jota ei woitu löytää. Ketään muuta ei saatettu luulla warkaaksi, kuin
palweluksessa olewaa tyttö raukkaa, joka oli pessyt hopeakalut
kyökkissä. Tyttöä syytettiin warkaudesta. Tätä hän kyllä ei
tunnustanut, mutta kun ei woinut todeksi näyttää wiattomuuttaan,
wietiin hän wankeuteen. Herrastalossa oli kesy harakka, joka hyppeli
joka paikassa huoneissa. Juuri kuin tytön piti kärsiä rangaistuksensa,
toimitti Jumala niin, että hänen wiattomuutensa tuli ilmiin. Eräs poika
löysi harakan kätköjä, joita se oli tehnyt lakkaan kurkihirren ja katon
wäliin. Siellä oli sekin kadonnut hopealusikka. Siellä oli paljo
muutaki, jota oli kadonnut, ilman että siitä kukaan tiesi mihinkä kalut
oliwat joutuneet. Waras harakka oli wienyt kaikki nokassaan kätköönsä.
Pääskyset ja warpunen.
Kaksi pääskystä oli kerran tehnyt pesänsä tallin owen kohdalle. Kohta
hawaitsiwat he warpusen lentäwän pesään. Ne koettiwat ajaa häntä siitä
pois. Mutta warpunenpa ei lähtenytkään pois, waan puri heitä, kun
yrittiwät sisälle. Nytpä nähtiin kummia. Nämä kaksi pääskystä kutsuiwat
ison joukon muita pääskysiä apuunsa. Kaikki pääskyset toiwat suussaan
olkia ja sawea. Näillä alkoiwat he muurata pesän suuta umpeen, niin
että warpunen olisi kyllä kuollut sinne nälkään, jos ei muuan armelias
poika olisi pelastanut häntä sieltä. Pääskyset saiwat pesänsä takasi.
Mutta siinä eiwät he enää menestyneet, waan rakensiwat itselleen toisen
pesän.
Muuttolinnut.
Eiwät kaikki linnut muuta pois talweksi. Piammiten kaikki petolinnut
pysähtywät tänne. Warpunen laulaa tirskuttaa talwellakin katolla.
Useammat kanalinnut pysähtywät tänne, mutta kesyt paleltuisiwat, jos
eiwät saisi majaa ihmisiltä. Useoita pieniä lintuja jääpi tänne.
Waris muuttaa pois syksyllä pohjois-Suomesta, mutta pitää talwea
Etelä-Suomessa. Tilhi asuu kesällä Lapissa, mutta tulee tienoillemme
talwen alussa. Muutamat rastaat owat täällä koko wuoden, mutta useammat
muut linnut muuttawat pois syksyllä. Kaikki wesilinnut, jotka eiwät
ole kesyjä, muuttawat pois samana aikana. Muutamat eiwät mene kauwas
merien taakse. Toiset linnut muuttawat useita satoja peninkulmia
niihin maihin, joissa aurinko paistaa kuumana wuoden pitkään.
Pohjois-Saksanmaalla saatiin kerran tuonenkurki, jonka siiwen alla oli
kiinni katkennut nuolen kappale. Tämä nuoli oli sellainen, jolla
metsä-ihmiset kaukana Afrikassa ampuwat lintuja. Puolassa saatiin
toinen tuonenkurki, jolla oli kultaketju kaulassa. Ketjussa oli
piirrettjä sanoja. Eräs korkeasukuinen mies Itä-Intiassa, jonne on
monta sataa peninkulmaa Puolasta, oli ripustuttanut ketjun tuonenkurjen
kaulaan.
Muuttolinnut.
Te lähtevät linnut,
Oi milloinka saa
Taas vartoa teitä
Tää syntymämaa?
Kun virtojen juoksu
Pois kahlehet luopi
Ja kukkien tuoksu
Taas suloa suopi,
He riemuten lentää,
Tien viittaa ei lie,
Vaan kohti he entää,
Kyll' löytyvi tie,
Mi kotihin vie.
