oli omistajia, niin satoja piti olla eri merkkejäkin. Siinä oli
_pykälää, lovia, reikää, neljännestä, kalanleikkoa, kalanpyrstöä,
pääskysenpyrstöä_ y.m. Voi olla esim. "vain vaseman nenästä pala pois",
mutta voi myös olla "vasen poikki, kaks pykälää päällä, laippo alla
ja oikiasa reikä". Merkit tehtiin poltinoralla ja polttoraudoilla.
[Pappilan merkki oli: "korvat juurunni poikki". Ennen kun oli verona
papille joka syksy vietävä lammas, ja lammas oli jo talon merkillä
merkitty, täytyi papin, jos tahtoi omansa pitää, nitistää entiset
merkit pois, sivaltaa koko korva, jotta ei jäänyt "muuta kun tyrät".]
Kotiin saatua lampaat kerittiin ja saatiin _loimivilloja_. Sitten
kerittiin lampaat taas joulun edellä, jolloin saatiin _jouluvillat_.
Keväällä kerittiin _Matinvilla_ tai _Maarian villa_ ja kesällä
ennen laitumelle laskemista _Juhannusvilla_. Karitsoista kerittiin
_liemingoita_. Kun karitsa oli keritty ensi kerta, kierrettiin se
keritsimillä, annettiin leipää ja sanottiin:
"Mee Viipuriin villomaan,
Kainuuseen kasvamaan,
tuu tuhean villan kansa
syksyllä syliini kerittäväksi!"
"Piikaselle" karitsalle heitettiin keritsemättä villatukko, _tuulen
villa_, vasempaan ronkkaan, jäärälle oikeaan.
Talvella ruokittiin lampaita _mettä_- eli _lehtiheinillä_,
metsäniityiltä kerätyillä vesa- ja lehtisekaisilla heinillä sekä
lehdillä.
Nykyään ei Luodossa enää semmoisia lammaslaumoja ole. Mutta on vieläkin
isoissa taloissa kolmisenkymmentäkin villanantajaa. Ja vielä nytkin
Mikkelin aikana pidetään "Luovon markkinat".
_Kilejäkin_ oli ennen useassa talossa ja mökissäkin, muutamissa
kolmekkin elukkaa. Samoin kuin lampaita, ruokittiin niitä talvella
metsäheinillä ja lehdillä, kesät saivat kotivainiolla oleskella. Sen
maitoa, joka oli kovin väkevää, käytettiin lehmän maidon seassa ja
tehtiin siitä myös juustoakin. Kesällä tavattiin se viedä niitylle
_niittylehmäksi_ ja saatiin silloin "iltaa aamua tuore maito". Kilejä
ei ole näkynyt enää yli kymmeneen vuoteen, Marjaniemen luotseilla
oli viimeksi. Ne olivat niin häijyjä pyrkimään pahantekoon, jotta
kyllästyttiin niitä pitämään. Miehet niitä suutuksissaan väliin
pistivät sarvista aidan rakoon, jolloin ne huusivat, jotta "miehe-et,
miehe-et!" Tuli myös tarttuva tauti, _rapatauti_, joka niitä tappoi ja
vähensi niiden lukua.
_Lehmiä_ ei ennen ollut niin paljon kuin nykyään, kun meijeriliike on
tullut käytäntöön. Metsissä ja merenranta-laitumilla ne käyskelivät
ja tulivat illaksi kotiin _suittun_ ääreen kesantopellolle. Suitsu
oli tehty pellolle ajetuista lastuista ja ojaturppaista. Pantiin myös
siihen vanhoja kenkärajoja ja luudantynkiä, jotta eivät lehmät siinä
polttaisi jalkojaan. [Luotolaisia lehmännimiä on esim.: Helmiki,
Hertta, Hälppä, Hiiliki, Ilonen, Kauniki, Kestiki, Kirjo, Korja,
Kullankukka, Laukanen, Laukki, Lestiki, Lumiki, Lykky, Lylli, Lystiki,
Mustiki, Omena, Palsami, Perjetta, Punakorva, Puniki, Puolukka,
Pulmunen, Rusko, Ruusu, Sankari, Sunteri, Teutari, Tiistiki, Tuoriki,
Tylly, Typykkä, Tähiki, Valkopää, Vatukka, Viljakka, Fiikuna, Fröökynä.]
Härkää oli ennen käytetty ajojuhtanakin. Noin 60-70 vuotta takaperin
eli
"Paavon Juho, karvari,
joka härjällä kyntää",
kuten sen aikuisessa "runossa" sanottiin. Juho kynti sarvekkaalla ja
puita ajeli. Ja kun yksi ajokas tuli vanhaksi, kasvatti karvari toisen.
