pitivät he neuvottelun ja päättivät, että heidän poikansa olisivat
erotettavat toisistaan. Rangaistukseksi siitä, että Tutunga oli pitänyt
veljen omistusoikeutta niin huonossa arvossa, oli hänet nyljettävä,
liotettava, taputettava vaatteeksi ja maalattava, niin että häntä
voitaisiin käyttää ruumiin alastomuutta suojelemaan. Mutta Salata
oli pakotettava muuttamaan saaren sisäosaan. Ja täällä hän oli saava
pyhän ja kunnioitetun sijan, niin että ainoakaan ihminen ei vastedes
uskaltaisi häneen koskea. Joka kaikki myöskin tapahtui, kuten oli
päätetty.
Kuten näemme, on yllä oleva tarina kovin julma, mutta se on samalla
vertauksellinen kuvaus molempien puitten merkityksestä samoalaisille.
Mutta palatkaamme asiaan.
Eräässä kylässä vietettiin juhlaa. Eräällä lähetyssaarnaajalla oli
jokin juhla, ja alkuasujamet olivat panneet toimeen suuret kekkerit
hänen kunniakseen ja omaksi huvikseen. Kukin vieraista oli tuonut
siihen antimensa.
Me nousimme ajopeleistä ja menimme aterioitsevien joukkoon. Meitä
pyydettiin istuutumaan ja maistamaan ruokalajeja. Kaikki oli
erinomaista. Ja ne annokset, joita eteemme tuotiin miellyttävillä,
vihreillä banaaninlehdillä, olisivat riittäneet ravitsemaan kokonaisen
perheen Europassa koko viikon ajan. Onnelliset samoalaiset! Luonto
jakaa heille tuhlaavasti lahjojansa heidän itsensä tarvitsematta
ankarasti katsoen edes kättä tahi jalkaa liikuttaa. Heillä on
kaikkea, mitä he haluavat, lukuunottamatta luonnollisesti sitä, mitä
valkoihoinen mies on opettanut heidät toivomaan! Ja siitä hädästä ja
kurjuudesta, joka vallitsee valkoihoisen miehen kotimaassa köyhien
keskuudessa, heillä ei ole minkäänlaista mielikuvaakaan. — Mitä
on köyhänä oleminen? kysyvät he ihmetellen. — Mitä on hätä? Eikö
valkoihoisen miehen maassa kasva vuodet umpeensa kokospähkinöitä ja
bananeja? Eikö siellä paista mitään aurinkoa? Eikö meri ole täynnä
kaloja siellä kuten täälläkin? Eikö toinen anna toiselle, milloin
tarvitaan?
Aterian jälkeen alkoivat toiset huvit.
Muistan erityisesti erään panttileikin. Kuidutonta kokospähkinää
vieritettiin matolla, jonka ympärille nuorisoa oli kokoontunut. Kun
hyrrä seisattui, täytyi sen osanottajista, johon päin pähkinän kolme
silmää kääntyi, suorittaa joku tehtävä tahi esittää joku hauskuus.
Milloin hänen täytyi laulaa joku määrätty laulu, joka tuotti
yleistä iloa, milloin hän sai kavuta läheiseen palmuun ja pudistaa
alas määrätyn joukon pähkinöitä. Ja joskus hänen täytyi suorittaa
aurinkotanssi tahi arvata arvoituksia, joka etenkin lienee pidetty huvi.
Muutamat samoalaiset arvoitukset kuuluvat näin:
— Mikä mies ei koskaan lepää, vaan huutaa päivin ja öin? Vastaus:
Riutoille iskevä kuohu.
— Mitkä jättiläiset ovat aina valmiit sammuttamaan nälän ja janon?
Vastaus: Kokospalmut pähkinöineen, jotka sisältävät lihaa ja maitoa.
Kaksikymmentä veljestä, jokaisella hattu päässä? Vastaus: Miehen
kynnelliset sormet ja varpaat.