Sä eksynyt henki,
Oi milloinka taas
Sä löytänet vihdoin
Sun syntymämaas?
Kun palmusi siellä
Jo kypsenä hohtaa,
Niin täält' ilomiellä
Sä palajat kohta.
Kuin lintu sä lennät,
Tien viittaa ei lie,
Vaan koht' sä ennät,
Kyll' löytyvi tie,
Mi kotihin vie.
Lintunen akkunan ruudun takana.
"Ken naputtaapi nyt akkunaan?" --
"Se aukaise mulle hetkeks vaan!
On pakkanen ulkona. Paleltaa.
Jo kuolen kohta. Ei ruokaa saa.
Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,
Vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän."
Laps lintusen laski lämpimään
Ja sille jakeli leivästään.
Kun talvi katosi luminen
Ja kevät tuli, jo lintunen
Taas ruutuun noukkas ja pyrki pois:
Laps päästi ettei sen paha ois.
Pois pääsi se näin,
Lens taivohon päin
Ja lauleli Luojaa ylistäin.
Laululintunen.
Jo päättyi, lintu, sun elämäs.
Et ruokaa nouki nyt sormiltain.
Et enää lennä nyt häkistäs.
Et enää kuiska mun olallain.
Et enää laulele riemuisasti,
Jost' iloitsimme niin useasti.
Puutarhaan lapset nyt juoksivat.
Ja maahan haudan he kaivoivat.
He siihen lintusen peittivät.
Sen päälle ruusunkin heittivät.
Kun kauniist' iltapäivänen loisti,
He linnun laulua aina muisti.
Kettu ja kukko.
Kettu: "Mull' arvoitus onpi. Ken arvaa sen?"
Kukko. "Se mulle virka. Kyll' arvunnen."
Kettu. "Ken ylpeydessään itseään
Niin antavi narrata, että hän
Siit' itkevi? Ken syö herkkuja vaan?
Mik' elävä viisain on luonnostaan?
Tuo arvoitus päätäsi pyörryttää.
Luo astu. Sen tahdon mä selittää."
Kukko. "Ai, kynsines kuin mua runtelet?"
Kettu. "Kun kourissani nyt kitiset,
Niin arvoitukseni selitän sulle.
Tuo korkein viisaus suotu on mulle,
Sill', aatteles, minäpä lorullain
Nyt herkkua ateriakseni sain.
Jok' ylpeydessään itseään
Niin antavi narrata, että hän
Siit' itkee, sep' olet juuri sä.
Sen vuoks sinut suuhuni nielen mä."
Warpunen ja hevonen.
Tuoss' söi hepo kauroja itsekseen.
Niin varpunen lens hänen vieraakseen.
"No, annapa mullekin jyvänen
Tai kaksikin", virkkoi varpunen.
"Syö pois", hepo vastas, "min haluat vaan,
Viel' yltäkyllin minäkin saan."
Mies hyvä se antavi omastaan.
Näin varpu pääs nälän tuskastaan.
Kun taas kesän lämpimät tulivat,
Niin kärpäset hepoa purivat,
Niit' otti nyt kiinni varpunen,
Näin ystävätänsä palkiten.
Neljäs Luku.
Mateliaista.
Weljeni Antti ja sisareni Liisa meniwät kerran metsään. Ne oliwat jo
kaswaneet niin isoiksi, että woiwat hoitaa itsensä. Molemmat oliwat
hywin halukkaat saamaan tietoja. Heistä oli lystintä saada alinomaa
oppia jotakin enemmän, kuin ennestään tiesiwät.
Tultuansa metsän sisään isolle suolle, näkiwät kauniita keltasia
hilloja mättäillä. Liisa kumartui niitä poimimaan, mutta sai samassa
kouraansa jotakin kylmää ja kinaista. Hyi! kiljasi hän; minä sain
käärmeen kouraani.
