Paavon viljelyksiä ja karjan hoitoa, kun se niin erilaiselle kuului.
Samallaisia keskusteluja kuului useammassa paikassa likitienoilla,
missä vaan rahvasta enemmän oli koolle kertynyt.
Yhtä ahkerasti Paavo hoiti talouttansa ja vuosi vuodelta lisäsi suon
viljelystä ja rämeitten raivuuta, joten heinä varat lisääntyivät, niin
että sai pitää suuren karjan, ja sikäli suureni pellon viljelys, kuin
lantavarat lisääntyivät.
Kun Paavon omalta tilalta parhaat rämeet ja purovarret alkoivat vähetä,
niin osti Paavo eräältä etempänä asuvalta talolta ulkopalstan, joka
oli Paavon tilan vieressä, ja myöjältä oli joutava, kun oli talosta
kaukana. Vaikka ostopalsta oli melkein yhtä suuri, kuin Paavon oma
tila, niin sai sen huokealla hinnalla, kun se myöjälle oli aivan
arvoton eikä tuottanut hänelle mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa,
kun piti siitä joka vuosi ulostekoja tehdä. Mutta Paavolle ei ollut
tämä palsta saman arvoinen kuin myöjälle, sillä tässä oli hyviä soita
ja ryösöjä purovarsia, joista oli toivo saada hyviä niittyjä, sekä
jotenkin hyvä puumetsä.
Nyt Paavo käänsi viljelyksensä ostopalstalle, jossa oli parempia
paikkoja, kuin hänen entisellä tilallansa. Tällä ostopalstalla oli myös
arviolta noin puolen virstan suuruinen lampi, jota Paavo aikoi laskea,
toivoen sen pohjalta saavansa niittyä ja samalla sen ympäristöllä
olevat suot kuiviksi. Hän luuli sen kuivaamisella viimeisenkin
hallan Rämeen ympäristöltä häätävänsä. Tarkemmin sen laskupaikkaa
katseltuansa, näytti laskuoja tulevan kalliiksi, niin ett'ei vielä
uskaltanut työhön tarttua, kun oli tilan ostoon ja uusiin viljelyksiin
varoja mennyt tavallista enemmän.
Ennenkuin Paavo oli kymmenen vuotta Rämeellä asunut, niin oli hänelle
monta naapuria tullut. Joku pani takamaillensa torpparia, ja monta
taloakin sinne oli syntynyt, eron kautta, samoin kun Honkalankin
talossa, ja uusia oli tekeillä. Ei nyt muuttajat enää kammoneet Rämeen
saloa, niinkuin Paavon sinne muuttaessa. Kilpaa olivat sinne menneet,
kun Paavosta näkivät esimerkin, miten siellä saattoi menestyä.
Vuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen
vuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat
elivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi
outo luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen
korven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea
henkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät
hyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan
kesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti
kuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin
pitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa
kävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle
lisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut
lukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua,
niin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia
tuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin
nuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti
kirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.
Nämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa,
että kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi
heistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli
siivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös
vaurastuivat vaurastumistansa.
Siitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä
tilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat
hyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin
tilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.
Vaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään
liikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin
tyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni
suurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli
tuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää,
täytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.
Heidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat
totutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet
olivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä
keskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän
yhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona,
huolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä
ahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he
olivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan
avulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä
oli jo Paavon talo todistuksena.
Rämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että
ei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen
virstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime
aikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset
ijäti umpipohjukkaan jääneet.
Noin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän
suuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton
kautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo
pieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien
välimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei
kuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa.
Tuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri
pitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.
Eräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat
talvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa
heidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia
peninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta
ympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen
salon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä
rekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli
siinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike
kokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä
näkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki
rämpivät.
Muutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin
tullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.
Vaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras
maanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut,
jommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään
Suomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri
vaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat
niin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien
polttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin
kyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin
viljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra
ei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin
yhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli
Rämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo
kumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko
läänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri
kirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle,
että hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa
oli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä
siltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut
sinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne
katsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra
suostuikin.
