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista

tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta,

jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan,

miten valmistetaan lientä makkaratikusta.

-- Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, -- sen sinä juuri

olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!

-- Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä

vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. -- Mitä

hyötyä, kysyin, -- on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla

valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän

minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku,

nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji

kylläisille vatsoille!

Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja

sanoi minulle:

-- Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin

rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä

rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin

talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä

hiukkasen lisääkin!

Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi

hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä

suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että

rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia,

_heti_ pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen

palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä

lajista ei täällä pidetty.

-- Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.

-- Niin, sanoi pieni rotta, -- se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja

sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän

piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.

-- Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle

keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!

Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista,

jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista,

jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin

tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat

kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja

sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se

soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja

pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt

toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja

pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, -- pannut

vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi,

uuninpiipussa vinkui -- huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta

itsekin pudotti tahtipuikon.

-- Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. -- Milloin tulee

itse ruoka?

-- Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.

-- Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on

kerrottavana! sanoi rottakuningas.

III.

Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.

-- Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta,

-- minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä

ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle

ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää

kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu

kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi

liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään

käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä

luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen

makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten

ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi.

Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä

mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli

kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan

kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit

hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt

makkaratikkuasiasta."

Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.

Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset

osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan

järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on

suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä

minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä

asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.

Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat

pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä,

jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he,

eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he

tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen

määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen

mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden,

ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin

viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän

kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä

seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut

kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku

muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti,

mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli

päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa,

että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien

muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja

niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään

ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen

muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi

siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se

lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen

uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi

munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni

rotta, -- että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan

selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän

saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi

muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat

pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne

lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar

sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat

asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja

täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi

takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut

erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi

-- nyt minä olin saanut kuningattaren!

Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli

korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että

siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy

puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa.

Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi

kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin

kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä

kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän

hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja

lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja

kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi

hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä

molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että

Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin

lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien

oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin,

tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi

dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava,

kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat

syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle

kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen

auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi:

"Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja

ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa

erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta.

Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy

itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu

niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti,

jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne

tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun

Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti

pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut --

siinä on sinulle kylläksi!"

-- Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi

pieni rotta. -- Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni -- se oli

sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen

nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua

runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla

siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla

tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri

mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa

vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat

eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä

kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli

luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä

itseensä äärettömän tulvan.

Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin,

nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun

olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni

alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen

sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua

sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt

ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun

yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella

on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin

ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni

askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on

runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka

viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan -- niin, siinä minun

liemeni!

-- Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.

-- Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se

jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon

makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt

päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa -- tähän

oli sattunut tilaisuus -- ja kuitenkin se oli ollut miltei

myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli

menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti,

ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki

muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa

puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa

mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui.

Kuunnelkaammepa nyt!

IV.

Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi

kertoa.

-- Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, -- nimeä en

muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun

tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo.

Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut

ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu,

luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi

hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu

rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, -- ja minä käytin

hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana

on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta

ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet

siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että

runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen

oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua

leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi

minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän

jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin

herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli

minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan,

hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua

pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen

kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla,

unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin.

Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän

vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä

jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen

kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti

minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen

tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen

luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa.

Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin,

polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle

pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!

Vanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli

kullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. "Pieni

rotta raukka!" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois

rautanappulan -- ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun.

Vapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö

läheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En

luottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen

ja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja

sen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha

pöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä.

Pöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. "Älkää tehkö lientä

makkaratikusta!" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi

sanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän

herätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin "pii" raosta, missä

olin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin

hänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle

pahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.

Hän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti

minulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka

irrallaan riippui hänen sivullaan. "Kauhean suuret luulot hänellä on

itsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on

olevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!" Minä pyysin

häneltä ohjetta ja hän selitti minulle: "Liemi makkaratikusta on vain

ihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että

hänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!"

-- Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä,

mutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa

ja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon

enemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan,

vielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani

korkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa

ja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on

tehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.

-- Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä

saanut suunvuoroa. -- Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan

sen.

V.

Miten se valmistettiin.