Me katselimme leikkiä pitkän aikaa. Toisen toisensa jälkeen täytyi
esiintyä. Kokospähkinähyrrä käänsi kasvojansa joka puolelle.
— Tiedättekö, että kokospähkinä polveutuu ankeriaasta? kysyi mukanamme
oleva englantilainen äkkiä.
— Ankeriaasta? Mahdotonta! Onko se samoalainen tarina — vai mitä te
tarkoitatte?
Englantilainen nauroi.
— Katsokaas, näin vähän tiedätte asioista, jotka joka päivä ovat
teidän lähimmässä ympäristössänne! Kerronpa siksi teille tarinan,
koska se antaa hyvän käsityksen alkuasujanten mielikuvituksesta. Eräs
lähetyssaarnaaja kertoi sen minulle. Ja tässä sen kuulette:
Tarina uskollisesta ankeriaasta.
Apian lähistössä asui mies ja vaimo sekä heidän Sina niminen
tyttärensä. Eräänä päivänä vaimo noutaessaan suolavettä meren
poukamasta sai ankeriaan vesisäiliöonsä. Hän otti sen kotiinsa, pani
sen maljaan ja lahjoitti sen Sinalle. Mutta kun ankerias, joka nyt
oli kasvanut isoksi, niin että se tarvitsi vedellätäytetyn kuopan
uidakseen, puri Sinaa käteen, päättivät vanhemmat, että sen täytyi olla
joku paha jumaluusolento ja että heidän pitäisi kohta muuttaa paikalta
välttääkseen onnettomuuksia, jotka muutoin varmasti heitä kohtaisivat.
Sanottu ja tehty. He alkoivat vaeltaa pitkin rannikkoa löytääkseen
itselleen uuden kodin. Mutta kauvan he eivät olleet kulkeneet,
ennenkuin he näkivät ankeriaan heitä seuraavan. Pai, mies, päätti
silloin jäädä jälkeen ja rakentaa esteitä sen tielle. Äiti ja Sina
saisivat jatkaa matkaansa. Ja kun kaikki vaara olisi ohi, kiiruhtaisi
Pai heidän jälkeensä.
Kun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he,
että ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan
tyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten
isäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei
voisi madella.
Sinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä
uskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät
kauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen
seuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa,
täytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.
Vihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi
kiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä
kotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka
päällikkö tarjoutui häntä auttamaan.
— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun
vainoojastasi.
Sinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan
ulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu
kaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi
kiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen
erityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli
sen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja
uskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.
— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on
minut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä,
miten hyödylliseksi minä tulen sinulle.
Sinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta
ja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi
ja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun
hedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi
hän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen.
Siinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta
tuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka
tahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että
kokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.
Pienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas
jatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää
paremmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä
nopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset
hevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli
hyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin
tapahtui.
Meitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti
muodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen.
Näin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka
hyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.
Useilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme
pieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman
peitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin
Tonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen
mukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin
raakaa kalaa.
Tämän taudin parantavat samoalaiset lapselle kovin kipua tuottavalla
tavalla. Kun haavat ovat ruvettuneet kylvettävät he hänet suolavedessä,
hankaavat sitten karhealla harjalla, niin että kaikki ruvettuina lähtee
pois ja alkaa vahva verenvuoto. Sen jälkeen hierotaan koko ruumis
raudanruosteesta ja väkevästä sitruunanmehusta sekoitetulla aineella.
Ja sitten jätetään haavat parantumaan, joka tapahtuu arvettomasti ja
johon menee monen viikon aika.
Sairaita ihmisiä ei muutoin nähdä usein Samoassa. Spitalisten luku
esim. on paljoa pienempi kuin Sandwich saarissa ja Tahitissa.
Keuhkotautien sanotaan pääasiallisesti vaivaavan niitä alkuasukkaita,
jotka ovat ruvenneet käyttämään europpalaisia pukuja. Ja kiusallisen
elefantiasistaudin sanotaan olevan häviämään päin koko Samoasta.
