KUVAUKSIA HAILUODOSTA
Vanhan väen muistelmain mukaan kirjotti
SAMULI PAULAHARJU
Kansanvalistusseuran Toimituksia 167
Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1914.
SISÄLLYS:
Aluksi.
Asutustarinoita.
Aluksista ja liikenteestä.
Rakennuksista.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Kotiteollisuus.
Kalanpyynnistä.
Metsästyksestä.
Karjanhoidosta.
Viljelyskasveista.
Nöyrät vuodet.
Viinankeitto.
Juhla- ja merkkipäivät.
Häätapoja.
Pejjaiset.
Haltijoista.
Tietäjiä.
Kansan lääkintätaito.
Kansanrunous ja vanhat leikit.
Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.
Sotatarinoita.
Entisistä rangaistustavoista.
Puumerkit.
Aluksi.
Kaikille lienee ainakin nimeltään tunnettu Hailuodon iso,
paripeninkulmainen saari Oulun edustalla. Lähes nelipeninkulmaisen
selän takana on se Oulusta [Siikajoelle tulee vain toista peninkulmaa],
meren sylissä, aavan, länsipuolella avautuvan ulapan laidassa,
kurottaen peninkulmaa pitkää Santosen nientään manteretta kohden kuin
kättä kiinni tarttuakseen. Elää tällä saarella yli parituhantinen
(2,839) työteliäs väestö, ystävällinen, vieraanvarainen, keskenään
hyvänsopuinen. Siellä on se viettänyt omaa elämäänsä muista erotettuna
kautta aikojen. Siksi siellä onkin paljon säilynyt muistelmia vanhoista
hyvistä tavoista, entisestä yksinkertaisesta elämästä. Monet vanhat
vielä mielellään haastelevat, miten ennen elettiin, mitä silloin
ja silloin tehtiin, miten juhla- ja merkkipäiviä vietettiin, miten
kaukaisilla pyyntiretkillä kulettiin. Kansatieteen tutkijalle ja
keräilijälle on tuo ennen käymätön alue varsin kiitollinen paikka. Voi
siellä taikakokoelman pian tuhantiseksi kartuttaa ja loitsujen luvun
kymmeniksi, samoin sananlaskuja saada satoja sekä arvoituksiakin aika
joukon, lisäksi monet haltijatarinat ja kummitusjutut.
Seuraavien vanhan kansan tapojen ja elämän kuvausten ainekset on toissa
kesän (1912) aikana kirjoitettu muistiin saaren vanhoilta ukoilta
ja eukoilta. Kertojina olivat useat paikkakunnan vanhoista eläjistä
haastellen, kuka enemmän, kuka vähemmän. Monet tiedot, taijat ja
tapainkuvaukset ovat 70-vuotiaalta _Juho Hentulta_, yhtä monet _Nikun_
81-vuotiaalta _Anna-Kreeta_-muorilta, paljon on kertonut myöskin
86-vuotias _Kujalan Sipo_. Muista kertojista mainittakoon Heikkalan
muori, 90-v., Kittilän Jussi, 89-v., Kittilän Juhan-Erkki, 84-v.,
Frantsin Jaako, 81-v., Ruonalan ukko, 80-v., Prokkalan ukko, 78-v.,
Pertaan muori, 75-v., Hentun muori, 68-v., Piekkolan Maijastiina,
68-v., Laurilan Priita, 66-v., Runte-Kreeta, 65-v., Hakmannin Juuso,
64-v., Annus-Jaako, 59-v., Annus-Kaija, 57-v., Töyrän Sipo, 57-v.,
Trupukan Pekka, 55-v., Väntelän ja Pietilän isännät sekä Heikkalan,
Töyrän ja Kujalan emännät ja Heikkalan pojat.
Asutustarinoita.
"Hai, luoto näkkyy!" Niinhän se oli ennen mustalainen huudahtanut, kun
oli jäällä eksyksissä sumussa, "meripimiäsä", Oulusta Raahea kohden
ajellut ja sumun aukeamasta nähnyt saaren maan pilkottavan. Ja siitä
on sitten saarelle nimi saatu, _Hailuodoksi_ ruvettu kutsumaan. Näin
kertovat saaren eläjät ["Ennen on Luovon nimenä ollut Ifron-Kaarlöö",
tiesi muuan eukko.] Hailuoto-nimeä ei kyllä paikkakunnalla useastikkaan
käytetä, sanotaan vain _Luoto_ ja _luotolainen_.
"Jo ainakin neljä-, viissattaa vuotta on täälä Luovosa asuttu",
arvelivat saaren vanhat ukot. Mutta eivät tiedä varmaan enään, mistä
päin mantereelta on tänne ensimäiset eläjät saapuneet. Vain muuan
muisteli sanotun, että lumijokelaiset ovat ennen käyneet kalanpyynnissä
Hailuodon Hanhisessa. Siellä ollut heillä venevalkama Hanhisen
korkeimmalla kohdalla. Näkyy vieläkin siellä kuin valkaman sijoja.
Käyneet lumijokelaiset useampina kesinä pyynnissä, sitten lopulta
muuttaneet varsinaisesti Luodolle asumaan. Toinen Luodon ukko taas
tiesi, jotta; "pohjasesta päin on tänne asukkaat tulleet, ne on olleet
sellaisia kalanpyytäjiä".
Ensimäinen eläjä on muistotiedon mukaan ollut Marjaniemessä,
"Pooki-Marjaniemesä" Hannuksenperällä. Siellä hietapakkain takana
metsäkankaalla on vieläkin nähtävinä kolme neljä kiuvasrauniota
mustuneine "kuulemakivineen". Raunioista etelään, rantaan päin on
satasen syltä leveä, pari sataa pitkä maakappale, mikä näyttää ennen
olleen peltona. Ojat vielä jotenkin hyvin näkyvät. Sanotaan, että siinä
olisi ennen ollut Marjaniemen talo, toisten mukaan _Sipilä_. [Marjaniemen
talo on nykyään Isossakylässä Äyrään takana, Sipilä Isossakylässä.]
Raunioiden sivutse vie ikivanha, ei enään käytännössä oleva kangastie,
"Marjaniemen tie".