Kun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri
kirkkoherran kanssa Rämeelle.
Kun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta
sai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee
Rämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.
Ei pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri
seuralaisinensa tuli Paavon taloon.
Ystävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä.
Uteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka
kirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.
Ei kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään
viljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita
vainioillensa.
Kesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät
Paavon lihavat viljavainiot reheviltä.
Kummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia
viljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä
ajassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun
muuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin
seuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon
kunnioitusta osoittavia silmäyksiä.
Kaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne
hänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä
maitohuoneesta.
Parissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa,
joissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä
paljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.
Paavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen
lampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei
sanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.
Kuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun
valtiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi
toimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.
Näin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden
maantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli
jo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien
teosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja
pyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.
Tyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä
vastakin käydä.
Jo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen
insinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin
laskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat,
pienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman
määrän helpoilla ehdoilla lainaksi.
Vuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan
paikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten
Rämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien
varrelle.
Alusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin
edeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti
liikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.
Nyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat
hävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota
matkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä
oli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike.
Useampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä
heiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä
Rämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.
Ruunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren
viemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän
jotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota,
ojan saatua kuivaksi.
Tuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään
vahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.
Seuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo
vanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki
myöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.
Seuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan
varsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista
suurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi
ne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti
ilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei
halla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin
rohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.
Alakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena
perättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta
näytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan
mikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille
elinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia
tuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin
tulosta:
Jo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat
miehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä
ennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei
hevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka
se välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa,
ei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo
heidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin
kasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos
semmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille
olisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.
Jos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin
heiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän
rohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan;
vaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja
muutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen
pitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat
Rämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä
sääliä.
Kovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se
mukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää
kevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.
Selkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan
rantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen
pilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen
ja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin
satoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että
iltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.
Mitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat
Rämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki
aatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava
ratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa
vai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni
tullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista
taivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.
Vielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni.
Useammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko
tähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä
alhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat.
Lasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille.
Kuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat
kuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo
keskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla
vielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn
perille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko
tämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten
noista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä
pohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti
jäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten
saada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin
hän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.
Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen
ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli
tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää,
ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet,
samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa
ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät.
Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta
kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.
Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas
selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana.
Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat
alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan
valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea
varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.
Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena
edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella
taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi
pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä
aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli
auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat
kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.
Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä.
Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina
siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden,
tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin
Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa.
Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa
kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää
tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen
mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan
kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven
Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan
kulkivat hänen mietteensä:
"Syyttä ei surrut Paavon vaimo,
Saarijärven raukka aimo,
Kun hän näki jo heinäkuussa
Kaikki vainionsa hallan suussa.
Suruun suistui sydän syvään vallan,
Kenen viljat viruu alla hallan.
Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki,
Keltä kasvit kattaa kesähanki.
Ahnettakin ahneempi on hallayö,
Vaivat vuosien se kerralla syö.
Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa,
Niistäkin hän tulon kerralla tempaa.
Unettomin öinpä nytkin moni tähtää,
Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää.
Mutta eineen antava on toki kerran
Työmme siunaten Taivahan Herra.
Nälkään emme näänny nytkään,
Vaikka halla ei heittäne yhtään."
Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos
pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin
eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin
lähteissänsä.
Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat
sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan
tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää
vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla
säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen
taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli
sadetta.
Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin.
Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä
pienen osan kauroja.
Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka
luulivat kokonansa katovuoden tulleen.
Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa,
että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan
oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota
niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja
ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle
hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin
hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi,
ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon
toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti
hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja
leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten
näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan
niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli,
että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin
lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten
koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.
Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa.
Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja
seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.
Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun
kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan
noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.
Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö
vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille
katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään
vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan
pesä kun muutkin paikat.
Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää
heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä
syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka
kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa
ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.
Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään,
turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä
Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti
kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.
Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt,
niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin
hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli
runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat
sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.
Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat
he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten
vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot
suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.