oli rusinoita täynnä. Molemmat pojat, jotka oliwat wäsyneinä, nukkuiwat
heti puolipäiwän lämpimässä.
Laskeusipa useita apinoita puista. Yhden ahneimman mieli teki
rusinoita. Pistipä kätensä sawi-astiaan. Siina puristi hän kouransa
täyteen rusinoita. Mutta sawi-astian suu olikin ahdas. Apina, joka ei
ollenkaan tahtonut jättää saalistaan, ei saanutkaan kättään pois. Niin
juoksi hän, wetäen raskasta sawi-astiaa muassaan. Pojat, jotka samassa
heräsiwät, saiwat sen helposti kiinni ahneuden tähden.
Miettipä toinenkin poika petosta. Hän riisui saappaansa. Sitten weti
hän ne taas jalkaansa. Sitten riisui hän ne jälleen. Sen perästä
meniwät pojat kappaleen matkan päähän. Apinat, jotka katseliwat näitä
puista, tahtoiwat matkia poikaa. Yksi niistä weti saappaat jalkaansa.
Samassa tuliwat pojat takasi. Mielipä nyt saapasjalkainen apina juosta
tiehensä. Mutta saappaat oliwat esteenä. Apina kompastui. Apina
lankesi. Tulipa sekin kiinni matkima-halunsa tähden.
Leijona.
Kaukana kuumassa Afrikassa kuuluu öillä leijonan kiljuminen. Silloin
wapisewat kaikki eläwät, jotka owat tienoilla. Uskaliaimmatkin koirat
hätäywät silloin ihmisten jalkoihin. Karja ammoo. Hewoset kuopiwat
pelosta. Lampaat pakkauwat kokoon päin toisiansa wastaan. Ainoastaan
harwat eläimet saattawat woittaa leijonan. Elehwantti lyöpi sen
kärsällään maahan. Puhweli-härkä wiiltää sen watsan halki sarwillaan.
Jättiläis-käärme kääriypi musertaen leijonan ruumiin ympärille. Usein
woittaa leijona tappelussa nämäkin. Yksi ainoa olento pelottaa
leijonaa. Tämä olento on ihminen. Hän pyytää leijonan hautaan. Hän sen
ampuu luodilla. Mutta se, joka juoksee pakoon, on kuoleman oma.
Metsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä
metsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä
käweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin.
Leijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni
leijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä.
Niin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.
Kuningastiikeri.
Tämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät
sädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän
tawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti
yksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa
waarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki
yht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä
kepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä
rauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri
on ihmisen walta koko luonnon ylitse.
Karhu-Pekka.
Rowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut
enimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri
kunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat
karhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen
ampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän
on karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa.
Karhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin
kylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla
pidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.
Kettu ja kalastaja.
Olipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin
mahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa
kuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka
makaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko
hywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään
tarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse
istui hän etupuolelle.
Eipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin
olewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.
Ukon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten
hyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä.
Muutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän
ollut saanut kaukaan aikaan.
Ukko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan.
Wiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä
olet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt
pidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä
kaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea
kettu, jonka löysin tieltä kuolleena.
Akka tuli reelle. Woi kuin narraat, ukkoseni. Eihän tässä ole yhtään
kalaa. Wielä wähemmin tässä on kettua. Ukkoa hywin häwetti. Näen sen
kyllä, akkaseni. Kawala kettu on tehnyt minulle aika kolttosen.
Karhun kalanpyytö.
Kettu, joka oli syönyt watsansa täyteen, istui aiwan hywillä mielin
metsän rinteellä. Iso koko kaloja oli wielä hänellä wieressä. Juosta
jolkuttelipa karhu metsästä. Hywää päiwää, kettu kummiseni. --
Jumal'antakoon, karhu kummiseni. -- Miten wain olet saanut noin paljon
kaloja? -- Olen ne onkinut järwestä. -- Sepä oli oiwallinen saalis.
Etkö opettaisi minuakin onkimaan? -- Aiwan mielelläni, kummi kulta. --
No miten se käypi laatuun? -- Kyllä sen sanon sinulle, karhu. Mene
awannolle jonakuna talwi-iltana, kun on hywin kiiluwaisia taiwaalla.