Toinen talo on sitten ollut Ojakylän _Kuusto_. Tarina tietää kertoa,
että Marjaniemen muori, kun oli pannut savupirttinsä lämpiämään,
oli lämpiämisajaksi juoksaissut naapuriin, Kuustoon "rullaansa
viihtiämään". Tuli sitten taas kotiin, kun pirtti oli lämmennyt ja savu
ulos haihtunut. Toiset taas sanovat, että muori oli niin "visu", jotta
pani pirtin häkineen kiinni ja juoksi naapuriin pakoon. Naapuriin oli
matkaa toista peninkulmaa.
Kolmas talo oli ollut _Perälä_ Ojakylän lahden pohjukan perässä,
"Perälän äyräällä", nykyisillä Töyrän talojen eteläpuolella
sijaitsevilla hietakummuilla, "tömpillä". Sanotaan, että siinä
on ennen ollut "seittemän talua". Silloin oli ranta ollut samaa
tasaista töyrää, mutta sitten oli vesi puhkaissut ojan töyrän läpi ja
repinyt hiekkaa pois niin, että nyt on suuret haudat ympäri tömppiä,
joilla vielä nähdään talon rauniokiviä. Mainittu vesioja, Isolanoja,
"sisämaan" metsälammeista alkunsa saava, oli ennen virrannut tömppien
eteläpuolitse, mutta sitten oli se johdettu tömppien pohjoispuolelle.
Nykyään on Perälän talo toisessa päässä saaren kyliä, "Kujalan
nurkalla".
Neljäs talo sanotaan olleen _Kinnari_, Ojakylällä sekin.
Vanhoja taloja ovat myöskin _Ruonala_ Keskikylällä, samoin saman
kylän _Tero_ eli _Törrö_ sekä _Päärni_ ja _Haapala_ Isollakylällä
"Järventakana" ja _Kujala_ Kujalan nurkalla.
Ruonalassa kerrotaan ison vihan aikana eläneen 7 parikuntaa samalla
kertaa. Yhdessä elannossa olivat kaikki olleet, samasta pöydästä
sopineet syömään, saman talon töitä yksissä miehissä tehneet. Mutta
sitten ison vihan aikana olivat "hävenneet" kaikki, minne olivat
joutuneetkaan. Vain yksi parikunta oli entiselle kotipaikalleen joutunut
sukuaan jatkamaan. Ja samaa sukujuurta on talossa vielä. Talon "pikku
aitta" oli vihan aikana ollut kehikolla.
Ennen ihmiseläjien tuloa oli Luodolla olostellut vain
"_vuoripeippoja_", ja oli niitä ollut vielä ihmistenkin eläntäaikoina.
Niitä oli asunut sekä _Hyypänmäessä_ että varsinkin Isossakankaassa.
Hyypänmäki on saaren korkein mäki, moninotkelmainen hiekkatöyrä
Ojakylän pohjoispuolella. Itse mäkikin on vuoripeipon aikaansaama. Oli
näet vuoripeippo lähtenyt Siikajoelta hiekkasäkki selässä Luodolle
"pesänlaittoon". Säkkipä revennyt ja Luodolle remahtanut ja siihen
Hyypänmäki syntynyt. [Toisen tiedon mukaan on Hyypän paikalle kerran
laiva "tullut pois", särkynyt ja hukkunut, ennen kun "koko maailma
ollut yhen aallon seasa".] Isokangas taas on pitkä, leveä hiekkakangas,
joka kyläin takalistoja juoksee halki saaren. Kankaan selkää on jo
entiseen aikaan kulkenut jalkapolku.
Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär
kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut,
niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt,
jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa".
Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo
antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut,
"sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla
pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja
kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin
-- kertojan, 70-vuotiaan eukon -- isäni äitin äiti oli nähänyt, kun
se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi
sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina
vuoripeipoille joutunut.
Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä
saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli
valitellut:
"Ei saa rauhaa,
Takaranta pauhaa,
paimenet parkuu,
ja karjankellot soivat."
Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille,
suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle"
kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.
Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena
kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle
itään pistäyvä _Santosenniemi_ on ollut eri luotona, Potin talojen
luona ollut salmi, _Niemenkurkuksi_ sanottu. Samoin _Hanhinen_, joka
vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään,
samoin _Syökari_ kaakkoisrannalla sekä _Munakulju_ Syökarin puolella.
Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet -- Syökarin
vieressä ollut _Louvekkarin kurkku_ -- ja itse saaret olleet pikkuisia
maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan
ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan
ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt,
eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä
vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että
siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan
saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja
sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten
nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä
heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä
nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet,
samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana
kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin
"syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun
rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä
paikoin niitetään heinää.
Aluksista ja liikenteestä.
Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet
merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun,
oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä.
Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran
jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut
vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan
vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta"
mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja
Suomet.
Pienempiä aluksia, _jähtejä_, on sitten ollut etupäässä Ojakylän
miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla -- kuollut jo 50-60 vuotta
takaperin -- oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä,
oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään
jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa
yhteinen.
Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu.
Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä
suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, _keula_- eli _fokkamasto_,
ja pienempi, _perä_- eli _kryysmasto_. Päältä oli jähti avonainen,
ei ollut _haltäkkiäkään_. Monen monituiset olivat jähdin, kuten
muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin
purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä.
Pohjan, _emän_, alla oli _kööli_, peräpuoli oli _ahteri_, keula
_föri_. Oikea puoli oli _tyyrpuuri_, vasen _paapuuri_. Peräsimen,
_ruorin_, varsi kävi _ruoriskotin_ lävitse niin, että _ahterpeili_
jäi ulkopuolelle, ja ruoria _tyyrättiin ruorispinnalla_. Purjeita,
_seelejä_, oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla
_isoseeli_, yläällä _topissa_ kolmikulmainen _kliivari_ sekä
_taakseeli_. Isoseili oli alareunasta kiinnitetty _puomiin_, yläältä se
pingotettiin _kaffelilla_. Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan
kiinnitetyt keulasta pistäyvään _puksfröötyyn_. Perämastossa oli
_ahterseeli_ eli _mesaani_ puomeineen ja kahveleineen.
Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli _teijattu_ pystyyn
paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, _vantit_, meni kummallekin
sivulle ja yksi, _taaki_, oli pingotettu keulaan. Taakia myöten
taakseili juoksi ylös.
Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, _falleilla_, jotka
juoksivat _flokeissa_, ja _seelatessa_ hoidettiin purjeita nuorilla,
_perä_- ja _keulakuutilla_, jotka olivat kiinnitetyt puomeihin.
Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin,
jos oli _sievä_ ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin
tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö _ankkurikaan_
oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut
kaikki _klaariksi_ ja alkoi saada _faarttia_, nostettiin taakseili ja
kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. _Ruorimies_ oli ruorispinnassa
ja toinen mies kuuteissa _ottamassa seeliä sisälle_ taikka _antamassa
ulos_ eli _löysäämässä_. _Tormin_ uhatessa purjeet pienennettiin,
_reivattiin_. Mutta jos jähti _sääti_, niin pian ne taas saatiin
avatuiksi ja pannuiksi _täysiin seeleihin_, jolloin taas saatiin _kova
faartti_. Vastatuulella koetettiin _kryysätä_, vaikka vähän sillä
voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli _pilivinnisä_
silloin, ja purjeet alkoivat _flakata_. Vastaisemmalle käännettäessä
_luuvattiin_, käännettiin _luuvartin_ puolelle. -- _Paarlastia_ ei
jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin
helposti tuulessa kallistuneet.
Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa
Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja
Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat
puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä --
tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas -- Haaparannalle
ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta
suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin
"enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman
ulkolaislaivoista -- niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta
sataa -- tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty
suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti.
Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut
Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja
muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun
maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.
Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet
oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut
yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli
juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin,
ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.
Pienempiä aluksia olivat _matkaveneet_, joilla Ruotsin puolella ennen
silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja
perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari.
Niitä sanottiin myös _nelilaijoiksi_, vaikka laitalautoja oli isommissa
aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen
voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. -- Sitten oli -- ja on
vieläkin -- isonlaisia _pauhaveneitä_, joilla _verkkopauhoilla_ eli
_silakkakrunneilla_ kulettiin. Sanottiin niitä myös _krunniveneiksi_
ja _soutuveneiksi_. Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin
lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet
ja vielä _parraspuut_ päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä
joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla _salmi_-
eli _harvanverkon-veneillä_ kulettiin lahdissa ja salmea myöten
niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös _niitty_- ja
_lypsyveneiksi_. Pienimmillä _ranta_- eli _pikkuveneillä_ kulettiin
soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää.
Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä
_lautalla_.
Ennen kun ei vielä höyryvenettä, "_pakettia_", kulkenut Oulun ja
Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen _Oulunselkä_ ollut
purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa
tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle
kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut
samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä
oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus,
sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".
Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein
kurjin syksyllä ja keväällä _keliriittoaikana_, jolloin muutamien
viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä
eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan
vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä
saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää
hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle,
enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena
päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin
seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli
meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että
täytyy olla _kuusikin_ viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy _viikon_
odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin,
sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan
_parinkin yön_ vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää
kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.
Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta
päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee,
ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä
nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa
"tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta
annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet
taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset
tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen
tuulen ja tuiskunkin.
Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n
kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan,
toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki.
Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan
kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös,
milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään
ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin
raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa
vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim.
Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta.
Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat
ovat jo toisella sadalla vuodella.
Rakennuksista.
Savutuvat, _uunipirtit_, ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin.
Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen
pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta,
nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta
takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset
kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla
sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia
vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia.
Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo
1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.
Maakivistä oli ollut uunipirtin kiuvas, kaksinkertaiselle
hirsisalvokselle, _uuninjalalle_, muurattu. Omalla saarella kun ei
ollut oikein tulenkestävää kiveä saatavana, tuotiin Haukiputaalta,
Putaanjoen suulta, leveitä "lanttikiviä", _Puttaan kivejä_, ja niistä
uuninlakia sekä arinoita rakenneltiin. Ne kestivät miespolvia, vaikka
olivatkin pehmeää, löyhää kiveä. Toisinaan käytettiin myös _Piehingin
kivejä_, joita kuletettiin Raahen eteläpuolelta asti. Sekin oli
kestävää. Kun savukiukaiden aika oli ohi, kelpasivat monet kiukaankivet
vielä saunan- ja riihen-uuneihin lakikiviksi.
Ovinurkassa oli uuni, suu tavallisesti perälle päin. Mitään
nurkkapatsasta ei muisteta olleen, eikä myöskään ollut kiukaassa
savutorvia käytetty. Leveä, otsasta ulos pistäyvä _lieskakivi_ oli
vain liekkien liikaa loimua laimentanut. Uuninsuun edessä oli liesi
_pankkoineen_.
Välikatto oli savupirteissä taitteinen, keskiosa sivupuolia
korkeammalla. Kaksi mahtavaa pyöreää hirttä, _lämpymät vuolet_,
kannatti pyöreitä tai puolipyöreitä _laupuuksia_, ja vuolien alla
poikittain oli vahva _piitta_ tukemassa vuolia joko pikku patsasten
avulla taikka suorastaan ilman patsaita. Seinäin vierissä ei ollut
vuolia, vaan laupuuksien päät lepäsivät seinähirsien varaukseen
hakatussa kolossa. Tämmöinen välikatto nähdään Sipilän vanhassa
pirtissä. Vuolien paksut päät vain pistäyvät ulos päädystä, ja keskellä
lakea on vielä entisen savutorven aukko, _räppänä_. Mutta useissa
muissakin vanhoissa pirteissä näemme vielä samanlaisen välikaton.
Semmoinen juhlallisen komea kaartokatto on esim. Kniivilän isossa, 90
vuotta vanhassa pirtissä, semmoinen samanikäisessä Töyrän pirtissä,
samanlainen vielä Yrjänän 60-vuotiaissa vanhoissa pirteissä sekä
Kittilässä, Kuustolla, Mattilassa, Prokkolassa.
_Orsia_ oli savupirtissä ainakin ovipuolessa pari yli tuvan ulottuvaa
vahvaa rinnakkaisortta, joita sanottiin _rekiorsiksi_. Peräpuolessa
taas oli _leipätangot_.
Valoaukkoina oli alkuaan lykkyylaudalla sulettavat _luukuakkunat_.
Semmoiset akkunat on ollut ennenmainitussa Sipilän pirtissä. Siinä
perä- ja uuni-akkunan pielessä vielä näkyy lykkyylaudan sija, kooltaan
0,39 x 1,30 m, joten itse akkuna on ollut n. 30 cm korkea ja 50-55 cm
leveä. Vielä, oli savupirtin oviseinässä ylhäällä päädyssä pieni, pari
kolme desimetrinen _hikoreikä_. -- Myöhemmin, ennenkuin varsinaiset
lasiakkunat tulivat tavallisiksi, käytettiin lauta-akkunoissa
puitteisiin sovitettua _varakruutua_, joka voitiin pistää aukkoon, kun
akkunalauta vetäistiin auki. Tämmöinen oli vielä nykyisten vanhojen
tietämän mukaan ollut joskus käytännössä. Siitä akkunat sitten
vähitellen laajenivat 4-ruutuisiksi, 12- ja 6-ruutuisiksi tavallisiksi
talon akkunoiksi.
_Laattia_ oli vanhan ajan pirteissä leveistä puolikkaista, jotka joskus
olivat asetetut kahdatyvin, toisen tyvi perään, toisen oveen käsin.
_Multapenkit_ seinäin vieressä estivät kylmää laattian kautta sisään
tulemasta.
_Vesikatot_ olivat _tuohi-malkakattoja_, joita vieläkin paljon näkee.
Kattovuolille oli ladottu "männynnäreitä" _ruoteiksi_, niiden varaan
tuohia, sitten päälle painoksi _malkoja_ vieri viereen vuoroin
toiselle ja toiselle puolelle kattoharjaa. Harjalla ulottuivat malat
ristiin ja kiinnitettiin toisiinsa _malkurin_ reikiin sovitetuilla
_katajapitusilla_.
Entisajan asuinrakennukseen kuului tavallisesti kolme suojaa:
_asuinpirtti, porstua ja kylmä tupa_. Porstua oli useasti läpi
kuljettava, _takaoven_ kautta pääsi kartanon puolelle. Sittemmin
saatiin porstuan perään _kamari_, isompaan porstuaan kaksikin kamaria,
joista toista käytettiin _köökinä_. Kylmä tupa oli useasti romuhuoneena
ja kala-aittana. Sitten myöhemmin käytiin kylmän tuvan puolelle
kamareita ja vierashuoneita laatimaan.
Savukiukaan sijaan laitettiin savunsa suoraan ulos suitsuttava uuni.
Se muistuttaa puujalustaista maakiviuunia, julman suurta kuutiomaista
kivilatomusta [uunin ulkopuoliset mitat: korkeus 1,9, pituus 2,4, levyys
2,1 m], jossa itse tulipesäkin on kuin vuorenonkalo, lähes paria
metriä pitkä, puoltatoista leveä ja melkein metriä korkea. Sitten
ruvettiin muuraamaan uuneja, joiden ulkonurkassa oli eteläpohjalaisen
takkauunin takkaa vastaava holvaus. Siinä talvi-iltasin pystyvalkeaa,
_praasua_, poltettiin ja siitä koko holvauskin sai "praasun" nimen.
Viimeinen muodostus on _hällä-uuni_, missä uunin edusliesi sekä
praasukolo ovat yhdistyneet samaksi holvaukseksi, jonka pohjaan on
sitten _hällä_ sovitettu.
Puhuessamme muista rakennuksista on mainittava ainakin _sauna_, joka on
luotolaiselle yhtä tärkeä huone kuin muullekin suomalaiselle. Kerran ja
kahdesti viikossa pitää siellä löyly saada, jopa heinänteon aikana joka
päivä. Siellä myös kupparit ja hierojat parantavat toimensa tekevät,
ja entiseen aikaan siellä tietäjät kylvetyksensä, loitsimisensa
toimittivat. Ja saunan lämpöisissä vielä vanhat luotolaiset ovat näille
ilmoille saapuneet.
Luotolais-sauna on tavallista pohjoispohjalaista mallia: _kiuvas_
ovinurkassa, suu perälle käsin, _lavo_ peräseinän vieressä, seinästä
toiseen ulottuva. Välikatto on kahtaalle kallistuva taitekatto.
Sivuseinän vieressä on joku _vaateorsi_, ikkunan edessä penkki. Kiukaan
ja peräseinän välistä osaa sanotaan _saunankarsinaksi_. Entisajan
saunoissa oli ollut _mallaslavokin_, missä maltaita imellytettiin, sekä
_lihanpalvausorret_, joihin savustettavat lihakappaleet ripustettiin.
Saunan luona nähdään joskus vanha, riuvuista ladottu _kota_ --
ainakin pari semmoista voi Luodosta vielä tavata. Kodan runkona on
neljä latvasta vitsalla yhteen sidottua riukua ja niiden nojalle
sitten muut puut pystytetyt. Pata on sijoitettu kivien varaan. Veneen
puolikkaista tehdyt kodat ovat riukukotia tavallisemmat. Niitä näkee
sekä kartanoilla että kalarannoilla.
Saunan kaltaisia suojia ovat myös _kalasaunat_, joita vielä muutamilla
pyyntirannoilla nähdään. Niissä on kiuvas kuin saunassa ja akkuna ja
savureikä, mutta lavo on laskettu vähän alemmaksi ja levitetty niin,
että ulottuu lähelle kiuvasta. Siinä voidaan silloin loikoa poikittain
jalat ovea kohden. -- _Kalatuvat_ taas ovat "uloslämpiäviä" pikku tupia.
_Riihi_ on välttämätön huone maata viljelevän talonpojan
rakennusryhmässä. Vähässä matkaa kartanon takana se erillään seisoo,
useasti ympärillään muutamia olkilatoja. Luuvaa ei ole, sillä
puiminen toimitetaan riihen maalaattialla. Samoin kuin saunan ja
pirtin, on riihenkin välikatto taitteinen. Pienissä riihissä on se
harjasta kahtaalle kallistettu, mutta isompien riihien välikatto on
kolmiosainen. Kiuvas on kuin saunassa maakivistä muurattu ja vain
ympärys osaksi sekä uunin suu tiilistä tehty. Ja mikä omituisinta:
uuninsuu on riihessäkin pimeää peräseinää kohden. Parsia kannattaa
kolme vahvaa parsiortta. Ovi on useimmiten sivuun työntämällä avattava,
harvemmin saranoissa liikkuva.
