ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja,
syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut
kruunua päässä. -- Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli _iskijäiset_.
Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain
kohdeltiin. -- Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita,
_nurkkavieraita_, "lyöpähti huone täyteen".
Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi
arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen
elämään _miniänä_, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään,
harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän
elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.
"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."
Peijaiset.
Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä
peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.
Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet
ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia
vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta
kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät
jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä.
Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa
jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.
Kutsuttiin sitten heti _pesijä_ eli _hankittija_, jona tavallisesti
oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen
pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin
"isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin
pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos
vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman
jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella
pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut
vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".
Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina
olevaan arkkuun -- useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa
arkku valmiiksi -- taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa
"nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako -- jos nimittäin
oli Jaako -- pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki,
mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä
niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja
vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" _piippa_,
kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän
_krooka_, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta
muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta".
Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille
tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea _kruunu_ ja korea
kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän
_kranssi_, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu
_varpusauva_ oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli
valkea _katelliina_, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin
"natkappa". _Saippua_, jota pestäessä käytettiin, sekä _kampa_, millä
päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus
pistettiin arkkuun vielä _rahaa_, "halapoja, eesmenneitä lantteja,
jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan".
Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan _viinapullokin_. On näet hautaa
kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä
viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.
Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain
säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut
laudalla tai arkussa, lyötiin _rautanaula_, jotta ei kalma tarttuisi
eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuode _kalmavaatteineen_ kannettiin ulos
pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen,
vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa
oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat
hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä
näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se
aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella
"risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti
tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie
muasas, mitä on!"
Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku
valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin:
"päivää, Jaako -- Jaako jos oli --, me tullaan nyt panemaan viimeiseen
vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"
Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri
koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä
mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja
muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin
hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen
jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa
eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut
kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.
_Soittajat_ ja _haudankaivajat_, neljä lähisukulaismiestä, lähtivät
heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa
ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun
pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". -- Pesijälle myös annettiin
ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.
_Kuttujat_ kulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus
tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän
edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen
toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko
pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.]
kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".
Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille
tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin
pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen
vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä,
viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä
on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja,
jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet
karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja
puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään
ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen
ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle
varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä
koskea.
Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle
viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa
kaistaleen, _luokkaliinan_, hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos
vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli.
Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin,
otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä
rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja
sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan
asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset
hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin
eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat,
jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi
ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat
kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka
täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa".
Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin
"möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.
Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut
ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.
Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä
käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät
mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain
henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut
vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun.
Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä,
siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki
taivasta myöten!"
Ruumis kannettiin haudalle _paareilla_. Arkun alla oli musta
valkearistinen _paarivaate_ ja päällä puolipyöreä _häkki_
paarivaatteella peitetty sekin. _Kantajia_ oli 12, läheisiä sukulaisia
-- ei omaisia -- ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja
olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja
vietävä arkun mukana hautaan.
Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin
peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat
sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi,
heidän kun piti jäädä _hauvan peittoa_ soittamaan. Haudanpeittoa
soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää",
jotta ei kuollut kotiin tulisi.
Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle.
Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia
jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään
kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille
rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa
olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.
Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat
ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset
seuraavaan päivään saakka.
Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä
rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle
evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten
"nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat.
Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.
Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti
peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti
tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus
useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä
talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja
kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää
kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli
samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen
luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan
ylilaattialla.
Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat -- jotka saivat
levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt
"veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat
Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:
"Ne lepää, jotka levosa ovat,
ne lentää, jotka lennosa ovat!"
Haltijoista.
Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla
kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se
ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin
kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla
pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain
liikkuvat, ja ne ovat niitä _manolaisia_ eli _männingäisiä_, jotka
elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myös
_kirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi_, ja ne
ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä,
käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne
pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon
voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset
"näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana
"ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä.
Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan
liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä
noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon
ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille!
Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa,
voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle
menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat,
riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja
liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat
riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs
herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin
lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä
risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo
rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen
"nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa:
"seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät"
perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia
tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.
Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja
haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen
paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiin _maanhaltijalle_ joku neula
tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija,
terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".
_Vedenhaltija_ on joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä
Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja
hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa oli _vedenväki_, joka
voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos
esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen
pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät
kaikki tietäjätkään pystyneet.
_Metsänhaltija_ on nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena.
Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina".
Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa
röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu
kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!"
Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä".
Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan
alaisia ovat _metsänneidit_ ja _metsänväki_. Ne voivat myös lähettää
tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada
ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin
silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä.
Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana.
Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että
heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.
_Talonhaltijan_ sanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei
kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä.
Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena
"noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana.
Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen
haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti
kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis
kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana.
Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa -- vaiko Pakopirtin
rotkossa -- ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli
aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti
nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"
_Saunanhaltija_ on samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä.
Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen
ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan
taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän
huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa
levätä.
_Kirkonhaltijaksi_, vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka
on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle
ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi
haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on
kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin,
semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin
soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.
_Puuta_ piti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin
esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:
"Anna mulle ketes,
piä itte ihos!"
Tietäjiä.
Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa
elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan,
vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan
nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin
oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten,
jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä
vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee
sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita,
unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet.
Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti
olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet,
käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet.
Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki,
miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton
lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä
olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut
kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja,
lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä
sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin
kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin
värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa
niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." --
Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta
houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]
Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät -- sanottiin
heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi,
jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi -- aina jotakin osanneet, yksi yhtä,
toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo
syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet
maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia
välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää,
kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista
voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat
tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin
luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleen
_musta raamattukin_, "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului
olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta
kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon
tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille
opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se
saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa
punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten
tietäjä oppiaan saneli.
Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oli _Raskin Sipo_,
"Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80
vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä
sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä".
Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana
sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten
puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli
hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä
ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin
poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä
ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä
kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla
päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.
Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollut _Haara-Pekka_ eli
"Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut
pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka,
mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen,
myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli".
Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli
hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt
peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä
Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä
pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan,
lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut
pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain
sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:
"Seiso sinä, veri, niinkuin seinä,
niinkuin Pileaamin aasi!
Vaikko oot siitä,
josa korppi korvettiin,
musta lintu murhattiin
ja pahat peot parjattiin?"
Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt,
vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut
Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja
poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.
Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön
ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa,
milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun
hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". -- Kerran
pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää
tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka
on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka
kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen,
joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on
Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.
Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut
"jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään
puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli
näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin
mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada
niitä pois.