kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan
maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo
kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras
niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit?
Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää.
Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät',
ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole
ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata
karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa
eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta
tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet
toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai
pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä
tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun
haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka
huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet
niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan
kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun
mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta,
vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."
Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät
Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi
viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän
hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle,
sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan
toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos
tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin
lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin --
enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi
itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken,
ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen
se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä.
Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin
tein, -- mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden
täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on
liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin
luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos
hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma
talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä.
Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän
talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?
Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin
ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä
olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni,
vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea
rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi
jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan
liika liian kasvaa. Lehmät taas -- siinä ne menee yli talven, missä
toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin --
vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa.
Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella
voi töitä aikaan saada."
Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta
minä aavistan pahaa." -- Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane
mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä
vuotta sinulta menee talo käsistä."
Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää
jokaisen koitella toimeen tulla."
Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän
närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin
näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin
ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi
vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti,
mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita,
ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan,
niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin
talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa,
eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa
ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli
vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo
Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea
saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat
vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia
kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt
enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa
vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta
kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut
tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti
vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon,
joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen
hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien
rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.
Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon
varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet
alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.
Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista
sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin
vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko
vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla
lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla
metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä
metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa
kihonnut.
Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä
suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.
Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin
kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja
uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja
senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella
ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät
sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa
rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla
talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin
olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää
haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän
lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi
suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan
häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu
avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs
hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän
mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän
kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta,
loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme
viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla
talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein
kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei
paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna
oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.
Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna,
joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä --
luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja
kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä
vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen
verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei
riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja
kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun
lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon
syödessä.
Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet
paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä
syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää,
mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä
edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä
veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi
tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut
ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on
tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.
Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi
ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee
tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä
Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."
Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti
yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis,
rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa.
Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri
pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella
rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.
Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä
tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin.
Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia
naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö
viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia
eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?
"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa
päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.
Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset
muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun
on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä
useammaksi viikoksi pois kotoa.
"Todellakin! -- Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut
ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata
rahdissa", -- myönsi Antti. Mikä neuvoksi? -- Eräs naapuri sattui
istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta
kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun
kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti
käsissä, jota harvoin tapaa!"
"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on
suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei
ole rahaa."
"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan
te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on
kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa
velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.
Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen
ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa
vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. -- Kolmas hevonen jäi
kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa
suureen rahan saaliisen.
Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan
alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin
sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen.
Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten
rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä
ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi:
"parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.
Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen
hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että
olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon
tarpeisin.
Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät
kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta
velkaa etsimään.
Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei
kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies
teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat
nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin
ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat
ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt
paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin
kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille.
Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin
uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa,
johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin
hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.
Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja
huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas
rikkailla!"
Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan
monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi
saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli
jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! -- Mikä tästä viimein piti tulla?
Huolet eivät asiaa parantaneet. -- Syömistä täytyi saada, eihän sitä
syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan
sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka
sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä
muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt,
joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka
mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät,
kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi,
kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä.
Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten
tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime
kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä
Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli
saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte
antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät
vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut
poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla
eivätkä ole hyvät siemeniksi."
Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään
lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.
Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat
talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen
vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella;
nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin.
Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet,
alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä
ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta
useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää
tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras
näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman,
kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin
sitä ennen.
Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä
niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä.
Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi
kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia
kestiinsä -- käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt
niitten maksusta.
"Huolet ei näy loppuvan" -- arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut
eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi
kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta
hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja;
siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan
lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota,
yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi
tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja
sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa
pois saamaan.
Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia
etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi.
Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta
säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.
Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin,
että sitä kesän aikana taas oli ostettava -- tietysti velaksi, kesän
aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä
kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa
kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi
hän omilla vanhoilla siemenillänsä.
Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset,
siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata;
mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat
yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime
kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat
aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.
Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla
velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta
kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan,
vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua
vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen
sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen
tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita
tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää
lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin,
olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä,
johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman
lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle.
Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli
heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on
nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain
omaisuus ja muista veloista kontu. -- Antti tiedusteli uusia lainoja,
vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä
kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä
kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin
välemminhän tämä tuska sammuisi!
Talon ostajia ei löydy! -- Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan
vuotta ei myöskään ole. -- Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on
lähellä. -- Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi
tulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas
ainakin. -- Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle,
josta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia
syyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla
päivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on
Antilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: "Niinpä se kävi, kuin
eno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa
totellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! -- Enhän nyt ole Mökki-Mikko
yhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! -- Helppohan nyt on
velasta päästä! -- Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!"
Näin päivitteli Antti.
Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse,
ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa
myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän
oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut
pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten
paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki
velkansa.
Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen
kolmensadan markan paikkeille.
"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.
"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.
Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille
hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko
hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki
irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla
oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!
"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain
maksuksi", vakuutti nimismies.
Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen
sydämmellensä.
"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.
"Vielä", vakuutti nimismies.
Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi",
sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää,
niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti,
ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee
kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin
joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."
Toiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin
huoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn,
nythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan
aprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta
oli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat,
miten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti
kun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi
nyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.
Viimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti
itkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa,
kuin virta keväillä jäitänsä.
Nimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin
rahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä
syksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa.
Velkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.
Nimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes
Antti kerkiäisi saada.
Ensi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi
niin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut
tuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.