Vanhan riihen, kohta puolenkolmatta sadan vuoden myrskyt kokeneen
rakennuksen, näemme Sipilän riihipellolla. Huoneen nurkkaan on
leikattu vuosiluku 1666. Omituisin on riihen välikatto. Se on suora,
vierettäisistä hirsistä ovi- ja peräseinän varaan salvettu. Ison
vihan aikoina on riihi ollut jo paraassa ijässään. Kerrotaan, että
sen pimeässä lakassa ovat silloin muutamat kylän eläjät peljättäviä
vihollisia piileskelleet.
Oman hauskan ryhmänsä talon kartanossa muodostavat aitat. Niitä voi
toisissa taloissa olla neljä viisikin samassa pitkässä rintamassa, ovi
taloa kohden osoitettuna. Joskus on rintama rikottu ja aitat asetettu
melkein miten vain, yksi siihen, toinen tähän, ovi tuonne, ovi tänne.
Hauskan muodon antaa useille aitoille niiden ulospistäyvä _kuono_,
etuseinän yläosa, ja varsin keveiltä näyttävät ne aitat, jotka ovat
pikku patsaille rakennetut. Tämmöisiä ovatkin useimmat entiset aitat.
Vahvat _varvaspölkyt_ on ensin salvettu alle neliöön, niiden nurkissa,
joskus sivuseinienkin alla, on parikortteliset patsaat, ja patsasten
nokassa alassuin puolipyöreät vahvat _hiirenlaudat_. Niiden varassa
sitten laattia ja sitten seinät ja koko aitta.
Aittoja on talossa, vaate-, jyvä-, jauho- ja kala-aitat. Lisäksi
rannoilla on vielä _rantapuoteja_, joissa kalanpyydykset ja veneen
tarpeet säilytetään.
Monet Luodon aitoista ovat tiesi kuinka vanhoja ovatkaan; ijästä ei
tiedetä, kun ei ole niihin vuosilukua leikattu. Mutta viistokylkinen
nurkkasalvain, oven rakenne ja pitkä "kuono" sekä vierettäisistä
vuolista salvettu tuohikaton aluskerta puhuvat monen aitan monista
kymmenistä vuosista. On sentään Heikkalan talossa vielä muuan
pikkuinen 3-metrinen aitta, jossa on vuosiluku, vieläpä niin ikivanhaa
aikaa osottava kuin 1535, jos luku oikea lienee. Paha vain, että
aitta on aikojen kuluessa niin käännelty ja korjailtu, ettei siitä
enään saa oikein alkuperäistä käsitystä. Jyväaittana on se ainakin
aikoinaan ollut, sillä nurin käännetyissä seinissä näkyy ulkopuolella
laarilautain uurteet. Nykyään on se vaateaittana.
Aittojen rinnalla voimme mainita entisajan _konkiluhit_, joita oli
ollut useassa talossa. Rakennus käsitti _puoin_ ja _tallin_ sekä
niiden päällä _luhit_, joiden edessä oleva _konki_ pistäytyi "kuonona"
eteenpäin. Konkiin noustiin _trappuja_ myöten. Tämmöisen konkiluhtia
muistuttavan rakennuksen näemme vielä Kittilän talossa. Sen ikää ei
tiedetä, mutta talon 89-vuotias vaari sanoo, että se on "isän isän
tekemä". -- Oli ennen ollut myös konkiluhti-rakennuksia, joissa tallin
ja puodin välissä oli avonainen porttikäytävä, jonka kautta oli ajettu
pihaan.
Navetoista voimme esittää Yrjänän kivinavetan. Se on vain maakivistä
kasattu ja alkuisin ainakin viime vuosisadan ensi kymmeniltä.
Luonteenomaisimpia rakennuksia Luodolla ovat tuulimyllyt, joita siellä
on kymmenittäin. [K.E. Rydman mainitsee (Luonnon Ystävä 1901, siv.
131) Hailuodossa olevan 54 tuulimyllyä.] Melkein joka talon pellolla
se nelisiipisenä kummituksena kohoaa, jopa kahtia jakaantuneen talon
kartanolla on niitä kaksittain. Luodolla näet ei ole semmoisia virtoja,
jotka voisivat minkäänlaista vesikiveä pyörittää, siksi on turvauduttu
tuulen voimaan. Tuulimyllyissä sitten on vanhoista ajoista saakka oman
saaren viljat jauhoiksi jyryytetty. Muutamat tuulimyllyt ovat ainakin
1700-luvulta. [Prokkolassa on aikoinaan Päärnistä ostettu tuulimylly,
jossa on vuosiluku 1777.]
Kaikki Luodon tuulimyllyt ovat jotenkin samaa mallia. Korkeille
kaksinkertaisille hirsiristikoille, _varpaille_, on kohotettu hirsistä
salvettu korkea huone, jonka sisässä kivet, tratit, rattaat, tukit,
lyhdyt sekä muut myllyn värkit ja vehkeet. Vesikatto on melkein
kaikissa myllyissä taitteinen (mansardikatto). Siipien luku on neljä,
ja siivissä on aukot tavallisesti tyvessä ja latvassa. Nimilehdellä
oleva kuva esittää Valpun taloa tuulimyllyineen.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Ei sitä entiseen aikaan niin eletty kuin nykyään. Silloin kun oli
vielä useassa talossa nokilakiset uunipirtit, joiden "puutöötöstä"
savu suitsusi, silloin olivat elämäntavatkin toisenlaiset. Ei tiedetty
nykyisistä mukavuuksista, mutta ei myöskään nykyajan ylellisyydestä
eikä joutavasta koreilusta.
_Kello_ oli joka talossa, mutta ei joka mökissä. Merkittiin
"kumppassilla" taikka kellon jälkeen _päivänpriimu_ akkunalautaan, ja
siitä nähtiin, milloin kello oli 12. Jossakin kohti taas oli pihamaalla
noin metriä korkea pölkky, _tiimastukki_, "niinkuin talonpojan kirnu
pystysä", ja pölkyn päässä oli kivi- tai puulevy, johon oli tunnin
määrät merkitty. Keskellä levyä oli _napa_, joka päiväpaisteella näytti
ajan. Tällainen aurinkokello oli ollut Raution pihakentällä sekä
Kivipään talon pihalla ynnä Yrjänällä ja Piekkolalla. Ajan kulumista
tarkattiin myös taivaan tähdistä. Silloin kun _kointähti_ nousi, oli
aamu jo lähellä ja oli jo kiire riihelle. _Ehtootähti_ taas ilmotti
illan joutumista. Taivaan merkkeinä tarkattiin myös _seulavaista,
Mooseksen- ja Aaroninsauvaa, Lapin ja Suomen Otavaa, Pohjantähteä_
sekä valkeaa taivaan vyötä, _talvenrataa_.
