kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan
myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa
takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin,
kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä
lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti
ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret
tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi
mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi
ja heinän kasvu korjautui.
Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän
koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten
ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota
Paavo ei osannut aavistaakaan.
Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä,
mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää.
Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka
oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi
rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli
Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta
valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli
ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät,
ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun,
kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat
sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.
Kerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon
luokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät
myös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin
osoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli
ruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata
ja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki
hän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että
mullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin
fosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee
lanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus
menesty.
Paavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui
yhtä hyvin.
Paavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.
Rämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista
asti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi
kyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät
rahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat
karjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he
heiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä
edullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä
siihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.
Vaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon
aikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat
aikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin
aikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä
oman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä
miehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti
kansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden
edistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä
puuseppä.
Ahkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta
saanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös "mitallin."
Palajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan
mäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt
kumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan
kuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä.
Jo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan.
Vesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli
tilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut
tilaisuuttakaan.
Veljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli
vähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet
Sannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset
kävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia
Paavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden
Paavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen
selällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli.
He muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne
muuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että
Paavolla oli parempi kyky kuin heillä.
* * * * *
Viiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä
enkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.
Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään
näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä
tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa
taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat
rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli
aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska
se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon
asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista
ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet
jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä,
kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli
kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan
ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin.
Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli
vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon
vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä
muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat
viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia
vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo
monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon
hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut
vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli
toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli
suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin
Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin
minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden
innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin
sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää
toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä
olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut
tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita
tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan
tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta
uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä
muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle.
Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään
muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan
vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan.
Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan,
kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen
päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut,
ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.
Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon
taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn
talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni
alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä
ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä
kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja
ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.
Antti Heimosen taloudenvaiheita
eli
Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.
Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon
puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta.
Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan
ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita
kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia
kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä
ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa
veloista vähemmäksi päästä? -- Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan
ole heti toivoakaan. -- Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä
pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." --
Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti,
tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta
kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse
kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä,
jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista
tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin
koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen
kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni,
vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai
minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin,
silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai
menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten
rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun
kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti
päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli
kulkeneet? -- Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme,
vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee,
että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin
emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia.
Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa
omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten
perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä
muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on
se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin
se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä
ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja
kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan
asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain
kansa tekemistä." -- Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme,
huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien
mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa
velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin
maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea
niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia
joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan
naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui,
omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa
vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.
* * * * *
Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin
elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa.
Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin
puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti
tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut
ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa
talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja
kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi
keskenkasvuista sisarta.
Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on
tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen
ja nyt.
Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi
ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa
keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti,
tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin
ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää
kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä
poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi
myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja
ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia
ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa,
toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi
nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt
luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti
olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin
että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti
oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin
ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä
jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi
yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään
selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.
Siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo
monta vuotta itsenäinen talonisäntä.
Talolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla.
Sukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui
vieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone
kävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä
pienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli
uusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa.
Mutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa
asiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja
ne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos
muutamia huoneita tekisi lisää.
Vanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi,
miten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa
velkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa
pojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia
esimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että "parempi oli pienessä
kartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena."
Anttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon
tulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen
vähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki
kaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: "Tee vaan yksi
huone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla
varustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan,
sitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet
vesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m.
Siten et tarvitse velkaa tehdä."
Tämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi
kuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.
Antti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin
kiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä
ja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi
huonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään
vielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan
hirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan.
Sitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme
uutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen
perustukseksi.
Eno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan,
minkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat
keskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti
siis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että
ukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut
vastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan
ja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa
ruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: "kunhan tämä uusi
rakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi."
Eno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja
ettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.
Talvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin.
Talvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla
hinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn
valmiiksi.
Kartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia
herrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut
ujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita
kyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan
näyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta
kuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin
Anttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon
velkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi
lisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin,
hän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti
lisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta
saisi voita enemmän.
Enoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti
Anttia: "ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen
niittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin." --
Antti vastasi: "Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä
on käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja
muualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi
enemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita
myöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on
routa ja hyvä oras."
"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä
ja oraassa", vastasi eno. "Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan,
niinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat
maan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret
särkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä
pysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma
pääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa.
Kolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta
kasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri
jätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä
käytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi.
Tuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki;
siemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin
siinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. --
Oraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä
emme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään
oraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan
routaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on
puristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain
kävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan
kanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään
elukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa.
Oras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä,
niin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman
lämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan
jos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan
sisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat
mädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida
pois."
"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun
näyttävät niin keloontuneilta?" jatkoi eno.
"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko",
vastasi Antti.
"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä
muulloin on heinät tehty oikealla ajalla?" kysyi eno.
"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se
veti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan,
niin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti
hupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin", vastasi Antti.
"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?" kysyi taasen eno.
"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä",
tuumaili Antti.
"Se on väärä käsitys", jatkoi eno. "Aikaiseen niitetyt heinät tosin
kokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee
tosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti.
Pehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun
heinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät
samoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle;
mutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei
enää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on
kasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin
lehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee
silmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on
täysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt
siemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on
niitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat
maasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse
vartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän
kivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa,
ja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme
kasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme
vähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein
koko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene
kasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä
vettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä,
niin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista."
"Sitä pitää koettaa", tuumasi Antti.
"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!
Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi
enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa
vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin
suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin
lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka
saadaan enemmän.
Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei
välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa
suoraan: