jota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin
velastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä.
Loma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena
ei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. --
Karjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja
keskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille
piisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin
edellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.
Siemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä
tarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille
paljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä
vaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin
ennen puolta suuremmasta karjasta.
Kerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran
voita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin
taka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja
monelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta
karjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri
vahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa
pitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan.
"Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät",
sanoi Antti muutaman kerran. "Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle.
Toinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita
en jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun
tekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni
hoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka
häntä en silloin uskonut. -- Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta
enoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa
velallisena!'"
Monta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä
tarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen
piti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua
ja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta
muutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja
jäisi maa käsiin. -- Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea
hakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni
kaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne
pieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. -- Heinät sai
hän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.
Syksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman
vuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa
hyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli
laihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti,
kun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. -- Paljon oli jo
pitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa
maksanut. -- Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen
hevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. -- Viimeistä lehmää kun
Antti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili
hän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. "Jätä se osa minun velkaani
maksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan", sanoi velkoja. Antti
kiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta
päätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään
velkaa maksamatta tältä syksyltä.
Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin
velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin
tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita
ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai
maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"
Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko
perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.
Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat
tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi
ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat
hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski
kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.
"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen
olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee,
vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta
muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut
päästänyt", vastasi Antti.
Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä
tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut
hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta
metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä
niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen
suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli
Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta
kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin.
Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin
tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen
puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita
yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi
Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja
siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi.
Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin
saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.
Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin
raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven
tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä
vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä
mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti
Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä
ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.
Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita,
eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. -- Joulu
alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista
ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta
kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan,
jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että
Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet
vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:
"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos
meillekin vieraita?"
"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.
"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.
"Menivät, lapseni", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.
Lasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet
silmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen
toimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää
jokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.
Tuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu.
Huonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä
ja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota
yksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.
Jo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu
rappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat
vieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli
vaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina
menivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden
reestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja
maitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin
Savon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä
olisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi
purkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita,
vehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa
pussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko
joulun pyhiksi.
Joulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien
tuomiskonttien kanssa.
Vanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä,
kun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. -- Ei
Anttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen
katsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.
Eräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan.
Vieras oli Antin eno!
Antti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. -- Antti meni
riisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden
joukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli
enoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias,
kuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään
tapahtunut. -- Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan
sanoi hän Antin vaimolle: "Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on
vasikka." --
Liisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä
pilkkaavan. Hän vastasi enolle: "Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä."
Eno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei
ymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään,
sillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään
olisi jotain kuullut läävästä.
Antinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui
Liisalle lehmiin poikimisesta. --
Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä
vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut,
tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen
saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää
hyvä eno pilkatko Liisaa!"
"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. -- -- --
Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään
sen enempää ollut. -- Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen
ovea suuren ja kauniin lehmän. -- Liisa ällistyi, eikä tietänyt,
kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. --
Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.
"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", -- sanoi eno. "Lehmän minä toin,
että saatte lapsillenne maitoa. -- Se on vasta poikinut ja olisi nyt
lypsettävä", lisäsi eno.
Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti
tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän
tuonut?
"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä
kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.
"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva
lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos
suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän
tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut
kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän
velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."
Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää
itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.
Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. -- Tuli Antin isäkin
vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt
itkettiin ilosta ja surusta. -- Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä
anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja
köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. -- Enoltansa pyysi vieläkin
Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen
tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.
"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia
mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka
sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno,
palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.
"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut,
josta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit
palkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa
tahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi
olet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua
sinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun
parantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan
ne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan
vähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja
muutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta,
ett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto
jätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä
vähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin
jokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen
elukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi.
-- Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet
niin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet
raivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse
uusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt.
-- Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus", puhui eno.
"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen
alotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa", sanoi Antti.
Kun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin,
sanoi hän mielihyvällä: "No, eihän sitten vielä mitään hätää ole!
Vielähän sitten pojastani talo tulee."
"Vielä", -- vakuutti eno.
Eno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla
keskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt
Antti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. --
Kesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.
Lapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä
maistaakin, kysyivät äidiltänsä: "Mistä on maitoa saatu?"
"Oma lehmä on sitä antanut", vastasi äiti.
"Onkos meillä lehmä?" kysyivät lapset.
"On, lapseni", vastasi äiti.
"Mistä se tuotiin?" kysyivät lapset.
"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.
"Missä se on?" kysyivät lapset.
"Läävässä", vastasi äiti.
Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan.
Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! -- Onhan se
iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"
"Hyvähän se iso-eno on" -- myönsi äiti.
"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet
olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa
iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut
tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa
ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.
Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi
Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa,
osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon
siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti
osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita,
joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän
loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun
ei ollut varaa päiväläisiä pitää.
Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt
Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.
Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä.
Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma
hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi
lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla
vaihtanut.
Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin
saatiin raivatuksi.
Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää
lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn
taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon
entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi
heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja
ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle
syksyn ja keväisin karjaa.
Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja
pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin
muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja.
-- Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja
ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta
oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden
isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. -- Paljon oli nuorta
väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka
yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.
Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä
naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia
tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi?
-- Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi
hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän
on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa
tuskin enää tunnette! -- Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki
kuuluvin. -- Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa,
kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."
Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä
kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen
pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme
maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa
virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen,
kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. -- Vähän matkaa
ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit
rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin
en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa
pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin
unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa.
Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä
tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni
rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.
Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä
vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia,
ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä
ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat
naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan.
Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa
kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun
läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.
Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme
Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli
siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja
työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla
hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä
huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän
vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu
karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi
tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta
juotavaksi.
Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä.
Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista
jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli
vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman
alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen
värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle,
niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka
ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä
makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani
tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni
surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty
vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi
kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle:
"Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset
peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin,
syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut
joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"
Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä
kehoitusta?
Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja,
valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt
iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa
ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan
paremman palkan työmiehelleen.
Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten
tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.
Keskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin
muistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa
säilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa
nuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden
iltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa,
milloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle
vaipuneina.
Kipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet
vierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja
hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.
Kun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat
keskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.
Jäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän
matkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä
katoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea
ja rauhaa.