_Päre_ paloi illoin aamuin _pihissä_ uunin kylessä ja valaisi pimeää
pirttiä. Joskus "mäihättiin" nauriista _nauriskuppi_, johon pantiin
sulatettua talia taikka traania. Keskelle kuppia pistettiin pystyyn
puutikku ja sen varaan laitettiin pumpulivaatetta tai -lankaa, johon
tuli sytytettiin. Sen valossa sitten puhdetöitä tehtiin. "Sievillä
ilimoilla" poltettiin praasussa _tervaskantoja_. Ne kun kovasti palaa
roihusivat, ei silloin pärettä tarvinnut polttaa. Näki työskennellä
kyllä etempänäkin ja samalla saatiin lämmintä. Mutta "tormeilla" ei
tervasroihua uskallettu sytyttää, pelättiin tulipaloa. _Päresoitto_
kädessä käytiin pimeällä navetassa ja tallissa ja päretulen valossa
puiminenkin aamuisin riihessä toimitettiin. Palava päre oli pihdissä
riihen kiukaalla ja päreen alla oli _vesikaara_, iso vesikaukalo.
Ilmestyi sitten ensimäinen "lamppu" -- erääseen taloon emännän muiston
mukaan 1864. Pikkuiseen pulloon saatiin vähäisen lamppuöljyä, johon
pantiin läkkitorveen pistetty sydän -- _pläkslaakareilta_ saatiin
ostaa torvia. Siinä sitten tuli palaa tuikutti. Semmoista lamppua
haukuttiin myöhemmin _tuijuksi_ ja _kiiluksi_, mutta hyvä sekin
silloin alussa oli. Ei sitäkään paljon raahdittu polttaa, öljy näet
maksoi siihen aikaan "markan halstoopi". Sitten 15-16 vuotta jälkeen
saatiin _loimulamppuja_, joissa oli kaksi "korvallista", jotta ei
"sauvannu", ja siinä voi "valakiaa kruuvata". Sitten taas myöhemmin
tuli "pikkuruiset kattolamput". -- Jouluna ja pyhäaamuina poltettiin
_kynttilöitä_, joita talista _talikirnussa_ itse _kasteltiin_. Niitä
myös lyhdyissäkin toisinaan käytettiin.
_Tulitikkujakaan_ ei ennen ollut. Tuli iskettiin _tuluksilla_.
_Tulirauvalla_ lipsutettiin _piitä_, kunnes siitä sytyttävä kipuna
lensi _taulaan_, josta itse valmistetuilla tulitikuilla, rikkiin
kastetuilla, 5-6 tuumaisilla puikkosilla otettiin tuli. Taikka jos
satuttiin ulkona olemaan, kaukana kalasaunalla, eikä ollut tuluksia
mukana, ei silloinkaan oltu neuvottomia. Hankittiin pari kuivaa
puukappaletta, toinen _koivua_, toinen _haapaa_, ja hangattiin niitä
vastakkain niin kauvan, että tuleen syttyivät. Näin saatu tuli oli
_kitkanvalkii_. -- Ensimäisiä raapaisutikkuja toivat ruotsalaiset
mukanaan, kun kerran saapuivat Luotoon jyvänostoon. Se oli jo ennen
Krimin sotaa. Ihmeteltiin niitä tikkuja, kun niillä sai tulen, jos
mihin raapaisi. Jotkut niitä ostivat, mutta toiset kalliiksi moittivat:
"oishan niitä pitänyt ostaa, mutta tyyriitä ne on". Mutta Nikun isäntä
se oli saanut hyvin huonon kokemuksen ensimäisestä tulitikkuihin
tutustumisestaan. Oli tullut kerran -- siitä on jo yli 60 vuotta
-- kaupungista tulitikku-"toosineen" ja ollut "rehtinä", jotta
"ei tarvitte enää vuolla tulikivitikkuja", jotta "hälläkin on nyt
tämmösiä". Ja oli vetäissyt laatikon ja ruvennut emännälle näyttämään
"ihimeitä". Mutta varomattomasta käsittelystä olivat arat tikut
tömähtäneet tuleen ja polttaneet pahasti ihmeiden näyttäjän kädet.
Isäntä hädissään läimäyttänyt huituastian palaville tikuille ja
päättänyt: "en täsä maailimasa enää noit' osta!"
Entisaikainen ruoka- ja päiväjärjestys oli jotenkin tämmöinen:
Aamulla aikaisin, kun oli noustu ylös, syötiin, ennenkun työhön
mentiin, roppaleipää ja piimää. Sitten työstä tultua syötiin 8-9 aikana
_eineeksi_ keittoa: puuroa tai "potturuokia" tai "jankkia". _Puolinen_
oli 1-2 tienoissa ja syötiin vain kylmää ruokaa: voita, viiliä, leipää
ja suolakalaa. _Iltapuolisena_, 5-6 välillä, oli niinikään kylmää
ruokaa: piimää, leipää, suolakalaa. _Illalliselle_ tultiin, kun aurinko
alkoi laskea, ja saatiin velliä ja suolakalaa. _Lauantai-iltana_ oli
kyllä tavallisesti _puuro_ samoin kuin _keskiviikkoaamuna_. Tavallinen
pyhäaamuruoka oli viili ja voi sekä rieskaleipä ja suolakalana isoa
kalaa. Päivällä taas syötiin lihavelliä tai maitovelliä.
Omat astiat, "itteppäälliset" puukuppinsa oli jokaisella samoin
kuin lusikkansakin. Kalaa oli kaukaloissa, _troijissa_, ja piimää
kaksikorvaisissa _toopeissa_. _Suuruskippaan_ tehtiin velliin pantava
suurus.