Antti, joka oli aiwan likellä, juoksi säikäyksissään sisarensa luokse.
Ei se ole käärme, sanoi hän; se on waan pieni sisilisko, joka ei tee
wahinkoa. Minä lyön sen kepilläni kuoliaaksi.
Liisa sanoi: jos se ei tee kenellekkään pahaa, niin anna hänen elää.
Eläköön sitten sinun tähtesi, wastasi Antti. Mutta jotakin rangaistusta
pitää hänen saada, siksi kun pelätti sinua. Sisilisko, sinun täytyy
kertoa meille jotakin eläwäin seassa olewista sukulaisistasi.
Mielelläni teen sen, sanoi sisilisko, ollen tykyttäwine sydämineen
pojan kädessä. Me kuulumme kolmannen luokan eläwiin, joita kutsutaan
matelioiksi. Muukalaisella nimellä kutsutaan meitä _amfibioiksi_; se
merkitsee eläwiä, jotka eläwät kahdella lailla. Keuhkomme owat niin
kummallisesti laitetut, että saatamme hengittää ja elää sekä wedessä
että maalla. Siksi ei ole hengityksemmekään niin täydellinen, kuin
nisäkästen ja lintuin. Ja kun eläimet saawat hengityksestä lämpimän, on
meillä kylmä weri. Samasta syystä woimme kuolematta kärsiä isompata
lämmintä ja kowempata kylmää kuin muut eläwät. Useimmat meistä luowat
wuosittain nahkansa. Useammat muniwat meistä. Munista matawat sitten
pojat ulos auringon lämpimässä. Syksyllä kylmän tultua matelemme alas
järwien pohjaan eli maahan tainnoksissa tampistuneina talwen
pakkaisessa. Mutta maan sulettua kewäillä wirkistymme jälleen ja
matelemme ylös piilostamme. Kuumissa maissa on meitä sekä paljo että
isoja; mutta tällä maalla on meitä wähä ja pieniä. Ihmisestä olemme
ilkeitä ja inhottawia, kun hän meihin koskee. Waikka muutamat meistä
owat myrkyllisiä eläwiä, eiwät kuitenkin useat ole wahingollisia.
Seuratkaa minua järwen rannalle, sanoi sisilisko, niin näytän teille
luokastani useita eläwiä. En minä tule, sanoi Liisa. Siihen en uskalla
ollenkaan; tiedän siellä olewan monta käärmettä. Mutta Antti sanoi: elä
pelkää; suojelen sinun kyllä kepilläni. Jo lupasi Liisakin seurata
häntä; mutta hywin häntä pelotti; hän katseli usein ympärilleen, ettei
olisi astunut käärmehien päälle.
Wähän ajan perästä tuliwat mutaiselle rannalle, jossa mateli rapakossa
monta ilkeätä eläwää. _Sammakko_ istui ja kurnutti lammikon rannalla,
niinkuin sillä on kewäillä tapana. Nähtyään lapset, hypätä lötkitti se
weteen. Sinne oli se tehnyt mustaa sammakon kutua, joka on kalan mädin
laista. Katsoppa noita pieniä sammakoita, sanoi sisilisko. Hywin
kummallisesti muuttuwat ne kaswaessaan. Sikiöt owat munista tultuaan
isoine päineen ja pienine sukkelasti liikkuwine häntineen kalain
näkösiä. Silloin ne uiwat, ja silloin hengittäwät ne kalain lailla, ja
maalle otettuina kuolewat ne. Mutta kahdeksan wiikon kuluttua kaswawat
niille jalat ruumiisen. Häntä putoaa niiltä pois. Ne woiwat silloin
hengittää ilmaa ja eläwät maalla. Sammakot syöwät kaswuja ja kalan
mätiä. Itse käywät ne monien eläinten ruuaksi. Ja rumin niistä on se
ruskea konna.