Laske siinä häntäsi awantoon. Istu sitten siinä aiwan yhdessä kohti
aamuun asti. Wedä sitten häntäsi ylös. Niin on kala tarttunut kiinni
jokaiseen karwaan. Sillä lailla minä ongin. -- Kiitoksia kettu
kummiseni. Se on hywä neuwo. -- Pidä hywänäsi, karhu kummiseni.
Samana iltana oli kowa pakkanen. Tähdet paistoiwat taiwaalla. Karhu,
joka muisti ketun opetuksen, meni järwen jäälle. Siellä istui hän kohta
häntineen awantoon. Wähän ajan perästä tunsi hän juurikuin
puristettawan häntäänsä. Ne owat kaloja, jotka tarttuwat kiini. Kyllä
wain tuleeki hywä saalis.
Siinä istua kökötti karhu aina aamuun asti. Sillä aikaa oli awanto
mennyt wahwaan jäähän. Karhun häntä oli jäätynyt siihen kiini. Jo alkoi
karhua ikäwystyttää. Pitäähän minun wetää ylös kalani. Mutta sepä ei
tahtonutkaan onnistua. Häntä oli kiinni. Karhu ei pääsnyt paikalta
liikkumaan.
Kettu, joka juuri nyt oli aamukeinoillaan, hawaitsi karhun surkean
tilan. Ilkeä weijari oli tuo kettu. Ei hän auttanut ollenkaan karhua.
Juoksipa waan kalastajan tuwan tykö. Siinä kiipesi hän katolle. Sieltä
huuti hän korsteenin läpi. Akka kulta, mene heti järwelle. Siellä istuu
karhu häntineen awannossasi, josta noudat wettä.
Akka, joka kirnusi woita, wihastui kowin. Kohta juoksi hän korento
kädessä järwelle. Karhu ryökäle, miksikä awantoani pilaat? Kyllä minä
sinulle opetan parempia tapoja.
Niin pieksi hän karhua kaikin woimin korennolla. Karhu raukka oli
suuressa hädässä. Aina lujemmasti koki hän repiä häntäänsä irti.
Wiimein käwi kowin pahasti. Koko häntä katkesi awantoon. Aiwan siitä
päiwästä asti ei ole karhulla enää ollut häntää.
Kettu taas mennä liwahti tupaan, jonka owen akka oli jättänyt
lukitsematta. Siellä kaatoi hän kirnun. Niin sai hän taas hywän atrian.
Kyllä hänelle onnistuiwat ilkeät keinonsa. Mutta sentähden kadotti hän
kaikki ystäwänsä. Ei yksikään uskonut enää koko ilkeää kettua.
Kaunis varsa.
Mun varsani sievästi
Käyttääpi itseään.
Hän juoksee vireästi,
On pulska käydessään.
Jos ohi pyrit illoin,
Niin ei hän laskekaan.
Hän korvaa nostaa silloin
Ja kuopii jalallaan.
Nyt syö hän laitumella.
Mä tahdon ratsastaa.
Saa renki houkutella.
Hän luoksein karahtaa.
Hän muist' ei koskaan huoli.
Mä hänet suitsetan,
Ja niinkuin ukonnuoli
Lähdemme matkahan.
Rakki ja jahtikoira.
Rakki: Talvell' en tahtois juostakaan,
Jos noin huonoa ruokaa saan.
Jahtikoira: Tuvass' en minä tahtois maata.
En makiaisia kerjätä saata.
Rakki: Maatapa saan, olen huoleton.
Jahtikoira: Metsiä juosta, se riemuni on.
Koira se metsiä juoksi vaan.
Vilkas ja terve on ruumiiltaan.
Rakkipa ain' oli kotonansa,
Levätä sai yhä rauhoissansa.
Haukkui kaikkia penkiltään.
Niin lihavuuteen kuoli hän.
Härkä ja poikanen.
Kas tuolla on lapsia leikkimässä.
Tuoll' ämmä on lehmiä lypsämässä.
Tuoll' ilosat vasikat hyppäilee.
Ja hyttyset pois savu heist' ajelee.
Ja härkäkin leveänaamainen
Tuoll' ällisteleepi se pöyhkäillen.