Toinen härällä ajaja oli Kaitalan Heikki, köyhä mökin mies, joka
toisinaan oli pakotettu jäkälä- ja rahkaleipään turvautumaan.
_Hevosia_ oli hyvässä talossa kolmekkin, pienemmissä pari ja yksikin.
Kuusi kun oli lehmiä, niin hevosia oli kaksi taikka yksi. Ennen niitä
pidettiin vain omiksi tarpeiksi, mutta sitten on ruvettu varsoja
kasvattamaan "kaupanhevosiksi". Hevosen ikä lasketaan _ajotalvissa_
niin, että esim. viiden vuoden vanhalla hevosella on 4:s ajotalvi. Ensi
vuonna on hevonen _maitovarsa_, toisena vuonna _rekiveto_.
Metsä- ja rantalaitumilla hevosetkin kesäisin suurissa laumoissa
ruokailevat. Mantereelta tuodut hevoset ovat useasti uineet yli
peninkulmaisen selän poikki Pöllästä Siikajoelle taikka Santasesta
saari saarelta kolmipeninkulmaisen selän yli Kelloon Haukiputaalle.
Tietävät hevosmiehet kyllä syöttävät ostetun hevosen itseensä. Panevat
halkaistun leipäpalan väliin hikeänsä, luuksiansa, vielä sormesta
vertansa, syöttävät sen hevoselle ja sanovat: "kun sulle tulee mettäsä
ikävä, niin tuu kottiin!" Sitten kyllä ei hevonen karkaa.
Talvella ruokitaan hevosta tallissa _meri_- ja _rantaheinillä_, jotka
ovat paraita heinälajeja. Tehdään myös apetta silpuista ja ruumenista.
_Sikoja_ kasvatettiin ennen enemmän kuin nykyään, melkein joka talossa
oli. Vapaasti saivat ne kylän raitilla kuleskella ja yritellä toisten
pottumaihin, "kulukia jornuttivat myötäänsä". Omiksi tarpeiksi siat
teurastettiin, käytettiin keiton höystöksi. Siat olivat ennen laihoja,
pitkäkarvaisia ja porsaat olivat "pikkuisia kuin rohinrukkipäitä", Sika
muuten on "kirottu elävä, kun pirut meni siihen ja mereen syöksi".
_Kanoja_ ei ennen ollut "olemassakaan", joku ensiksi ilmausi pappilaan.
"Sieltä ensinnä saatiin kuulla kukonlaulua."
Talven heinävarat karjalleen on luotolainen jo entisistä ajoista
saanut meren rantaniityiltä sekä metsälampien reunamilta. Paraat
niittymaat ovat aina olleet Hanhisessa ja Syökarissa, Salmen rannoilla
ja Santosessa, jotka pitkillä "johteilla", kauvas mereen ulottuvilla
aidoilla, on karjanlaitumista erotettu. Ennen tavattiin heinät
säilyttää pitkähköissä _sauroissa_ ja pyöreissä _suovissa_. Nyt näkee
jo paljon latojakin. Kosteilla rannoilla korotetaan heinäsaurat ja
suovat ylemmäksi maanpinnasta, _jalkopuiden_ varaan. Heinäsaura kun oli
valmiina, sanottiin _vakuleita_ päälle pantaessa:
"Sivu tuulet, sivu tuiskut, sivu satteet,
pouvat päälle paistakoot,
pouvat ponnettomat päälle paistakoot!"
Viljelyskasveista.
Nykyiselle Luodon eläjälle on peltonsa ja niittynsä parempi tulonantaja
kuin meri. Ennen ovat pellot olleet pienemmät ja huonommin hoidetut,
ja meri taas antanut kaloja runsaammin. Ennen "ei viljelty maata
paljon, ei ollut heinäketoja. Enemmän pantiin kalanpyynnille painoa.
Maantulolla kun ei tahtonut pärjätä, niin pyyntihän se auttoi."
_Ruista_ ja _ohraa_ on jo vanhastaan viljelty jotenkin saman
verran kumpaakin. Kolmivuoroista viljelystapaa kun on käytetty, on
_kesantoon_ kylvetty ruista, sitten rukiin jälkeen ohraa ja taas
heitetty kesantoon. Noin 6-7 tynnyriä ruista kylvi hyvä talo, taikka
taas kymmenisen tynnyriä ohraa samaan peltoon. Rukiita käytettiin
enemmittäin leipäviljana, ohria puuroaineksina sekä rukiille leivän
lisänä. Useasti leivottiin leipä yksinomaan ohrasta. Viina myös ennen
ohrasta keitettiin.
