_paittoon_. Tehtiin juurisaaviin _ohrajuuri_ ja hapatettiin. Suolaakin
pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla
kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut,
tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että
juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin
nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli
nimenä _penkkipaitto_. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin
nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta
kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat
paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun
ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois
ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei
muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä
_nahkarauvassa_ siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.
Toinen paittomistapa oli _alunapaitto_. Alunaa liuvotettiin veteen ja
siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään
helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.
Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen
kera taikka ilman päällystä, _paljaita turkkeja_. Paljaita turkkeja
varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin
_kliitulla_. Jos tahdottiin oikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan
pinta siniseksi tai joskus _pruunehtavaksi_.
Nahkojen _parkitteminen_ toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin
astiaan vettä ja _kalkkia_ ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja
lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi,
isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan
vähänlaisesti, käytettiin lisäksi _poroa_. Kun karva oli ajettu pois,
liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki
tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina
käytettiin tavallisesti _pajun ja kuusen_, joskus _koivunkin kuorta_.
Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka
tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle
vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina
kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa
kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta,
ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan
läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä
vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset
sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". -- Sitten oli jälellä
_räkkääminen_, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu.
_Räkkirauvalla_ ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja
räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. -- Vuodista sitten
ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi,
lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.
Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. _Juuriköyttä_ valmistettiin
petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista,
peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty,
jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne
juoksi toisinaan 4-5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi
kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen
kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret
kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen
päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi
päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin
kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä
vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso _kela_ ja sen
sekä _värttänän_ avulla kelattiin ja kierrettiin 3-4 säikeinen köysi.
Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja
tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije
kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä.
Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä
kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin
neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin
köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin
katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen-
ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain
pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä
"plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi
ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä
myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti.
Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen
poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako.
Viimemainittu vieläkin väliinsä juuriköyttä valmistelee.
_Pajuköyttä_ tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot
kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi
ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja
tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin
juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.
_Jouhiköysiä_ kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä
lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin
"rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti
penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi.
Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla -- kuinka
monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin --
pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten
_peräkela_, jonka ympärille säikeet pikku keloilta valmiiksi köydeksi
kiertää vinnattiin. -- Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi
jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".
_Hamppuköyttä_ tehtiin samalla tavalla kuin jouhiköyttä.
_Verkkoköyttä_ kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi
kaistaleiksi ja näistä kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella
ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin
mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä
kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"
_Taulaa_ saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli
äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä.
Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari
tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa
paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun
päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja
tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.
_Soopaa_ keittivät emännät. Laittoivat _porosta_ ja _kalkista lipeän_,
väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan
_luita_ sekä _roskatalia_, "suolten keskustoita" y.m, ja koko päivä
aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä,
ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko
keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten,
että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy".
Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi, Kovinkaan
paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa: "Häksää
kun soopankokki, eikä mittää saa aikaan". -- Soopaa käytettiin
kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.
_Maltaat_ tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua,
kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan ne
kyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen
mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat
tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät,
ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota"
pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen
laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa
itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin
siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2-3
tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin
hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta
saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla
ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon
tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa
kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli
talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat
he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla
viettämään _mallasriihen valvojaisia_. Kutsua noudatettiin ja pidettiin
hauskat valvojaiset. -- Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja
sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin
aittaan.
Maltaista laittoivat emännät _sahtia_ ja _jouluolutta_. Pantiin maltaat
"muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin
kuumaksi ja _lavanteella_ liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi.
Alussa oli _imellys_ paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja
annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin
sitten _tappisaavi_ ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, _aluspuut_.
Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin
aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista
_lyhe_, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä
hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin
vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi
makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli _mäski_ ja
maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun
ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois
ja saatiin _vierrettä_ eli _pellonmaitua_. Samalla tavalla laskettiin
toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa
lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin
_humalain_ kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen
vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista
otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" _käyte_. Kupin sisällys, kun se oli
käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa.
Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi
alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtiisi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin
sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:
"Aurinko on noussut,
kuu on noussut,
mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"
Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois
siivilöity, _uuksuumeihin_ taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti
suljettiin. Uurteessa olevasta _hanasta_ voitiin sitä tarvittaessa
laskea ulos, -- Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.
_Kynttilöitä_ valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen
joulun edellä niitä _kastettiin_. Tali sulatettiin vesipadassa ja
kaadettiin _talikirnuun_, johon vielä lisättiin varia vettä niin,
että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin
kynttilän kastopuikkoihin _syämiä_, neljä kuhunkin. Vuoron perään
sitten kastettiin puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden,
tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti
tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali
sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin
pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, _triikuja_, joita talven
kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin
_lehmänemättimeen_, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja
kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä
poltettiin ja sanottiin _lampuksi_.
Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa,
_kangasta_, tehtiin sekä _kaksi_- että _nelivartista_, ja väriltään
harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan
_tampattiin_ kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin
sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin
"hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi
ja "everseerata" _veraksi_. Kutoivat naiset myös kaikki omat
vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin _liinoja_, "10-,
11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä-
ja harjarohtimista kudottiin _alasprostinaa_. Hampuista saatiin
säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia
_villaraanuja_, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös --
noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka
opetti -- kutomaan kauniita ruutuisia _silmikoita_ sänkyjen peitteiksi.
_Tiuhdoilla_ kudoskelivat naiset hameiden _nostinnauhoja_ ja sormin
nypläilivät _sukkarihmoja_. Leveitä _turkkivöitä_ ja _kaulahuiveja_
kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen _Ukkolan
äijä_. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.
Kotona ennen _värjäyskin_ toimitettiin, ja monasti kotiväreillä:
maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.
_Mustaa_ värjättiin _ojamustalla_. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen
suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä
kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen.
Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja _lepänkuoria_, keitettiin ja
pantiin sekaan _kuparröökiä_, samoin _mustikoilla_ ja kuparröökillä
mustaa värjättiin, sekä _vareksenmarjoilla_ ja _vareksenmarjan
varvuilla_, vielä _koivunkuorilla_ ynnä _kuusenkuorilla_, joita
_lipeässä_ keitettiin.
_Kellertävää_ värjättiin _aijaksen lupoilla_ taikka _kivenlupoilla_
eli _kiventiiroilla_, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän
kaltaisilla kasveilla.
Keltaista saatiin _löökinkuorilla_ taikka _koivunleheillä_. Saatiin
keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin _lipeään_, vuoroin
_kuparröökiveteen_ siksi, kunnes tuli paraiksi.
_Pruunia_ painettiin _priseleillä_, joita ostettiin kaupungista,
samoin kuin _santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä_ ja _punaista_.
Oikea _turkinpunainen_ oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi
4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti
Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan
sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."
Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan
harjottivat. _Virpi-Heikki_ oli taitava seppä, rautaparta, riski mies,
joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät
talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa.
Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin
myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli
hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää
sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin
veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein
jonnekkin väsähti. -- Toinen _rautio_ oli _Kalenius_, joka oli oikein
kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi
lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin
vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.
_Puuseppiä, nikkareita_, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli
Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia
huonekaluissa.
Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten,
_pilthukarikin_, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille
veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli
niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää
semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen.
"Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon
lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat
olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun
kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja
juhlatiloissa.
_Varvari-Heikki_ oli taitava _rukkien_ sorvaaja. Kaikenlaatuisia
rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin
monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin
luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi.
Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin
pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies,
Nilkkusuutariksi kutsuttu.
_IIves-Heikki_ poikineen oli ahkera _puukuppien_ valmistaja. Tekipä hän
myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat
metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille
veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja
vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa.
Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.
_Kraatareita_ myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: _Yyrin
Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta_ ja _Asariias_ -- viimemainittu
neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt
kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin,
kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän
ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan
aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, _umpitakki_: sivuissa
vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin
se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia,
nappireunaisia, pitkiä _kraitakkeja_ sekä lyhyitä _verka_- ja
_kangaströijyjä_, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat
ennen lyhytvyötäröisiä _prakkuja_, jotka olivat "vähä halaki e'estä".
Sitten tulivat käytäntöön _kaitapeltihousut_, sitten leveäpeltiset ja
viimein _halakohousut_. -- Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän,
päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin,
kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".
_Turkkimaakarit_, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin.
Niitä oli _Jentaalin Juha, Yyrin Samppa_ ja sen poika, _Yyrin Matti_,
joka myös oli räätälinäkin.
Luvun lopuksi voimme mainita, että _tervaakin_ ovat ennen Luodolla
polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa
savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta
ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. _Sysimiiluja_ on myös ennen
poltettu.
Kalanpyynnistä.
"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja
rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka
onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla,
pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.
Entisaikaan, vielä noin parikymmentä vuotta takaperin, oli käyty
Ruotsin rantasaarilla silahkan pyynnissä. Monet vanhat ukot ovat siellä
kymmenin kesin -- muuankin viitisenkymmentä -- elinaikanaan viettäneet.
Tavallisimmat pyyntisaaret olivat _Maluri, Sanskeri_ [muuanna
kevännä 80-luvun lopulla oli yksin pienellä Malurilla 22 venekuntaa
luotolaisia, mutta sitten 90-luvun puolivälissä vain 4 venekuntaa]
ja _Letto_, jotka ovat noin viiden peninkulman päässä "Kainuun
mantereesta", kuutisen peninkulmaa Haaparannasta. Maluriin tulee
Marjaniemen nokasta 11 peninkulmaa. Sanskeri oli iso, metsäinen saari,
toiset pieniä, metsättömiä, Maluri muodoltaan "kuin hevosenkenkä".