Sen luo tuli poika nyt pienokainen;
Kyll' olet sä hirveän aattelevainen.
No, mitäpäs härkä nyt mietit noin?
Sä viisaaks tullet jo piakkoin.
Näin härkä vastasi: Onpa mun täällä
Niin pehmeä nukkua sammalen päällä.
Täss' syön minä ruohoa aamuin illoin.
En mitään ikinä aattele silloin.
Matkakumppalit.
"Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!"
Sialle lihavalle lausui lammas.
Kun sika huusi, koska väkisin
He kartanohon vietiin kumpikin.
Näin sika vastas: "Miks nuo sanat päästät?
Sä, matkakumppalini, nahkas säästät.
Sä syliin joudut, villas keritään.
Sä jälleen vapahaksi päästetään.
Mä, raukka, kelpaan pöystiks ainoasti.
Mä tapetaan. Siis huudan haikeasti.
Lihani annan mä, sä villas vaan.
Huomenna paistina jo olla saan."
Kissa ja tyttönen.
Tyttönen. Kissa, et kynsiä saa mua noin.
Käpäläs näinkö mä saada voin.
Et saa kintaist' okia näyttää.
Kissa. Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää.
Tyttönen, muista, et myöskään saa
Sä mua noin kovin kouristaa.
Vieläkin kourasi tyttönen.
Pahaa taas teki kissallen.
Kissa nyt kynsäsi uudestansa.
Vuosipa Vertä jo virtanansa.
Pahaa ei aikonut kumpikaan.
He oli ystävät ainiaan.
Kolmas Luku.
Linnuista.
Tuolla akkunassa riippui ei kauwan aikaa sitten lintuhäkki. Siinä asui
wiheriäwarpunen, jonka sain werkolla metsässä. Kewäimen tultua alkoi se
wisertää. Ymmärsinpä sen pyrkiwän ulos wapaasen ilmaan. Sanoin sille:
mitä annat minulle, jos päästän sinun irti? Se wastasi: sano mitä
tahdot.
Minä sanoin: kutsu tänne kaikki linnut, jotka lentäwät metsissä. Kutsu
tänne kaikki ne, jotka uiwat wedessä. Jos woit luwata minulle sen,
pääset wapaaksi.
Se wastasi. Paljo waadit minulta, joka olen niin pieni. Woinko pakottaa
suuret kokot kuulemaan ääntäni?
Minä sanoin: sano niille, että minä tahdon katsella Jumalan tekoja
linnuissa. Kyllä ne mieluisesti tottelewat ääntäsi Jumalan kunnian
tähden.
Wiheriäwarpusesta oli tämä neuwo hywä. Luwattua mitä pyydin, päästin
sen lentämään. Eipä kauwan wiipynytkään, niin jo tuli takaisin. Nyt
eiwät ne ole tästä kaukana, sanoi hän. Ne istuwat tuhansittain kaikilla
oksilla metsässä. Tuolla merellä uipi tuhansia toisia. Seuraa minua,
niin osotan sinulle tien.
Sitten hän lentää liuwotteli pois. Kuljin sitä suuntaa, jota hän
edeltäkäsin lensi. Tulimmepa suureen metsään järwen rannalla. Siellä
lentää räpytti monia lintuja joka paikassa, niin että niiden siiwet
suhisiwat juurikuin myrsky-ilma. Kysyin kummastellen, jos kaikki nämä
oliwat lintuja. Owat, sanoi wiheriäwarpunen. Meidät tunnetaan siitä,
että me kaikki munimme. Jonkun ajan haudottuamme muniamme, puhkeawat
niistä poikamme, joita sitten elätämme pesässä. Ruumiimme on peitetty
lämpimillä höyhenillä, jotka wissinä aikoina lähtewät ruumiistamme, kun
olemme sataimessa. Uusia höyheniä kaswaa entisten sijaan. Suumme, joka
on luusta, kutsutaan nokaksi. Meillä on kaksi siipeä, joilla lennämme,
samalla perää pitäen pyrstöllämme. Ruumiissamme on hienoja huokureikiä,
jotka tekewät meidät keweämmiksi. Kaikki on niin laitettu, että woimme
lentää ilmassa, juurikuin kalakin uipi wedessä. Muutamilla meistä owat
niin pienet siiwet, että ne lentäwät waiwaloisesti. Muutamat linnut
eiwät lennä ollenkaan, waan juoksewat. Moni meistä rakentaa kummallisia
pesiä kaikellaisista aineista, joita kokoomme siihen nokallamme.