Nortta, kiiskeä, maivaa, ahventa ja haukeakin kuivattiin ja saatiin
_kapakaloja_ eli _kapoja_. Pienet kalat puhkaistiin kaulasta, vedettiin
sisälmykset pois ja pistettiin leuvasta varpuun ja pantiin seinälle
päivän puolelle. Isot kalat viillettiin pyrstöön saakka halki kahteen
puolikkaaseen ja pantiin seinälle naulaan. Isoimmat puolikkaat vielä
piti tikuilla pingottaa levälleen. Ennen seinälle ripustamista
liotettiin kalat suolavedessä. Pikku kalat seinältä otettua vielä
uunissa kuivattiin, jotta ne tulivat hyvin "mureiksi".
Kiiskiä ja pikku maivoja sekä ahvenia myös _hapatettiin_. Pantiin vain
vähäisen suolaa, jotta ne "kesäytyi" ja happanivat ja tulivat pehmeiksi
ja makeoiksi.
Lihaa _palvattiin_ savussa saunanorsilla. Saunaa lämmitettiin katajan
havuilla ja koivuisilla puilla ja lyötiin löylyä ja lämmitettiin.
Sitten myöhemmin opittiin _ulkopalvaus_, seinällä kevätahavassa
kuivaaminen.
Ja vähäisen jokapäiväisistä ruokalajeista.
_Velliä_ oli sen seitsemänlaatuista: _piimävellit, heravellit,
nauris-, pottu-, ispinä-, pylsy-, liha-, kala-, hiero- ja kapavellit_.
Piimävelli keitettiin ohrajauhoista veteen ja "klapattiin"
keitettäessä piimää sekaan. Heravelliä keitettiin juustonheraan ja
se oli tavallinen riihipäivän puolisruoka. Naurisvelli keitettiin
lohotuista nauriista ja liemi suurustettiin jauhoilla, joskus
pantiin kalojakin sekaan, ja samalla tavalla keitettiin pottuvelli
perunoista. Ispinävelliin "räyvytettiin" padassa "ispinöitä" --
suolattuja lampaan taleja -- rasvaksi, lisättiin vettä ja keitettiin
jauhovelli. Pylsyvelli keitettiin pylsymakkara-liemeen ja lihavelli
lihaliemeen. Lihavelliin pantiin useasti kokonaisia rukiita ryyneiksi
ja jauhoilla suurustettiin. Kalavelliä keitettiin kalaliemeen, missä
ensin oli kalat keitetty. Hierovelli taas keitettiin maivoista, jotka
härkkimellä hienoiksi hierottiin ja liemi jauhoilla suurustettiin. Se
oli syksyn ja talven iltasruoka. Kapavelliä valmistettiin kapakaloista.
Nitistettiin päät vain pois ja evät ja pantiin vesipataan ja kovasti
keitettiin. Sekaan pantiin nauristakin ja ryynejä ja maitoa sekä
jauhoilla suurustettiin. Kapavelliä tavattiin useasti keittää keväällä
"peltomiehille". -- _Puuro_ keitettiin tavallisesti ohrajauhoista,
mutta käytettiin myös ruisjauhoja, jolloin keitettiin vetelämpää,
ja syötiin lämpöisen maidon kanssa. _Talkkunaa_, paksua puuroa,
tehtiin kiehuvaan veteen talkkunajauhoista, joita oli varta vasten
ohrista laitettu: ohrat vesipadassa lihaluiden kanssa keitetty,
uunissa kuivattu ja käsikivillä jauhettu. Potuista laitettiin _liha-
ja kalapottuja_, taikka keitettiin kokonaisina, _pallipottuina_.
Syksyisin kiehutettiin nauriista "alavaria" _hauvikkaita_. Padassa
kannen alla keitettiin niin kauvan, että lopulta oli vain joku
kahvikupillinen vettä hauvikkaiden seassa. Veteen, _naurisveteen_,
pantiin sitten voita -- suolaa oli pantu jo hauvikaspataan -- ja siihen
hauvikkaita syötäessä kastettiin. _Paistikkaita_ taas kypsennettiin
uunissa. Nauriit pantiin uunin arinalle "kelteisilleen", ja kun olivat
kypsyneet, otettiin ja pantiin vaatetten sisään hautumaan.
Leipälajeja oli tavallinen jokapäiväinen hapan, juureen tehty
_reikäleipä_, pyhiksi valmistettu ohut _rieskaleipä_ sekä paksumpi
_knäkkileipä_. Teurastusaikana leivottiin _punasleipää_, josta
keitettiin _jankkia_, sekä _kampsuja_, pieniä makkarataikinan
jäännöksestä tehtyjä, keittämällä kypsennettyjä kyrsäsiä. _Makkara_
tehtiin veritaikinasta, "punastaikinasta", eläinten suoliin ja
pylsyihin käytettiin kuoreksi lampaiden rapamahaa, joka puhdistettiin,
leikeltiin palasiksi ja palaset täytettiin paksulla veritaikinalla ja
ommeltiin kiinni. -- Useasti laittoivat emännät myös _kalakukkoa_.
_Käsikivillä_, jotka tavallisesti säilytettiin ladon loukossa, naiset
ennen pyöräyttelivät ohrista _kryynejä_. Kahdeksan yhdeksän kertaa
laskivat ohrat kohotettujen kivien läpi. _Maltaat_ käsikivillä myös
jauhaa kyökytettiin, samoin _rieskajauhot_ ja _puurokset_, joskus
leipäänkin vastinjauhot.
_Kahvea_ entiseen aikaan ei juotu, pappilassa vain. "Mutta sitten --
kertoi 90-vuotias Heikkalan muori -- oli krannisa semmonen muori,
joka keitti kaffeja, ja sillä oli kaffepannukin. Siltä mekin saimma
joskus, ja se oli hyvin karvasta ja suolaista. Meijän talosa ei ollut
kaffepannuakaan." Sama kertoja oli sitten miehelään mennessään v. 1849
ostanut itsekkin kaupungista seitsenkorttelisen kahvipannun sekä muut
kahvitarpeet. Erääseen toiseen taloon oli v. 1850 itse isäntä tuonut
kaupungintulijaisiksi kahvipannun ja sokeria myös, mutta ei vielä
kahvikuppeja. Olipa isäntä opettanutkin, kuinka kahvia laitetaan, mutta
emäntä vain nauranut, jotta kaikkia sitä! Ei ollut isännän kahvi oikein
maittavaa ollut. _Prännäreitä_ ei alussa käytetty, padassa vain kahvit
paahdettiin ja siinä ne myöskin pyöreällä kivellä taikka rautakuulalla
hienonnettiin. Tehtiin sitten _puupötsiköitä_, joissa puupalikalla
survottiin. -- Eikä sitä kahvia niin juotu kuin nyt, monasti päivässä.