Tässä on oikea asuntomme, sanoi sisilisko. Katseleppa noita monia
pieniä _sisiliskoja_, weljiäni ja sisariani, jotka matelewat niin
nopeina kiwien wälissä. Me sisiliskot olemme hoikempia ja pitempiä kuin
sammakko. Meillä on neljä jalkaa ja teräwä häntä. Pienillä joukossamme
on suomuinen ruumis, ja ne syöwät enimmästi pieniä matoja. Mutta jos
tahdot seurata minua kauwas tuonne kuumaan Afrikaan, niin näytän
sinulle yli 15 (wiidentoista) kyynärän pituisia sisiliskoja. Semmoinen
sisilisko on se julma _krokodili_, joka wäjyy saalista wirtain mudassa.
Elä mene wirtaan uimaan. Krokodili nielee sinut hirweään kitaansa eli
puree ruumiisi poikki teräwillä hampaillansa. Usein mataa se wirran
rannalle. Jos se siinä juoksee jälkeesi, wäistele alinomaa syrjään.
Sillä hywin sukkela on krokodili juoksemaan, suoraan kulkeisa; mutta
waikea on sillä käännellä pitkää ja kankeata ruumistaan. Sen nahka on
niin kowa, ettei mikään kiwäärin kuula pääse sen läpi, ja se on
pakuraisissa ruuduissa. Hietaan munii se isot walkeat munansa, ja hywin
niitä lisäysisi, jos ei pieni nisäkäs söisi sen munia.
Jos seuraat minua tuonne suurille merille etelään, näytän sinulle
toisen kummallisen matawan eläwän, jonka nimi on _kilpikonna_.
Sillä on luinen katto selässä, juurikuin kilpi, ja tämä kilpi on niin
kowa, että sen päällitse saattaa ajaa waikka waunuilla. Watsan alla on
sillä hienompi kilpi, ja molempain kilpien wälistä pistää konna ulos
pitkän kaulansa, pienen päänsä ja neljä jalkaansa. Kun näet sen
makaawan päiwäpaisteessa meren rannalla, käännä se selälleen. Niin se
ei enää woi kääntyä watsalleen. Ota se sitten ja keitä sen liha, joka
on parempaa kuin wasikan liha. Kowasta luusta saatat sitten tehdä
kauniita kampoja ja rasioita.
Elä mene likelle tuota wanhaa kiwirauniota; siinä matelee se jalatoin
_käärme_. Katso kuinka nopeasti se menee eteenpäin wetäen kokoon
suomuisia renkaita, joita sillä on ruumiin ympärillä. Sen pitkä kieli
on teräwä ja halki. Jo lähettäyy se sammakon päälle. Hän pitää sitä
kiinni teräwissä hampaissaan. Mutta ei hän sitä pureksele, waan nielee
sen kokonaan. Näetkö kahta ontta hammasta sen suussa? Niiden juuressa
on myrkkyrakko. Purressaan puristaa se myrkkyä rakosta. Myrkky tulee
haawaan ja sekaupi wereen; siitä kuolee se, jota käärme on pistänyt.
Mutta muutamilla käärmeillä ei ole ollenkaan myrkkyrakkoa, eiwätkä ne
wahingoita ketään. Ei käärme hännällään pistä koskaan. Joka wuosi
muuttaa hän nahkansa. Olenpa nähnyt hänen tekewän munia, joista sikiöt
matawat ulos auringon lämpimässä. Mutta muutamat käärmeet synnyttäwät
eläwiä sikiöitä. Waro, weikkonen, mutta elä pelkää. Käärmeet, joita
tässä maassa on, owat kaikki pieniä. Punaisenruskea _vaskikäärme_ ei
ole myrkyllinen. Musta _tarhakäärme_, jolla on walkeita pilkkoja
kaulassa, ei tee kenellekkään pahaa. Mutta väistä siiwolla tuota
harmaata _kyykäärmettä_, jolla on ruskeita pilkkuja selässä. Waro itseäs
mustalta _kyykäärmeeltä_ ja pieneltä _kyymadolta_. Ne owat kaikki samaa
lajia ja saattawat sinua wahingoittaa, jos astut niiden päälle
awojaloin käwellessäsi niityllä.