Muutamat meistä tulewat wanhoiksi, mutta eiwät kuitenkaan elä niin
kauwan kuin nisäkkäät. Pienimmät eläwät tuskin kolmea wuotta. Monet
meistä asuwat kesällä pohjoisessa, mutta syksyllä lentäwät ne pois
lämpimimpiin maihin etelään. Sellaiset owat _muuttolinnut_. Jumala
osottaa niille tien wieraisihin maihin. Jumala johdattaa ne jälleen
takaisin kewäillä pohjoiseen.
Näin puhuttua piilousi wiheriäwarpunen wapisten, sillä siinä tuliwat
isot petolinnut, jotka kaikki eläwät pienempäin lintujen lihasta. Ne
iskewät saaliisensa kiinni pitkillä kynsillään. Ne repiwät sen
palasiksi koukerolla nokallaan. Kaukaa Amerikan wuorilta tuli se suuri
_kondorikotka_, joka on niin wäkewä, että se lennättää kynsissään
lampaan. Sen rinnalla lensi sen pienempi weli, se harmaa _korppikotka_,
joka näyttää niin julmalta paljaine kauloineen. Sen perässä tuli se
ahnas _sääski_ haarapyrstöineen. Sen perässä lensi haukan suku, jolla
on kaikista linnuista tarkin näkö. Se suuri _kotka_, jota kutsutaan
lintuin kuninkaaksi, lensi sitten ilmassa leweillä siiwillään.
Sukkelasti kuin nuoli luijasi _jahtihaukka_ ylhäältä alas saaliinsa
päälle. Siellä wikisiwät pienet linnut raatelewan haukan ympärillä,
joka uhkasi syödä ne suuhunsa. Siinä piilousi _pöllö_ päiwän walossa
tirristäwine silmineen, sillä se wäjyy yöllä hiljaa saalistansa.
Muistatko sitä isoa kissapöllöä, jonka rengit naulasiwat tallin owen
päälle? Hywin rumahan se oli, mutta rumempi oli wielä huuhkaja, se
suurin pöllöin suwusta. Kaikki lensiwät nyt metsään saalista pyytämään.
Wieläkään en uskalla tulla näkywiin, sanoi wiheriäwarpunen.
Waris-sukuun, joka tulee tätä likinnä, ei ole ollenkaan luottamista.
Kysy näiltä linnuilta, niin wastaawat ne sinulle mieluisimmasti
syöwänsä jäännöksiä, jotka muillen eiwät kelpaa. He wastaawat eläwänsä
kaswuin marjoista. Mutta elä heitä usko. Olen heidän nähnyt
warastelewan munia lintusten pesistä. Poikiamme saamme pelätä heiltä.
Tuolla raakkuu se mustanharmaa _waris_. Tuolla huutaa se musta
_korppi_, joka jo kaukaa tuntee hajun kuolleista eläimistä. Tuolla
nauraa räkättää se warkaan-sekanen _harakka_. Tuolla tekee se musta
_naakka_ pesäänsä kirkon torniin.
Onpa ihanaa kewäillä kuulla laululintuin laulawan puissa. Silloin
ihastuu ihmisen mieli, sillä lintuin wiserrys kiittää Jumalata. Tule,
minä näytän sinulle ne, jotka kauniimmasti laulawat wiheriässä
metsässä. Jospa olisi yö, kuulisitpa sen harmaan _satakielisen_ laulun.
Harwoin tulee hän tänne meidän maahan, mutta on meillä täällä se
suloinen _laulurastas_, jota kutsutaan pohjoisen satakieliseksi.
Auringon noustessa ihanana aamuna on meitä monta, jotka laulamme
sydämen pohjasta. Tuolla näet _leppäkertun_. Täällä wisertää sisareni,
se pieni _wiheriäwarpunen. Peippo_ laulaa tuolla iloisella äänellään.