Kylien lähistöllä kuljimme muutamien hautojen ohi. Ne olivat aivan
majojen lähellä ja olivat vakaavien kiviröykkiöiden peittämät. Vainajat
nukkuivat siellä aivan sen paikan vieressä, missä he olivat viettäneet
maallisen elämänsä. He lahosivat hiljaa, pää käännettynä itään päin,
käärittyinä mattoihin, joita peitti valkoinen hieta. Elävät kulkivat
joka päivä heidän leposijojensa ohi. Yötulen loimuava liekki heijasti
kiviröykkiöihin. Ja täten he olivat vielä rakkaittensa luona ja elivät
heidän muistossaan kauvan.
Vihdoinkin olimme perillä Mulifanuassa. Kokospalmuja kohosi toistensa
vieressä niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa. Hehtaari toisensa
jälkeen — yhteensä kaksituhatta — oli täällä viljelyksenä. Kaksituhatta
tonnia kopraa kuljetettiin täältä vuosittain. Se on eräs D.H.P.G:n (Die
deutsche Handels- und Plantagengesellschaft in der Südsee, etelämeren
suurin toiminimi.) hienoimpia istutuksia ja tuottavimpia tulolähteitä.
Kokospähkinäpalmu alkaa antaa satoa viisi tahi kuusi vuotta istutuksen
jälkeen. Kahdeksan-vuotiaana se antaa vuosittain noin seitsemänkymmentä
tahi kahdeksankymmentä pähkinää, joskin saattaa tapahtua, että
joku yksityinen palmu saattaa kantaa aina sataan hedelmään saakka.
Kun hedelmät ovat täysin kypsiä, putoavat ne maahan. Ja nyt ne
valmistetaan kopraksi, joka tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla,
että ne halotaan veitsellä tahi kirveellä ja sitten levitetään
päivänpaisteeseen sisäpuoli ylöspäin. Kun valkuainen eli sydän on
eronnut kuoresta, kuivunut ja rypistynyt kokoon sekä alkanut levittää
kuulumattoman makeaa ja äitelää lemua, on kopra valmista. Se pannaan
säkkeihin ja lähetetään ulkomaille sekä jalostetaan sittemmin
kaikenlaatuisiksi öljyiksi — kone- ja salaattiöljystä sardiinija
tukkaöljyyn.
— Kopran viljeleminen on tuottavaa liikettä — sanoi englantilainen
ystävämme. — Minä olen ollut liikkeessä monta vuotta ja tunnen
sen ansiot. Se on erinomainen sekä raaka-aineen lähettäjille että
välikauppiaille.
-— Mutta työvoima? ihmettelimme me. — Kuinka voi Rike ja muut
istuttajat saada samoalaisia tekemään työtä? He maksavat varmaan
äärettömät palkat.
Englantilainen hymyili.
— Jos istuttajat odottaisivat kunnes samoalaiset alkaisivat
työskennellä, niin saattaisivat he yhtä hyvin jättää kaikki sikseen.
Ei, heidän täytyy varata itselleen työvoimaa muualta. D.H.P.G.
liikkeellä on oma moottorialuksensa. Sillä se tekee vuodessa kolme,
neljä retkeilyä Salomon-saarille noutamaan alkuasukkaita. Joka kerta
palaa se tuoden mukanaan elävän lastin, jossa on noin kolme- neljäsataa
miestä ja naista. Ne ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, hallituksen
hyväksymiä orjamatkoja. Virallisesti tehdään näiden ihmissyöjäparkain
kanssa — sillä melkein kaikki he ovat ihmissyöjiä — työsopimus.
Heille taataan palkkaa vuodessa sataneljäkymmentäneljä markkaa, vapaa
asunto ja vapaa ruoka. Mutta palkkaa ei makseta koskaan käteisesti.