_Kauraa_, ei ennen viljelty, "ei sanoksi mittää". "Räknättiin, jotta
menee maa hauskon ja eloa vähä tulee, kun kauraa kylyvää." Nyt
viljellään kauraa "isosa määrin", isot talot kylvävät 8-10 tynnyriä
kerralla. Ja Luodon kaurat ovat hyviksi tunnettuja, "mustia ja
raskaita".
_Nisuakin_ on Luodolla aikoinaan koetettu viljellä useassa talossa.
Alussa pari kolme kesää olivat nisut kauniisti kasvaneet, tuottaneet
viljelijälleen iloa ja valkeaa leipää, mutta sitten oli vilja
vähitellen muuttunut nokipäiksi enemmän ja enemmän joka seuraavana
kesänä. Sitten 60-luvun katovuodet veivät loputkin, ja niin loppui
nisunviljelys Luodolla.
_Pottuja_ ei ennen paljon viljelty. ["Klompus se on löytänyt ne potut
ja tuonut Amerikasta".] Vasta viime vuosikymmeninä on potun viljelys
tullut yleiseksi. "Oikeen vähä siihen aikaan viljelivät pottuja
talollisekki. Arveltiin vain: 'ei nämä kuulu ruuaksi, nämä on vain
leivän hukka!' Siinä talosa, misä minä ennen elin, jo viljeltiin
enemmän, mutta naapurisa, joka oli iso talo, oli kerran vain
kahesa pohtimesa potun siemeniä. Meillä oli silloin jo monta koria
potunsiemeniä." "Sakspäkki" kun oli ollut kirkkoherrana [Kustaa Aadolf
Saxbäck Hailuodon kirkkoherrana vv. 1840-57], oli kruunu lähettänyt
pappilaan pottuja kansalle jaettavaksi. Pappilan riihessä oli niitä
idätetty ja jokainen, joka vain oli halunnut, oli saanut noutaa ilman
maksua muutaman kapan siemeneksi. Siitä on noin 70 vuotta jo, ja siitä
alkaen on pottuja vähitellen alettu viljelemään enemmän ja enemmän.
_Nauris_ se oli sen ajan juurikasvi, pottua korvaava. Sitä viljeltiin
paljon, kuokkamaissa ensi viljana kasvatettiin. Se kylvettiin Pietarin
pävänä. Naiset tavallisesti sen kylvivät sylkemällä sitkaimien väliin.
Nauriin kylväjän piti olla koreaksi vaatetettuna, sitten kasvoi hyviä,
sieviä nauriita. Syksyllä, ennenkuin maa routi, käytiin nauriit ylös
_ruotimassa_, sitten kotona _listittiin kaalet_ pois ja vietiin nauriit
kuoppaan. Koko syyskausi jouluun saakka syötiin nauriita pottujen
kanssa yhtä rintaa, pottuja vain vähemmän. Nauriit kun joululta jo
alkoivat itää ja natistua, eivät keväällä enää olleet niin maistavia.
_Pellavaa_ viljeli vain jokunen hyvin pikkuisen. Sitä luotolaiset
tapasivat itse noutaa Hämeestä asti, pellavan kotimaasta. Oli useita
ukkoja, jotka syksyllä Mikkelin aikana tapasivat lähteä Hämeen
käyntiin. Menivät ensin _Kuortanteelle_, joka vasta oli "Hämeen
alakua", jatkoivat sieltä matkaa _Orihveelle_, joka oli _valkian
pellavan maata_, ja kulkivat sieltäkin vielä eteenpäin _keltaisen
pellavan maahan_ Orihveden taakse, jopa aina _Mäntyharjulle_ asti.
Matkalla ostivat ukot sekä keltaista että valkeata pellavaa, neljäkin
kuormaa "parraat". Ostivatpa vielä Hämeen hyviä halpoja hevosiakin
kuormainsa eteen -- matkalle näet olivat vain rahat taskussa kaksin
käsin lähteneet. Joulun alla rekikelillä palattiin takaisin ja Oulun
joulumarkkinoilla myytiin sekä hevoset että pellavavarastot. Omiksi
tarpeiksi vain pellavia jätettiin.
Valkeaa pellavaa käytettiin vankemmiksi verkoiksi ja rysänperiksi,
mutta kalliimmasta keltaisesta pellavasta kehrättiin hienommat
silakka-, siika- ja maivaverkkorihmat sekä ompelulangat ja
vaateainekset.
Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen
ja Tyrnävän miehet.