Se keltanen _kanarialintu_, joka tuotiin tänne wankina wieraasta
maasta, laulaa kuitenkin iloisena häkkinsä wankeudessa. Tuolla on
_tikliwarpunen_, yhtä kaunis nähdä kuin kuullakkin. Tuolla on se
ilomielinen _hamppuwarpunen_. Mutta kukahan tuo on, joka noin ihanasti
lirittää tuolla korkealla sinisessä ilmassa? Se on se kauwan odotettu
_leiwonen_, jonka wiserrys ennustaa kewäimen tuloa.
Monta pientä lintua kutsumme warpuslinnuiksi. Mutta kaikki eiwät laula
yhtä kauniisti. Tuolla katolla tiuskuttaa naapurisi, _kotiwarpunen_.
_Wästäräkki_ lieputtaa alinomaa pyrstöänsä. _Kiwitasku_ hyppelee
hääläten kiwillä. _Pakkastiainen_ kiipeää puissa. _Punatulkku_
pöyhistelee punaisine rintoineen. Waroppa poikasen ansaa kaunis
pihlajalintu, joka istut pihlajanmarja-tertussa. Pyydäppä, poikanen,
ennen tuo musta _kottarainen_, jonka saatat opettaa matkimaan ihmisten
sanoja. Sukkela _pääskynen_, sinut tunnemme kaikki. Aina tulet sinä
kewäillä takaisin pesääsi huonetten lakkaan. Aina muutat sinä syksyllä
pois lämpimämpiin maihin. Sanoppa, oletko siellä tawannut pienintä
kaikista linnuista, _kolibria_ eli mesilintua, joka elää kukkaisten
hunajasta? Sanoppa, oletko nähnyt sitä kirjawaa _papukaijaa_, joka
käwelee niin pahasti kahdella ainoalla warpaallaan? Usein olemme hänen
kuulleet häkissä puhuwan ajattelemattomasti sanoja, joita ei hän
ymmärrä.
Tunnetkos sitä, joka kukkuu metsässä? Se on se harmaa _käki_, joka
munii muiden lintuin pesään. Kaksi warwasta kääntyy sillä eteenpäin,
mutta kahdet kääntywät taaksepäin. Sellaiset jalat owat _tikallakin_,
joka teräwällä nokallaan hakkaa reikiä puihin.
Kerran istuin huoneesi katolla, sanoi wiheriäwarpunen. Siitä näin hywät
ystäwäsi, kesyt _kanalinnut_, jotka eläwät yhdessä, suuressa seurassa.
Siinä piilousi se siweä _kyyhkynen_ haukan kynsistä kuhertain
kyyhkyislakkaansa. Rikkaläjällä pöyhisteli se riitaisa _kukko_, joka
warhain aamuilla huutaa kukkokiekonsa. _Kanan_ kaakattaessa piipattawat
kananpojat sen siipien alla. Mutta jos kukko oli olewinansa joksikin
pöyhkeä, oli _kalkkuna_ olewinansa kahta wertaa pöyhkeämpi. Se käydä
tepasteli juurikuin ylpeä ihminen. Se pyyhki maata siiwillään, juuri
kuin olisi tahtonut sanoa: kuka uskaltaa nauraa minun ylewyydelleni?
Kaikki nämä linnut eiwät tahtoneet mielellään tulla metsään. Minä
lupasin heidän täällä saawan tawata likeisiä sukulaisiaan. Siitä
kaakattiwat he ylenkatseella. Mutta iloisempana elää täällä
wapaudessaan se suuri _metso_, joka soipi kewäillä puun latwassa.
Täällä pitäwät _teeret_ soidinta isoissa joukoissa, waikka ne usein
säikähtywät metsämiehen ampumisesta. Täällä wiheltää _pyy_ metsikössä.
_Metsäkana_ (riekko), joka on harmaankirjawa kesällä, walkenee
talweksi. Kalkkuna, joka ei ollenkaan tahtonut tuntea tätä
sukulaisuutta, kääntyi mieluisammin sen kauniin _riikinkukon_ tykö,
joka wasta oli tullut tänne lämpimistä maista. Sattuikin kalkkuna juuri
parhaasensa. Riikinkukko, joka oli wielä pöyhkeämpi, lewitti
päiwäpaisteessa kaunishöyhenisen pyrstönsä. Se kateellinen kalkkuna
närkästyi kokonaan mieliharmista. Kohta hyökäsi hän riikinkukon päälle,
joka samassa iski kiinni kalkkunaan. Niin tappeliwat molemmat, siksi
kuin oliwat nykkineet toisistaan kaikki höyhenet.