Tiliä tehtäessä vetää liike maksusta pois vaatteet, työkalut ja
tupakan, jotka se on jättänyt etukäteen kolmen ensimäisen vuoden
aikana. Nämä tavaransa saavat työmiehet noutaa liikkeen kahdesta
puodista. Mutta muutamia päiviä ennen sitä muuttaa liike kaiken
hylky- ja roskatavaravarastonsa mainittuihin puoteihin. Tavaroista
lasketaan samat hinnat kuin jos ne olisivat uusia. Suureksi ei siis
lopulta jää se, mitä petetyt mustaihoiset vihdoin itse asiassa saavat
kolmivuotisesta työstään, jolleivät he nimittäin sitä ennen ole
nääntyneet oudosta ilmastosta, kovasta kohtelusta ja viheliäisestä
ravinnosta; kaikki on yksinkertaisesti häpeämätöntä keinottelua.
Mietimme mielessämme eikö englantilainen ystävämme hieman liioitellut.
— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että
tämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet
tuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia
hallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa
ruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?
— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi?
He ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän
politiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät
virkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä
en tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta
minä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja "putkan"
naapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin
huuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia
työntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät.
He eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin
näkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät
he yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman
pienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät
ruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa
heille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa...
Me vaihdoimme puheenaihetta...
Mataafa, samoalaisten kuningas.
Mulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka
ei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan
siinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut
bamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu,
joka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.
Ja tultuaan majan sisälle kertoo hän näkemästään seuraavaa:
Päivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään
varjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut
tavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen
suuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla
riippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella
tapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin
kuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia,
mitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.
Mutta nämä olivat vain yksityiskohtia.
Siellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella
fidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia,
mutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne
olivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet
palmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista
ja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa
olivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja
pää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva
parrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen
päivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä,
viisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen
alla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat
kasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin
arvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin
pistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku
suuriarvoinen päällikkö.
Vanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi
vuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen
rukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle.
Vyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta
kankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen
sikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä
oivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa
puupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.
Tällainen oli Mataafa, Samoan kuningas, — joskaan saksalaiset eivät
häntä virallisesti siksi tunnustaneet ja jonka arvonimen sitäpaitsi
v:n 1899:n komissioni poisti. Kuitenkin sai Mataafa aikoinaan keisari
Vilhelmiltä korkeimman kaikista arvonimistä, mikä alkuasukkailla on,
nimittäin kunnia-arvonimen "Alii-Sili" — korkein herra tahi korkein
päällikkö. Vuosien kuluessa on hän sitäpaitsi saanut hallitukselta
joukon arvokkaita lahjoja: ison, kauniin talon Apiavuoren rinteellä,
hevosia ja vaunuja, pitkän veneen ja hopeahelaisen kärpästöyhdön,
jota esinettä alkuasukkaat melkein aina pitävät mukanaan ja jolla he
karkoittavat lentoon kärpäsiä, jotka ovat niin alhaisia olentoja, että
niitä ei saa käsin koskettaa.
Ja hänen asemansa tekee myöskin merkittäväksi se huomaavaisuus ja
kohteliaisuus, jota saksalainen kuvernööri ja hänen päällystönsä
hänelle kaikissa tilaisuuksissa osoittavat, hyvin tietäen, että
vanhan miehen sana ja vaikutusvalta painavat paljon neuvotteluissa ja
alkuasujanten toiminnassa.
Mataafan kaikki arvonimet ja nimet, jotka ovat saadut eri piireistä
ja yhdistetyt muutamien vanhojen mattojen omistamiseen, kuuluvat
seuraavasti: Tupau Mataafa, Tuiaana, Tuiatua, Gatoaitele, Malietoa,
Mataafa, Tangaloa ja Lilomaiava. Ja näiden lukuisien arvonimien
kantaja ei ole ainoastaan muodoltaan, istuessaan kauniissa majassaan
loistavalla matollaan, vaan myöskin luonteeltaan ja elämäntarinansa
vuoksi harvinaisen hauska ja mieltäkiinnittävä ihminen.