_Hamppua_ ovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin
kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia,
_hamppukrooppeja_, joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua
"livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa",
sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.
_Humalaa_ on "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on
vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä
käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.
_Tupakkaa_, "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat.
Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana
tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat."
Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka
työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä
-- taikka saunassa -- kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli
ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan
kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu
suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret
omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla
varsityrillä imeskeltiin.
Peltoaan kyntää luotolainen _saharalla_, jossa puuaisoihin on rautaiset
perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli
käytetty _puusaharoita_, joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja
vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myös _puukarhia_ --
"äkeeksi vanhat sanoivat" --, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran
rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina
on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon
siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.
Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren
ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut
maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli
parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."
Nöyrät vuodet.
"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet
50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen
sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin
kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat
olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi
mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää
peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja
surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.
Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion
sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten
yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu
päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja
kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita
kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla
painuksissa.
Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin
viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen,
päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä
Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat",
tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka.
Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla.
Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja
saatiin norsia.
Rehunpuute oli kova. Heinäin sijasta monet syöttivät elukoille
suolavedellä kasteltuja kuusenluppoja, kanervia ja jäkälöitä, jopa
useasti purettiin latojen olkikattojakin ja työnnettiin eläinten eteen.
Pitkään pysyivat hanget aitovierillä ja ruispellot niiden alla
hautuivat paljaiksi. Ei päästy toukokuussa toukopellolle. Juhannuksen
aikana ne, jotka kiirettä olivat pitäneet, saivat ohran peltoonsa,
mutta panivat toiset hiljemminkin. Jälkeen juhannuksen vasta potutkin
peltoon peitettiin.
Hitaasti kasvoi lehti puuhun. Surkeat olivat lehdet juhannuskoivuissa,
joita vanhan tavan mukaan pihalle pystytettiin kolkkoa juhannusta
ilahuttamaan. "Kun puutkin ovat säikähtäneet, jott'ei ota lehteä",
sanottiin. "Juhannuksena olimma Hyypällä kattomasa, vieläkö näkkyy
jäitä. Aivan mollotti Takarannalla jäitä vielä, ja oli niitä täsä
lahesakin."
Juhannuksen jälkeen tuli kyllä sitten vähän lämpöisempiä ilmoja.
Mutta niin viileä oli koko kesä, jotta vielä syksyllä aidanpanijat
jyräyttivät rautakankensa kovaan routaan, mikä sammalikon alla männikön
reunassa varjossa piili.
Mutta peltoon saatu ohra sentään kovin koreasti kasvoi, ja näytti,
jotta siitä ehkä hyvänlainenkin sato saataisiin. Vaan ruis oli kovin
kylmän kevään kuihduttamaa.
Mutta sitten tulivat syyskylmät, tulivat yöhallat jo ennen Laurin
päivää, kuten aina katovuosina. Hiljaisen kevään takia ei ollut vilja
vielä kovin pitkälle ehtinyt, kun halla tuli ja turmeli kaikki jyvän
parhaillaan kasvaessa. Hallan jälkiä kun katseltiin, huomattiin, että
useimmista tähkistä "jyvien syän oli juossut aivan vetenä olokia myöten
alas". Ei tullut niistä sitten puitaessa kuin kaunoja vain. Ohria ei
saatu siemeneksikään. Rukiista jotkut saivat jonkunlaista siemenviljaa.
Nelikko vain tuli riihestä rukiita, semmoisia kahuja, puoleksi
kasteheiniä seassa. Välistä koko riihen saalis tuotiin pohtimella
aittaan. Pikkuisen laarin pohjassa oli koko vuoden tulo.
Talvi tuli raskas. Joissakuissa kylän "napataloisa" oli kyllä
entisestään "kasajyviä", joihin täytyi turvautua. Liikeni muutamilta
naapureillekin, ainakin joku vähä siemeneksi. Useiden oli pakko
tyytyä _olki_- ja _tähkä_sekaiseen leipään. Survoruuhissa petkeleillä
olet ja tähkät survottiin hienoiksi, käytettiin myllyssä ja pantiin
jauhojen sekaan. Muutamat taas keittivät, kuivasivat ja jauhoivat
_koivunparkkia_ leivän lisäksi, toiset _kalanruotoja_ kuivasivat ja
hienontelivat ja leipoivat _ruotoleipää_. Jotkut koettivat sekoittaa
leipään _sammalrahkaa_ ja _jäkälää_ -- "olihan se semmonen kirjakin
jäkäläleivästä" --, jotkut _pettuakin_ maistoivat, mutta kovin oli
leipä niistä tullut pahanmakuista, katkeraa ja haperaa. Vilja oli kovin
kallista. Venäjältä tuodut _jauhokulit_ maksoivat aina 40:kin markkaa
ja rukiit maksoivat 25-30 mk, olipa muuan saanut maksaa 40:kin mk
tynnyristä.