Tuolla näet sen suuren _kamelikurjen_, joka on kotoisin kaukaa tuolta
kuumasta erämaasta. Se on suurin kaikista linnuista. Lentää ei se
saata, sillä sen siiwet owat liiaksi pienet. Mutta hän juoksee
paremmasti kuin sukkelin hewonen. Kun metsästäjä ajaa häntä kauwan,
saadaksensa sen pyrstöstä kauniita höyhentupsuja, piilottaa hän juuri
kuin jänis päänsä pensaasen.
Rannalla käwelee pitkäsäärisiä lintuja noukkimassa ruokaansa pitkällä
nokallaan. _Kahlolinnut_ ne owat, sillä ne kahlailewat mielellään
matalassa wedessä. Tuolla on se suuri _tuonenkurki_, joka muissa maissa
tekee pesänsä katolle. Tuolla on _kurki_, joka lentäessään oikasee
pitkän kaulansa suoraksi. Tuolla waanii _haikara_ kaloja. Tuolla
wiheltelee _kuowi_. Tuolla kahlailee _kurppa_. Tuolla kurnuttaa
_ruisrääkkä_ illoilla ruispellossa.
Soudellessasi weneellä kesällä olet usein nähnyt lintuja, jotka
pulisewat wedessä leweöine nokkineen. Edellimäisenä uipi emä. Sen
jälessä uipi keltanen poikaparwi. Nämä owat _uimalinnut_, joilla on
uimanahka warwasten wälissä. Tuo kaunis _tiira_ tuijaapi alas mereen,
saadakseen kiinni salakkaa. Kun _kalalokki_ lentää maalle, odottaa
kalastaja myrskyä. Ylewänä uipi se walkea _joutsen_ tyweneissa
lahdissa. Kotona kartanolla kaakattaa kesy _hanhi_, mutta metsähanhet
muuttawat syksyllä suurissa parwissa lämpimämpiin maihin. _Heinäsorsa_
uipi lahdissa koko poikaparwinensa. _Ankka_, joka käydä lenkuttaa
wesilammikkoon, on sorsan kesy sisar. _Koskelo_ tarttuu usein
kalastajain werkkoihin sukeltaessaan kalain perässä. Korkealla lentää
_kaakkuri_ taaksepäin oikaistuine jalkoineen. Rikas mies nukkuu
_haahkatelkän_ pehmeillä untuwilla.
Wielä on meitä monta, joita en ennätä luetellakkaan, sanoi
wiheriäwarpunen. Luokkamme lajia on 6,000 (kuusituhatta). Ainoastaan
papukaijoja on 200 (kaksisataa) lajia. Kyyhkysiä lasketaan olewan 100
(sata) lajia. Hywin erilaatuiseksi on meidän ruumiimme rakennettu, aina
sen elinkeinon mukaan, joka meille parhaite sopii. Jos petolinnut
wälistä tekewät ihmisille wahinkoakin, owat ne muut sitä wastaan
suureksi hyödyksi. Muutamat meistä syöwät mätänewiä raatoja, jotka
muutoin myrkyttäisiwät ilman. Muutamat syöwät monia wahingollisia
eläwiä. Muutamat nielewät kaswien siemeniä, jotka ne sitten jättäwät
itsestään siihen, missä ei koskaan ennen sellaisia kasweja ole ollut.
Useammat linnut owat ihmisille hywäksi ruuaksi. Untuwillamme makaawat
lapset kätkyessä. Metsä-ihmiset tekewät waatteita höyhenistämme.
Munistamme tulee makeaa ruokaa. Huolista raskasmielisenä menee ihminen
mielellään metsään kuuntelemaan lintuin laulua. Siellä kewenee hänen
mielensä, sillä ilomieliset linnut laulawat uutta toiwoa hänen
murheelliselle sydämellensä.