Täyttyisi kokonainen kirja, jos rupeisimme lähemmin kuvaamaan kaikkia
niitä kahakoita ja taisteluja, jotka Samoassa taisteltiin vuosien 1872
ja 1900 välillä ja joissa Mataafan merkitys oli erittäin suuri.
Samoalaisten eri puolueet, jotka eivät voineet sopia siitä, kenen
he ottaisivat kuninkaakseen, kohtasivat toisensa monta kertaa
taistelukentällä. Kolme suurvaltaa, — Englanti, Saksa ja Amerikka
— jotka tahtoivat kukin osansa, jolleivät juuri kaikkia saaria,
kiihottivat heitä ja kiistelivät sitäpaitsi keskenään tavalla, joka
ei ollut suinkaan suurvaltojen arvon mukainen. Vallitsi yleinen
sekamelska. Rannikkoja pommitettiin. Iskuja annettiin. Suojelusjoukkoja
laskettiin maihin. Lippuja pystytettiin. Englantilainen lähetystöinä,
jolla oli suuri vaikutusvalta, kolmen valtiomahdin konsulit ja
sotalaivastojen päälliköt vehkeilivät toisiaan vastaan milloin
alkuasujanten ja heidän valtiollisten järjestöjensä mukana, milloin
niitä vastaan.
Seikkailijoilla ja onnenonkijoilla oli näinä vuosina kultaiset ajat
Samoassa. Tehtiin mitä uskomattomiinpia ilkitöitä. Eräs englantilainen
asianajaja laahasi eräänä päivänä Saksan lipun alas ja polki sen
lokaan. Muuan saksalainen juomasankari kosti särkemällä oikeustalon
ikkunat, englantilaisen ylituomarin siellä ollessa. Eräänä päivänä
nostivat englantilaiset oman lippunsa samoalaisen yläpuolelle ja
ottivat samoalaisen saariryhmän haltuunsa. Tämä "omistaminen"
vaihdettiin myöhemmin lyhytaikaiseen "kauppa- ja ystävyyssopimukseen".
Alkuasukkaat alistuivat milloin yhden, milloin toisen vallan
suojelukseen. He lähettivät persoonallisia kirjelmiä sekä keisari
Vilhelmille että kuningatar Viktorialle. Ja kun vihdoin Malietoa
Laupepa, viimeinen kruunattu kuningas, joka heikkoutensa vuoksi oli
suureksi osaksi ollut syypää vallitsevaan epäjärjestykseen, kuoli,
jakautuivat samoalaiset kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti
Tanua, Lontoon lähetyssaarnaajain erityistä suosikkia, ja toinen
katolilaista Mataafaa, jota saksalaiset olivat pitäneet viisi vuotta
maanpakolaisuudessa Jaluitsaarella, mutta jonka he nyt sallivat palata.
Mutta joskin päällikköjen enemmistö tahtoi ehdottomasti Mataafaa
kuninkaaksi, eivät politikoivat lontoolaiset lähetyssaarnaajat
tahtoneet taipua. He varustivat seitsemäntoista vuotiaan ehdokkaansa
ja hänen kannattajansa aseilla ja ampumavaroilla. He suojelivat heitä
alueellaan. Ja kun Mataafan soturit kävivät heidän kimppuunsa ja
pakottivat heidät pakenemaan, täytyi sekä Tanun että hänen väkensä
peräytyä merelle ja hakea englantilaisen Porpoise sotalaivan kanuunien
suojaa, mutta he saivat melkein kaikki surkealla tavalla surmansa.
Heidät yllätti näet vaikea myrsky, täytti heidän kanoottinsa vedellä
ja pani heidät alttiiksi kauheille kärsimyksille, jota kaikkea
englantilaiset päälliköt laivankantensa korkeudesta kylmäverisinä
ja panematta rikkaa ristiin heidän auttamisekseen katselivat,
kunnes saksalaiset vihdoin ottivat armoihinsa ja pelastivat nämät
puoliksi paleltuneet saaristolaisparat, jotka heidän liittolaisensa
englantilaiset näin häpeällisesti jättivät oman onnensa nojaan.