Kuulin kerran wanhan sisiliskon kertowan hirweän suurista käärmeistä,
jotka eläwät kuumissa maissa. Metsässä kulkeissaan kuulee kalisewan
äänen. Silloin juoksewat puoleksi alastomat ihmiset minkä jaksawat.
Sillä silloin tulee suuri ja myrkyllinen _kalkkarokäärme_, jonka tulo
kuullaan hännän kalisemisesta. Toisella kerralla nähdään jotakuta
liikkuwan korkeissa puissa. Siellä matelee se suuri _kuningaskäärme_,
joka on 15 (wiittätoista) kyynärää pitkä ja niin paksu kuin miehen
reisi. Se nakkauu puusta sarwaan (Saksan peuran) päälle, joka on
paneunut nukkumaan warjoon. Se kiertäyy sarwaan ympärille; silloin
kyllä tulee sarwaalle loppu. Se on niin wäkewä, että se, häntänsä
käärittyä puun ympärille, woipi wielä ruumiillaan puristaa härän
kuoliaaksi. Hywä on, ettei täällä ole yhtään kuningaskäärmettä.
Eikö sinulla ole kauniimpia eläwiä meille näytettäwiksi? kysyi Antti
pahoilla mielin. Ei, sanoi sisilisko. Jos ei Jumala olisi sallinut
muutamain eläwäin olla häjyjä ja pahoja, ei ihminen olisi ymmärtänyt
kaunisten ja hywäin eläwäin arwoa. Me matawat eläwät olemme tulleet
wihattawiksi ihmisiltä, siitä asti kuin käärme ensin wietteli Eewan
syntiin. Siksi on Jumala pannut wainon Aadamin suwun ja käärmeen suwun
wälille. Hywin surullista on se meille. Mutta meillekki on rauha
tulewa, kun aika on päättynyt.
Sltkeähenkisiä eläwiä.
Näin kerran kukkoraukan, jolta kyökkipiika löi pään poikki, kun se piti
paistettaman päivälliseksi. Päätönnä lensi se aidan wiereen ja istui
siinä, siksi kun kuoli. Kilpikonnakin mataa wielä hetken aikaa, pään
katkaistua. Ei sitä ole hywä katsoa. Käärme wiuruilee wielä kappaleiksi
hakattunakin. Sammakko hyppelee wielä sydämen otettua pois. Sisiliskoja
on löydetty eläwinä puissa, joissa kuori on kaswanut niiden päälle.
Wiisikymmentä wuotta sitten löydettiin kolme eläwää sammakkoa kowasta
kiwestä, joka särettiin. Siellä mahtoiwat he olla useita tuhansia
wuosia, siitä asti kuin kiwi muinoin oli pehmeää. Siitä otettua ne
alkoiwat iloisesti hypellä; mutta hetken perästä kuoliwat kaikki kolme.
Sellaiset eläwät saattawat myös olla kauwan ruuatta. Ison käärmeen on
nähty olewan ruuatta kaksi kuukautta, laihtumatta eli kuolematta.
Käärmeet.
Eräs maanmies Amerikassa astui kalkkalokäärmeen päälle, joka samassa
pisti häntä saappaasen. Mies ei pitänyt tästä waaria, kun sen renki löi
käärmeen kuoliaaksi. Mutta hetken perästä alkoi pistetty jalka ajettua
ja mies kuoli. Poikansa, joka peri hänen, piti isä-wainaansa saappaita.