Tämän sanottua katseli wiheriäwarpunen haikeasti minua, juuri kuin
olisi tahtonut sanoa: joko nyt olet tyytynyt? Pääsenkö jo takaisin
wapauteeni? Pääset, sanoin hänelle. Nyt olet wapaa. Kohta lensi hän
iloisena sinisen taiwaan alla laulamaan Jumalan hywyyttä koko
elin-aikansa.
Kotka.
Kalastaja, joka souteli merellä, näki kummallisen sodan. Korkealla
ilmassa lensi iso kotka. Weden kalwossa ui iso hauki, joka ajeli
pienempiä kaloja. Kotka näki hauwin. Juurikuin nuoli ampui hän alas
ylhäältä. Hän iski teräwät kyntensä kiinni hauwin selkään. Hän koetti
nostaa sitä ylös wedestä, lentääksensä pois sen kanssa. Mutta hauki oli
hänelle kowin raskas. Hauki oli hänelle kowin wäkewä. Tämän tunnettua
koetti kotka siiwillänsä räpyttäen päästää kynsiään irti. Sepä ei
onnistunutkaan. Ne istuiwat kowin lujassa. Hauki koetti taas sukeltaa
meren pohjaan. Mutta hänellä ei ollut woimia wetää sitä ylöspäin
riuhtowaa kotkaa muassaan. Näin taisteliwat kauwan nämä molemmat
wäkewät pedot. Wiimein wäsyi kotka. Hauki, joka oli paremmin kotonaan
wedessä, weti wihollisensa muassaan sywyyteen. Siellä kuoli kotka.
Mutta haukikaan ei woinut enää päästä wapaaksi kuolleesta kotkasta,
joka oli kiinni hänellä selässä. Muutaman ajan perästä nousi hän
kuolleena ylös weden pintaan. Kotkan luuranko oli wielä kynsistä kiinni
hauwin ruumiissa.
Onpa niinkin tapahtunut, että kotka on wienyt pieniä lapsiakin, jotka
owat leikitelleet kedolla. Näin käwi kerran Sweitsissä, jossa on paljo
hywin korkeita wuoria. Kotka wei lapsen ruuaksi pojilleen pesäänsä,
jonka hän oli tehnyt korkealle kalliolle. Mutta lapsen isä, joka tiesi
missä pesä oli, kiipesi sinne. Siellä löysi hän lapsensa wielä eläwänä
kotkan poikain seassa. Kotka warjeli pesäänsä wihan wimmassa riehuen.
Wasta kowan tappelun perästä, jossa isä sai useita sywiä haawoja,
onnistui hänelle saada lapsensa pois. Kotka tapettiin. Sen pojat
otettiin eläwinä. Kaswaessaan tuliwat ne hywin kesyiksi. Mutta etteiwät
pääsisi lentämään pois, leikattiin niiltä toinen siipi toista
lyhemmäksi. -- Kotkalla, niinkuin leijonallakin, kuwataan woimaa.
Muutamat suuret waltakunnat käyttäwät wieläkin kotkan kuwaa
waakunanansa. Muut pitäwät leijonan kuwaa.
Muinoin oli suurisukuisilla ihmisillä tapana taiwuttaa _jahtihaukkaa_
metsästämiseen. Se pyydettiin kiinni aiwan nuorena. Sitten pantiin se
riippuwaan wanteesen, jota alinomaa heilutettiin ympäriinsä kolme
wuorokautta, niin ettei jahtihaukka saanut ollenkaan nukkua. Siinä tuli
se niin pyörryksiin, että häneltä katosi kokonaan muisto wapaudestansa.
Mutta hänellä oli wielä jälellä luonnollinen halu muita lintuja
pyytämään. Prinsessat, jotka ratsastiwat kauniilla hewosilla,
kulettiwat jahtihaukkaa muassaan, hihnalla käteen kiinni sidottuna. Kun
joku muu lintu nähtiin metsässä, päästettiin jahtihaukka irti. Kohta
lensi se saaliinsa perään. Wähän ajan perästä palasi se takaisin tuoden
saaliin muassaan. Sellaisista jahtihaukoista maksoiwat rikkaat hywin
paljo.
Harakka.