Saaret kuuluivat Haaparannan papille, jolle joka pyytäjän piti maksaa
pyyntiveroa puoli nelikkoa silakoita. Itse kävi pappi toisinaan veronsa
kantamassa.
Siinä ennen Jaakon päivää Ruotsin rannoille lähdettiin, pari miestä
-- jos oli vöyreä nainen, voi se olla toisena henkilönä -- joka
talosta. Isoon matkaveneeseen varattiin eväät ja pyyntitarpeet. Koko
talous otettiin mukaan eväästä ja kaikesta sortista kahdeksaksi,
kymmeneksi viikoksi, kun retkelle lähdettiin. Ottipa joku veneeseen
vielä _kilankin_ kesämaidon antajaksi. Toistakymmentä peninkulmaa oli
matkaa yli aavan meren, joka toisinaan voi aika raivoisena reuhata.
Voi tapahtua, että "tormi" repi purjeet, katkoi mastot ja puomit ja
kuletti purjehtijan, mihin sattui. Mutta sattuipa oikein "tosi hyvä"
tuuli, voi matkan laskettaa kahdeksassa, jopa kuudessakin tunnissa.
Huonoilla säiliä taas meni taipaleella useampia vuorokausiakin. Matka
kävi Haaparannan kautta, piti näet siellä tullissa ottaa "inlaaka"
tavaroille. Saarilla oli pyytäjillä asuntona pienet _kalasaunat_ tai
_kalatuvat_ -- 2-3 joukkokuntaa majaili samassa suojassa -- sekä
_puoit_ kalojen säilyttämistä varten. Pienillä _pyyntiveneillä_, jotka
talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä,
verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos
oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niinkuin ainakin oli meri hyvin
epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa
100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan -- joskus 4-5 tynnyriäkin
kerrallaan --, mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän
saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon.
Pyyntiajan loputtua syyskuulla palattiin takaisin koko kesän saalis
veneeseen lastattuna. Oulun syysmarkkinoille koetettiin ennättää
silakoita rahaksi vaihtamaan. Hyvät olivat hinnat siihen aikaan
silakalla, saatiin 8-10 markkaa, jopa ylikin nelikosta.
Käytiin pyynnissä myös Suomen puolella _Sarvenkarissa_, joka on yli 10
peninkulmaa pohjoiseen Hailuodosta. Muutamat olivat käyneet _Kalajoen
Kallassakin_, johon tulee 14-15 peninkulmaa.
Nykyään ei enää kaukaisilla pyyntiretkillä kuleta, kalastellaan vain
omilla rannoilla. Pyyntipaikkoja kalatupineen ja kala-aittoineen
on ympäri saarta. Niissä miehet viikottain, kuukausittain kevät-
ja syyskesällä majailevat, pyhäaikoina vain kotona pistäytyvät.
Pyyntipaikkoja on _Pöllä, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto,
Matikanniemi, Pajuperä, Marjaniemi, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi,
Hitjenniemi, Pökkö, Potti_ ja Santosen rannoilla muutamia paikkoja,
samoin Hanhisessa. [Verkon heittopaikkoja on etelä- ja länsirannalla
esim. Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-,
Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala, Mäntymatala.]
Suninkarissa on Luodon paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Siellä
useita Isonkylän ja Äyrääntakustan taloja käy kalastamassa.
Pyytäminen toimitetaan _pitkillä juonilla_, kolme, neljä, kuusikin
rysää pääksyttäin verkoilla toisiinsa yhdistettyinä. Käyttävät
kolmeakin kilometriä pitkiä juonia. Rautaletossa myös pyydetään
lohia ja käytetään pitkiä juonia, mutta muissa etelä- ja länsirannan
pyyntipaikoissa ei niin pitkiä juonia pystytä käyttämään. Pöllässä
on laivaväylä jätettävä avoimeksi, Pajuperässä tahtoo tuuli repiä
pyydykset ja Marjaniemessä on vielä pahempi. Se kun on länsirannan
pisin nokka, niin siellä kovat pohjatuulet voivat esteettömästi
temmeltää. Itara ja Hatara ovat huononlaisia, vähemmän käytettyjä
pyyntipaikkoja. Pohjois- ja itärannan pyyntipaikkoja käyttävät Ojakylän
miehet. Paraita Luodon pyydysrantoja ovat Pöllän ja Suninkaan seudut.
Talvipyyntiä harjotetaan Santosen puolessa ja Oulun selällä.
Tarkoin tietävät Luodon vanhat, monilla pyyntiretkillä olleet
kalamiehet kalojen elintavat ja niiden pyytämisajat ja -keinot.