-- Minä en ole matkustanut, sanoi neljäs rotta, -- minä olen pysynyt

kotimaassa, se on niinkuin pitääkin! Ei tarvitse matkustaa, kaikki saa

yhtä hyvin täällä. Olen pysynyt täällä! En ole saanut oppiani

yliluonnollisilta olennoilta, en syönyt sitä itseeni enkä puhunut

pöllöjen kanssa. Olen saanut sen itsenäisen ajattelemisen tietä.

Kattila nyt vain liedelle, täyteen vettä, laitoja myöten, tulta alle!

Antaa palaa, antaa veden kiehua, sen täytyy kiehua täyttä vauhtia! Nyt

tikku kattilaan! Jos sitten rottakuningas suvaitsee pistää häntänsä

kiehuvaan veteen ja hämmentää! Jota kauemmin hän hämmentää, sitä

voimakkaammaksi tulee liemi. Se ei maksa mitään, se ei kaipaa mitään

höysteitä -- ainoastaan hämmentämistä!

-- Eikö toinen voi tehdä sitä? kysyi rottakuningas.

-- Ei, sanoi rotta, -- tuo voima on ainoastaan rottakuninkaan hännässä!

Ja vesi kiehui täyttä vauhtia ja rottakuningas asettui aivan viereen,

se oli miltei vaarallista. Ja hän ojensi häntänsä, niinkuin rotat

tekevät maitohuoneessa, kun ne kuorivat kerman vadista ja sitten

nuolevat hännän, mutta tuskin hän oli saanut häntänsä kuumaan höyryyn,

kun hän heti hyppäsi pois:

-- Tietysti, sinä olet kuningattareni! sanoi hän. -- Lientä jäämme

odottamaan kultahäihimme asti, niin on köyhillä minun valtakunnassani

jotakin ilonaihetta ja pitkäaikaista onkin!

Ja sitten he viettivät häitä. Mutta monet rotista sanoivat kotiin

tullessaan: "Eihän se toki ollut mitään makkaratikkulientä,

rotanhäntälientähän se oli." Yhtä ja toista siitä, mitä siellä oli

kerrottu, pitivät he varsin hyvin sanottuna, mutta kokonaisuudessaan se

olisi voinut olla toisin. "Minä puolestani olisin kertonut niin ja

niin -- --!"

Se oli arvostelu, ja se on aina niin viisas -- jälkeenpäin.

* * * * *

Ja tämä tarina kiersi pitkin maailmaa. Mielipiteet siitä menivät

hajalle, mutta itse tarina jäi kokonaiseksi. Ja se on oikeinta sekä

pienissä että suurissa asioissa ja myöskin makkaratikkuliemessä. Ei

vain pidä odottaa siitä kiitosta!

"PEBERSVENDIN" YÖMYSSY.

Köpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi "Hyskenstræde", ja

minkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan

saksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: "Häuschen" pitäisi

sanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta

vuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia,

jommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja

niissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä

siihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa,

mutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä

kertoessaan, sanoi "ennenvanhaan". Siitä on monta sataa vuotta.

Bremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa

Köpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät "svendinsä",

sällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa "Piententalojen kadulla" ja

pitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se

saksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä,

prysingolutta, emsiläistä -- ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki

maustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin

pippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset

sällit Tanskassa nimen: "Pebersvende", pippurisällit. Ja niiden piti

kotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin.

Monet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla

toimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli

tulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi

miehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän

mukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on

päässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, "pebersvendiksi". Kaikki

tämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.

Pebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää

yömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:

Sahaa puuta, sahaa!

Oi vanhaa sällipahaa --

yömyssyineen käy sänkyyn hän,

saa itse syttää kynttilän.

Niin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen

yömyssyään -- juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä,

-- oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden

ei? Niin, kuulkaapa!

Piententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä,

ihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla

rotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin

likellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje

kadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä

pippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut

montakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja

nämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja

peruukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin

liiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja

sellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa

maalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä

heidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana

tai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja

korkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan

hattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella

kauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja

housut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he

eivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja

sinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä

tarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki

juhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä,

häneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli

lämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli

niin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti

kokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen,

hän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä,

hänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat.

Vasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut,

mutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli

Bremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen

esimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin

kaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa

puhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.

Kadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi

puodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti

pimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää

valoa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui,

kädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän

hääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa

se varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan

ei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten

tielle.