Wähän ajan perästä sairastui tämäkin ja kuoli. Saappaat myytiin sitten
huutokaupassa. Eräs talonpoika osti ne; mutta tuskin oli ne jalkaansa
wetänyt, ennenkuin hän wuorollaan sairastui ja kuoli. Otettiinpa nyt ne
waaralliset saappaat tutkittawiksi. Ja mitä niissä löydettiin? Toisessa
saappaassa oli käärmeen myrkyllinen hammas jälellä, ja kaikkia, jotka
pitiwät saappaita, oli se haawoittanut ja kuolettanut.
Itä-Intiassa on ihmisiä, jotka saattawat lumota käärmeitä. Tässä
puhaltawat he pieneen pilliin. Kohta mataa käärme maasta ylös ja
tanssaa pillin soiton jälkeen. Muutamilla on sellainen walta
käärmeille, että woiwat ottaa ne käteensä ja kääriä ne kaulansa
ympärille. Woipi täyttää kuolleen käärmeen nahkan, juuri kuin
nisäkästen ja lintuin nahkoja täytetään, niin että ne owat eläwäin
näköisiä.
Lohikäärme ja salamanderi
Sadut kertowat paljo asioita, joita ei enää olekkaan maailmassa. Suuret
siiwelliset lohikäärmeet wahtasiwat kätketyitä tawaroita ja söiwät
kauniita prinsessoja. Tulessa asui kaunis salamanderi, joka kantoi
päässään kultaista kruunua. Nyt on toisin. Nyt asuu kaukana tuolla
Itä-Intian saarilla pieni sisilisko, joka lentää siiwillä ja jota siksi
kutsutaan lohikäärmeeksi. Ja muissa eteläisissä maissa elää pieni
kirjawa sisilisko, joka on tuskin korttelia pitkä. Tämä on salamanderi.
Ei sillä ole enää kultakruunua päässä. Ja tuleen pudottua kuolee se
niinkuin muutkin eläwät. Paha on, kun niin on; mutta niin se on.
Sammakko.
Sammakko näki härän vierellänsä.
Kateus poltti hänen sydäntänsä.
Miks en mä ole härän suuruinen?
Noin huus tuo eläin vähäpätöinen.
Suun vasten tuulta kääntäissänsä
Hän pullisti nyt itseänsä,
Niin että viimein halkes, poloinen!
Näin päättyi tarunsa ja elämänsä.
Wiides Luku.
Kaloista.
Antti ja Liisa seurasivat eräänä päivänä vanhaa Simunaa, joka souteli
veneellä merellä. Siinä laski Simuna verkkojaan ja sai monta kalaa.
Kauvan ne eivät olleet veneessä, ennenkuin kuolivat. Miksikä, sanoi
Antti, kalat kuolevat vedestä ylös otettuina? Siksi, sanoi Simuna, että
kalat hengittävät vettä suullaan ja päästävät sen kitasistaan takasin
ulos. Vedessä on juuri niin paljo ilmaa, kuin kalat sitä tarvitsevat.
Kaloilta, vedestä ylös otettuina, kuivavat kitaiset. Ja silloin
kuolevat kalat, juurikuin maa-eläimet kuolevat vedessä, kun eivät voi
siinä hengittää.
Liisa sanoi: miksikä ei kala saata valittaa, kun sille tehdään pahaa?
Simuna vastasi: se on mykkä, siksi että kaikkien eläinten ääni tulee
keuhkoissa olevasta ilmasta. Ja kalalla ei ole keuhkoja. Se elää ja
kuolee äänetönnä. Sentähdenpä sillä lieneekin niin vähä huolta
vertaisistaan. Ei kalalla ole isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lasta,
jota se rakastaa. Ei sillä ole veljeä eikä ystävää; ei sillä ole pesää
eikä vuodetta. Sillä on ainoasti muutamia paikkoja, joissa se
mieluisemmasti oleskelee. Mutta jos yhtä hätyytetään, eivät toiset tule
koskaan sen apuun. Pyrstöllään ja evillään liikuttelee se nopeasti
liukasta ruumistaan vedessä. Monella kalalla on kylmäverisessä
ruumiissa rakko ilmaa täynnä, joka pitää sitä tarpeeksi yläällä, ettei
se painu. Naaraskalain laskettua mätinsä rannoille ja koiraskalain
juoksutettua maitinsa mädin sekaan, eivät he enää huoli sikiöistään.