Ja kun olisikin vain saatu huolehtia omasta joukosta. Tavallisten
ruotuvaivaisten, jotka taloissa olivat viikkomäärällä, lisäksi kulki
vielä oman kunnan köyhiä ja avuttomia käyden talo talolta
"ateriarätingillä".
Ja kerjäläisiä ja anojia, voi, voi kun niitä kulki! Tuli Siikajoelta,
Revonlahdelta, Paavolasta, Pulkkilasta, jopa aina Paltamosta,
Puolangalta, Hyrynsalmelta ja Kiannalta asti. Toisia kulki
jalkasin, toiset oikein hevoskuormittain ajoivat, miehiä, vaimoja
lapsilaumoineen, kolme, neljä, viisikin "sikiää" muassa. Joskus oli
joukossa pikku kapalolapsikin kätkyeineen. Yksi anojajoukko kun ehti
lähtemään, niin toinen jo saapui pihaan. Ja niin nälkäisiä olivat, että
tahtoivat "ylös syyvä huonot talot". Monella oli niin nälkä, jotta
saamansa armopalasen jo söi, ennenkuin ehti uloskaan. Eihän sitä paljon
ollut antamista, mutta ei taas saattanut ketään panna tyhjänäkään
menemään. Varansa jälkeen koetettiin antaa, kelle leipä, kelle puoli ja
kalaa leivälle. Illalla kun rupesit keittoa laittamaan omalle väelle,
et tiennyt, miten monelle siitä sait jakaa. Varsinkin niihin taloihin,
joissa oli isot pirtit, useasti suuret pyytäjäjoukot nälkäisinä
yöpyivät. Eikä niillä raukoilla ollut aina kunnon vaatteitakaan. Oli
yksikin vanha käypäläisäijä, mistähän oli semmoinen puolialaston
ukkorukka. Se lähti, äijä parka, kielloista huolimatta, yksinään
omin tahtoinsa Oulunselälle jalkasin taivaltamaan. Sieltä tavattiin
kuolleena, väsy oli raukan tullut.
Nälkään kyllä ei ketään Luodolla kuollut, siksi oli sentään varoja,
kasajyviä ja entisiä säästöjä. Mutta tauteja tuli, ja niihin kuoli
ihmisiä paljon. Ja sitten tuli "se kauhia kuumatautivuosi", joka vei
ihmisiä hautaan monesta talosta. "Kuutta, seittemää ruumista monasti
samana pyhänä krooppiin hauvattiin."
Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua",
jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja
niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä".
Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono
ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli
sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä
vuosi päällen".
Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä
vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli
niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja
elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla
uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja
rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja
tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki
niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun
maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."
Viinankeitto.
Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa, _omakeittoviinaa_
eli _sauviinaa_, vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut
keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin
varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa,
toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan
tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.
Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja
milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli
kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja
sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina
vain. Määrättiin vasituiset _keittoluvat_. Syksyllä, joulukuulla,
oli _syyslupa_, jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä,
helmikuulla, _kevätlupa_, jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin
kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei
lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli
faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin
nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille,
sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten
sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa
oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu
pannun jälkeen päästettiin.
Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne
määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku
taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty
pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10
"hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkää
_piippua_. Pannu oli tavallisesti sijoitettu _karjakotaan_. Siellä oli
sillä oma _muurinsa_ karjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin
upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu,
mutta eri tulipesä.
Tavallisesti keitettiin viina _ohrista_, enimmiten huonommista jyvistä.
"Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksi _rukiita_,
jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa,
käyttivät lisänä _kauroja_. Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee
huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada
Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin
pahaa".]
Maltaista tehtiin _mäski_. Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka
enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja".
Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-,
kolmetynnyriseen _mäskiammeeseen_. Oli kaksi pitkää _lavannetta_,
joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa
sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja
ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja
ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti".
Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin
ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseen
_uuksuumiin_ ja _luuku_ tarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä
sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa
olevasta _hanasta_.
Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni.
Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina
kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut
panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan
täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen,
hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa
kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, että _piipputynnyrissä_, jonka
lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava
höyry voi vaihtua nesteeksi.
Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista
kitkerää _sikunaa_. Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin
astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty,
puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas
laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin
paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.