Usein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä

tuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se

ainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen

kuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän

ja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin

kadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja

yksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä

ja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja,

sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön,

ja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse

kenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun

tapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian

hän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu,

hän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen,

kääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli

hänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa

jokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan

voinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa

vahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita,

sillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli

hehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi

taasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun

hän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko

sinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla

jaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen,

sillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että

sen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn

syvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja

vaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat

muistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja,

jotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen

lihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin

kävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne

putosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin

jokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne

haihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle

elämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos

hän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva,

mutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään.

Kuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan

todellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen

alakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat

varjot.

"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi

Antonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja

kunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän

ritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion

kivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin

Tanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri,

helähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan

ja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset

hiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika,

pieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat

hiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär

Molly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka

siemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat

kumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä

lukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.

-- Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et

ensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan

heti.

Ja siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä.

Poika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen

läpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.

-- Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut

juuret, sanoi tyttö. -- Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni,

vain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin

ymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.

Kukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi

sitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko

paistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi

pientä vihreää lehteä.

-- Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, -- se on kaunista, se on

suurenmoista!

Pian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja

vielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi,

siitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä

ainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas

palata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.

Eisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä

etupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan

Venusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen

pakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää

vieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut

jalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.

Pieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö:

"Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä

on Tannhäuser!" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta

ainoastaan sanat "Holle rouva, Holle rouva!" lausui hän ääneen ja

selvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että

Anton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta

hän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden

pikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he

kaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut

suudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.

-- Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä

hänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen,

ei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea!

Holle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus,

niin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus

sensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan

suojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella,

jonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin

monelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen

ympäröimänä -- mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.

Omenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi

vuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan,

ulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja

se sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se

ikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi

omenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut

olla.

Puu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas

kuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa.

Kaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly

seurasi kauas pois -- niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla

on vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin

päivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki

sijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin

Weimariksi.

Ja Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat

yhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly

oli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta

Weimarin komeudesta.

Kului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi

kirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie

oli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.

Kuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan

Tristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli

ajatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että

"hän oli syntynyt heille surussa" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen

mieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: "hän on unohtanut

minut!" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun

he molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa,

kasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien

siinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista --

mutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän

vihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:

Lehmuksessa kankaan laidall' --!

Ja varsinkin soi siinä ihanasti:

Metsäisestä laaksostaan,

tandaradai!

lauloi satakieli lauluaan!

Tuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli

kuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin

tervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli

odottamatta.

Hänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä,

iloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä

kuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän

ei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen

ymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta

sinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen

toisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan,

toivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme

olisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.

-- Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, -- tahdon itse

sanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme

yhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja

tahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni

nyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä -- usko minua, ajattelen

sinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt

tiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt!

-- Sinun täytyy tyytyä siihen! -- Hyvästi, Anton!

Ja Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään,

mutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama

tunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää

rautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli

rakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.

Ei vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin,

mutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.

-- Mitä siitä! sanoi hän, -- minä olen tärveltynyt ja minä tahdon

tärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus

rouva, sinä pakanallinen nainen! -- Omenapuun minä taitan ja murran,

revin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö

hedelmää!

Mutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa

vuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke,

joka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan

ruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias.

Raskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi

sisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon.

Isästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin

sai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan

Mollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi

järjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja

ansaita leipänsä.

Bremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen

kovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan

toisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän

lapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt

Minne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän

sitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla

ja hänen mielensä kävi hartaaksi.

-- Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, -- hyvä oli, ettei Herra

antanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan

vienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän

tiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka

uhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut

parhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään,

ja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!

Ja vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien

kodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti

hänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin,

Eisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä

vuorella kalliolohkareeseen hakattuine "Munkkineen ja nunnineen".

Mahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden

aikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon.

Mielellään hän olisi sanonut: "Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori,

niin saan toki jäädä kodin kamaralle!"

Se oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta

pieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:

Metsäisestä laaksostaan,

tandaradai!

lauloi satakieli lauluaan!

Hän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän

kyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta

puutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa

puutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä,

seisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä.

Kuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille

niinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia

alas maata kohti.

-- Se viihtyy! sanoi hän, -- se voi viihtyä!