Aurinko lämmittää mätiä. Sikiöt matavat itse siitä pois ja hoitavat
itsensä pieninä ollessaan. Ne syövät vesikasvuin siemeniä ja nokkivat
sääskiä, jotka liehuvat veden pinnassa. Pian tulee niistä monta ahnasta
petoa. Sitten iskevät he terävillä hampaillaan pienempiä kaloja ja
nielevät ne pureskelematta. Kaloista on ihmisille suuri hyöty,
sentähden niitä paljo pyydetään ja mieluisesti syödään.
Pysähdytäänpä tähän, sanoi Antti. Tässä juoksee tuo kirkas virta
suureen mereen. Tässä näemme sekä suolattoman veden kaloja että
suolaisen veden kaloja. Ja muutamat elävät välistä suolattomassa
vedessä, välistä suolaisessa vedessä. Tässä uipi _rustokaloja_, joilla
ei ole oikeita luita ruumiissa, vaan ainoastaan rustoja. Liisa sanoi:
varo itseäsi, veljeni; tuolla uipi käärme. Antti sanoi: ei se ole
käärme. _Nahkiainenhan_ tuo on, joka saattaa imeytä käteesi kiinni ja
jolla on kitaisten sijassa seitsemän ilmanreikää kummallakin puolella.
Simuna sanoi: tunnen kyllä useita rustokaloja; mutta ei niitä ole
monta. Näetkö tuota suurta kalaa, jolla on pitkä hampaaton turpa? Se on
musta _sampi_, jonka mädistä saadaan makeaa kaviaria. Ja kaukana tuolla
valtameressä vaanii ahnas _hai_, joka synnyttää eläviä sikiöitä ja jota
kutsutaan meren tiikeriksi. Hyvä on, ettei sitä ole täällä meidän
meressä.
Ne, jotka nyt tulevat, ovat _ruotokaloja_, sanoi Simuna. Niillä on
oikea selkäranka ja kylkiruodot. Ne jaetaan myös _suomukaloihin_ ja
_nahkakaloihin_. Tässä luikertelee _ankerias_, joka on kovin liukas
käsissä pysymään ja on enemmän kuin mikään muu kala käärmeen näköinen.
Öillä mataa se kosteassa ruohossa ylös hernemaihin. Tässä on _turska_
ja _saita_, jotka saatuina kuivataan päiväpaisteessa ja tehdään
lipeäkalaksi jouluksi. Tässä on _made_, niiden heimolainen, hienone ja
makeine mätineen. Pohjamudassa makaa kiero _pallas_ eli _maariankala_,
jonka silmät ovat yhdellä puolella ruumista. Tässä on _ahven_, jota
kaikki poikaset mielellään onkivat. Tässä näet hopeannäköisen _kuhan_
ja ahnaan _kiiskin_ leveine suineen ja paksuine kinoineen. Tässä uipi
pieni piikkinen _rautunen_ ja kaunis _makrilli_ ja ilkeä, mutta
hyvänmakuinen _simppu_, jolla on ruma ja iso pää. Tässä on _säkiä eli
monni_, suurin kaikista suolattoman veden kaloista. Koskea ylös
lähättäyy voimakkaalla pyrstöllään kaunis _lohi_, joka on ylevin
vettemme kaloista. Sen vieressä uivat heimolaisensa _taimen, rautulohi,
kuore_ ja hyvänmakuinen _siika_. Niinkuin lohikin, menee se virtoja
ylöspäin kutemaan suolattomassa vedessä.