Mataafan luonteessa yhdistyy lujuus ja kukistumaton rohkeus, kaksi
miehevää hyvettä, sydämelliseen lempeyteen, joka hänen katkerinten
vihamiestensäkin tulee tunnustaa. Ilman häntä — sanotaan — olisi,
lukuunottamatta katolista lähetyskuntaa ja siihen kuuluvia, jokainen
valkoihoinen, niin mies kuin nainen, saanut surmansa viimeisissä
levottomuuksissa. Sillä molempien englantia puhuvien valtojen yli
kaiken kuvaamiskyvyn nouseva julmuus oli synnyttänyt hädän ja
kurjuuden päivänpaisteisille saarille ja ärsyttänyt niiden muutoin
niin ystävälliset asujamet mielettömään raivoon. Ilman häntä
kinastelisivat ja taistelisivat eri päälliköt kenties vielä tänäänkin
saksalaisesta yliherruudesta huolimatta. Ja miten olisikaan käynyt
valkoihoisille ilman Mataafaa, kun suuren myrskyn jälkeen maaliskuussa
1899 haaksirikkoontuneiden ja särkyneiden sotalaivojen pirstaleet
täyttivät Apialahden rannat, kun sadat miehet taistelivat henkensä
edestä kamalissa hyökyaalloissa ja kun pelastuneet harhailivat
rannoilla ilman aseita, vaatteita tahi ravintoa? Tässä tilaisuudessa
näytti Mataafa paremmin kuin koskaan ennen, kuka ja millainen hän
oli. Hyvin linnoitetusta asemastaan vuorilta lähetti hän soturinsa
lahdelmaan pelastamaan, mitä oli pelastettavissa. Kuolemaahalveksivalla
rohkeudella heittäytyivät uimataitoiset vahvat miehet valkovaahtoisiin
laineihin. He muodostivat ketjun, kunnes he seisoivat leukaansa
asti vedessä. He pitivät toisistaan kiinni melkein yli-inhimisellä
sitkeydellä. Ja siten he myöskin onnistuivat omaksi ja jalon
päällikkönsä unohtumattomaksi kunniaksi pelastamaan suuren osan hätään
joutuneista merimiehistä, jotka eilen olivat taistelleet heitä vastaan
ja pommittaneet heidän kyliään ja jotka huomenna todenmukaisesti
jälleen alkaisivat väärää taisteluansa ryöstönhimon ja sorron
vertatippuvan lipun alla.
Faamun pidot.
Majassaan asui Faamu, eräs Samoan kuninkaallisia prinsessoja ja
edellisessä luvussa mainitun, tunnetun samoalaisen kuninkaan Maliatoa
Laupepan tytär.
Hän istui tavallisesti keskellä majaa ja työskenteli, milloin kutoen
uutta "titiä", tanssivyötä, milloin palmikoiden kukkaseppelettä
niskaansa tahi tukkaansa varten.
Sukunsa vuoksi oli Faamulla luonnollisesti huomattava asema.
Tultuaan Taupouksi joutui hän emäntänä kaikissa juhlallisuuksissa
monien erilaisten ihmisten yhteyteen. He ihailivat häntä kaikki,
sekä alkuasukkaat että valkoihoiset. Ja sanottiin, että ainoakaan
samoalaisprinsessa ei ollut aikaisemmin eikä myöhemmin koskaan niin
yleisesti pidetty kuin hän.
Tuoksuvana lauhana kuutamoiltana piti Faamu parin vieraansa kunniaksi
suuren juhlan. Mukana ollut europpalainen antaa siitä elävän kuvauksen,
jota tässä seuraamme.
Faamun majan ympärille oli kokoontunut kehään suuri joukko kutsumatonta
naapuristoa. Siellä oli ainakin kaksisataa alkuasukasta.