"Ei kun pyhänä vain aamulla juotiin, ja siinä oli jo koko saajaiset."
Lapsille ei annettu, sokerikipene vain. Ei kaikille vieraillekaan
tarjottu kuin "joksikin immeeksi, kun harvon arvovierasta tuli". Naula
kahvia riitti "vuojeksi", mutta sokeria meni enemmän, lapsille kun
annettiin ja lapset muutenkin tahtoivat sitä "salaa nokkia".
Vieraille tarjottiin tavallisesti _viinaryyppy_, niin miehille kuin
naisillekin. Oli hyvissä taloissa oikein hopiapikarit, _vieraspikarit_,
toisissa taas lasipikarit taikka pienet puiset _viinalipit_. Ryyppy
kun kaadettiin, niin sokerikipene oli vieressä, jotta sai sen siitä
ottaa päälle. Naiset tarjosivat joskus vierailleen itse laittamiaan
_tuomiviinoja_. Olivat survoneet tuomenmarjoja ja vähän panneet vettä
sekaan ja antaneet olla muutaman vuorokauden "livosa". Sitten sen
vaatteen läpi puristaneet ja panneet pulloihin ja vielä sekaan vähän
viinaa ja sokeria.
Kauppiaita ei ollut eikä kauppapuoteja, itse tuotiin Oulusta, mitä
tarvittiin. Ja _Tupu-Jussi_, joka laukku selässä Lössö-Liisan kanssa
kuleksi, piti huolen pikku tarpeista. Tuli taloon, avasi laukkunsa
ja "kuulutti": "kuulkaas nyt, hyvät ihimiset, minä oon isännän
luvalla täsä ja kuulutan teille, jotta saatta ostaa toppineuloja,
preivineuloja, luojineuloja, knuppineuloja, äimiä, naskalia,
plikssyyriä, syyrinkeitä, finkerporia, messinkiknappeja, kamfäärttiä,
pirunpihkaa, tulikiviä, jäärnäriä ja kaikenlaista pikkutavaraaaa!"
--- Syksyisin taas tapasi tulla akkoja -- _ronteiksi_ sanottiin --
nyytteineen kauppaamaan huiveja, pumpulivaatetta, neuloja, nappeja ja
muuta pikkutavaraa. Semmoisia "rontteja" oli esim. Pellikan Liisa. --
"Laukkuryssät" myös monasti nousivat Luodon mantereelle.
Paljoa ei ennen maamiehen tuotteista maksettu. Ruistynnyristä saatiin
3-4 ruplaa, ohrista ei sitäkään. [Ohria ei kyllä myytykään, keitettiin
viinaksi.] Lehmästä maksettiin n. 10 ruplaa ja voinaulasta saatiin 5-10
kopekkaa. Lampaan "raajalla" saatiin Oulussa yksi rupla. Hyviä nuoria
varsahevosia myytiin 25-30 ruplalla, ajettavia sai jo 20:llä.
Jos eivät tulot olleet kehuttavat, eivät menotkaan olleet kovin suuret.
Kunnanmaksuja oli talollisillakin vain muutamia ruplia vuodessa. Köyhät
ja vaivaiset hoidettiin _ruoilla_. Olivat vuoroon kussakin talossa
viikkomäärällä, neljä, viisi, kuusikin viikkoa talon suuruuden mukaan.
Papille maksettiin palkka luonnossa. Kesällä "kesäanteina"
vietiin voita, leipää ja juusto, isosta talosta parikin juustoa.
Silakanpyynnistä oli maksettava _silakkatihunti_, jona oli
"rantanelikko" [veneestä päin täytetty nelikko, silakat perkaamattomia]
silakoita. Muita kaloja veivät "ehostaan". Joku pappi oli kyllä
vaatinut kymmenyksiä kaikista kaloista. Syksyllä Kekrin aikana vietiin
papille lammas. Sitten joulun edellä taas vietiin jyvät, lihat,
kynttilät sekä lisäksi villoja ja vasikannahka, jos ei ollut syksyllä
viety lammasta. -- Luonnossa maksettiin palkka lukkarillekin ja
unilukkarille ja piiskurille sekä muille.
Ja talon palvelusväki! Maksaahan niillekin piti, vaikka ei suinkaan
mahdottomia. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin oli "vätystrenkin",
semmoisen huonommanlaatuisen, palkka kokonaista -- 5 hopiaruplaa.
Hyvälle rengille maksettiin 10-20 ruplaa. Lisäksi annettiin rengille
talon puolesta _kangaströijy_ [kangas = sarka], _kangashousut, liivi_
ja _lakki_ sekä _saappaat_ ja _kengäkset_ eli kengän pohjanahat, joihin
rengillä oli itsellä varret. Paitsi päivisin ulkotöitä, piti hyvän
rengin osata tehdä pitkinä talvipuhteina puhdetöitä. -- _Piian_ palkka
oli 5-15 ruplaa. "Koulunkäymättömät" s.o. rippikouluikää nuoremmat
palvelivat ruokaa vastaan ja saivat vähän vaatteita. Palkan lisäksi
sai piika kahdet _kengät, huivin, vyöliinan_, pari kyynärää _liinaa_
"paijan yliseksi" sekä hurstia "alaseksi" ja 3-5 naulaa _villoja_.
"Römppäviikolla" saivat "piikat" itselleen työskennellä, ja sitten
jälkeenkin syksyllä aina silloin tällöin.
Kotiteollisuus.
_Puhettöitä_ tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään.
Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui
koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset
kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai
korjailivat _verkkoja_, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja
neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat
astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin.
Samoin laitettiin useasti kaikki _ajo_- ja _työkalut_, re'et, kärryt ja
karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta
taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa
tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä _kinttaat_
suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut
kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysien valmistus j.n.e.