Täällä pyytää saalista virtain susi, ahnas _hauki_, joka usein nielee
vertaisiaan ja omia sikiöitään. Tässä menee parvi, jossa on
miljonittain _sillejä_ kerroksissa päälletysten. Silli muuttaa kauvas
suuriin meriin, joihin lukemattomia kalastajia ja merenpetoja niitä
ajaavat. Ainoastaan harvoin tulee se maamme rannoille. Sen sijaan on
meillä täällä sen velipuoli _silakka_ ja sen pieni heimolainen
_kilosilakka_, jotka, niinkuin sillikin, suolataan nelikoihin ja
tulevat monen ihmisen ruuaksi.
Potkeppa nuottasi mereen ja vedä hyvä apaja, sillä täällä tulee jo
parvi turvattomia _kiiltokaloja_, jotka usein käyvät isompain
saaliiksi. Tässä uipi _toutain_, jota rikkaat ihmiset elättävät
lammikoissa. _Kouri_ tulee; se on se, joka asuu mutaisessa järvessä.
Jopa jäit nuottaani, leveä _lahna_! Tuolla lentää kalalokki. Varo
itseäsi sen kourista sinä kullalta välkkyvä _sorva_! Varo itseäsi
hauvilta, punasilmänen _särki_! Kuka läiskyttää niin tiheään tuolla
kaukana veden pinnassa? Se on iloinen _säynäjä_ punasine evineen ja
köyryine niskoineen. Tuolla välkkyy pieni hopeanvalkoinen _salakka_,
joka uida kieruilee veden pinnassa auringon paisteessa illalla. Pyydä
minulle, sanoi Liisa, elävä salakka. Minä vien sen huviksi vieraalleni.
Kotona kamarissamme on meillä _kultakala_ lasi-astiassa vedessä. Se on
tuotu tänne laivalla kaukaisista maailman-osista.
Kalat, sanoi Simuna, ovat juurikuin kotoisin toisista maailman-osista
veden valtakunnissa. Ne eivät ymmärrä meitä, jotka asumme täällä
selvässä ilmassa. Ja me ymmärrämme ainoastaan hyvin vähä heidän
elämästään synkässä syvyydessä. Mutta me ymmärrämme Jumalan tahtovan
täyttää kaikkia maailman paikkoja elävillä olennoilla, jotka siellä
todistavat hänen kaikkivallastaan ja viisaudestaan. Ja koska vesi
peittää niin suuria maan-aloja, ajattelemme iloisina: eivät nämäkään
avarat alueet ole autioina Jumalan ihanassa luonnossa. Sielläkin
ylistävät Jumalan pyhää nimeä hänen luodut tekonsa.
Hai.
Suurin hai on viittätoista kyynärää pitkä ja kutsutaan ihmisten
syöjäksi. Sen kita on hyvin iso. Leukainsa aukaistua voipi hän niellä
täysikasvuisen miehen, ja koira saattaa kontata sisälle ja ulos hänen
vatsassansa. Norjalaisen kalastajan nieli hai. Kahden päivän
perästä saatiin sama hai. Kalastaja oli täysissä vaatteissa ja
kuolleena hain vatsassa. Itä-Intiassa hyppäsi muutamia merimiehiä
englantilais-laivasta mereen uimaan. Varsin tätä varten panivat he
vahdin. Vahtipa huusi: hai tulee. Kohta hyökäsivät kaikki veneesen.
Mutta viimeinen merimies pääsi ainoasti puoleksi ylös, kun hai jo
ennätti purra häneltä molemmat jalat poikki, niin että hän kuoli.
Merimiehellä oli hyvä ystävä, jonka sydämeen koski tämä tapaus kovasti.
Hän sieppasi puukon, hyppäsi mereen, sukelti hain vatsan alle ja
paiskasi puukon sen ruumiisen. Hirmuisesti pieksi peto aaltoja pitkällä
pyrstöllään. Mutta viimein nähtiin sen veren juoksevan kuiviin, hain
kääntyvän kylelleen ja kuolevan.
Hauki.