läskiä syöttinä. Haukeja pyydetään messinkikoukuilla, joihin pannaan
pieni kala syötiksi. Usein, hauvin saatua, on sen vatsassa pienempi
hauki. Pienemmän hauvin sisässä on ahven. Ahvenen vatsassa on salakka.
Niin tulee heikompi väkevämmän saaliiksi. Hauki tarttuu ahneesti kiinni
kaikkiin, jotka kiiltävät. Usein keinotellaan se tarttumaan koukkuun,
jota vedetään veneen perässä pantuna kirkkaasen messinkipalaseen kiini.
Monta satua on haukiloista, jotka ovat nielleet kultasormuksia, joita
on nakattu mereen. Oulusta purjehti kerran laiva etelään päin. Kolmen
päivän perästä sen lähdettyä osti laivan omistaja saadun hauvin. Kun
hauki oli perattu päivälliskeitoksi, löydettiin sen vatsasta
hopealusikka, johon oli merkitty laivan nimi. Hyvin mielipahoilleen
meni laivan omistaja, sillä hän pelkäsi koko laivan uponneen mereen.
Mutta niin pahasti ei ollut kuitenkaan käynyt. Laivan kokki oli
vahingossa pudottanut hopealusikan mereen pesuvedessä. Hauki oli nähnyt
lusikan välkkyvän ja niellyt sen.
Lohi.
Sillä on pyrstössä niin iso voima, että se usein lähättäyy kolme
kyynärää ylös vedestä. Koskeen rakennetaan sille pato lujista
vaajoista. Uidessaan koskea ylöspäin pyrkii lohi siitä pienestä
reijästä sisälle. Mutta kun ei pääse etemmä padossa, kääntyy se
takaisin eikä osaakkaan enää tulla ulos reijästä. Niin saadaan usein
Oulussa sadottain lohia päivässä. Lohia pyydetään verkoilla eli
koukuilla. Ja vaikka se on niin väkevä, kuolee se kuitenkin kuonoon
vähä lyötyä.
Muista kaloista.
Kala on tottunut meren pohjassa oleviin ruohoihin; sentähden ei se
välttele kalamiehen verkkoa. Välistä tarttuu se siihen päästä, välistä
evistä. Näin pyydetään silakoita rannoillamme alavilla verkoilla, joita
kutsutaan potkuiksi ja lasketaan mereen mataloille yöksi. Niin
pyydetään silliäkin. Paljo saadaan kaloja nuotalla, joka potketaan
kierrokseen apajalle ja vedetään joka kerta maalle pitkillä köysillä.
Kuninkaat ja rikkaat miehet elättävät kaloja lammikoissa. Siitä
tiedetään haukien ja toutainten elävän kahden ja kolmen sadan vuoden
vanhoiksi. Muutamilla naaraskaloilla on yhdeksään miljonaan mädin
siemeniä sisässä. Se on niin paljo, että jos niitä luettaisiin yötä ja
päivää, saisi niitä lukea monta viikkoa. Jos jokaisesta mätisiemenestä
tulisi kala, olisivat kyllä kaikki vedet aivan täynnä kaloja. Mutta
kaikkein suurimman osan kaloista syövät muut kalat eli ihmiset. Samoin
käypi lukemattomille kalanpojille pieninä ollessa. Nyt ovat viisaat
ihmiset oppineet kalan mädistä hautomaan poikia vedessä olevissa
loodissa. Isommiksi tultua päästetään sikiöt mereen pyydettäviksi, kun
ovat tulleet täysikasvuisiksi.
Kultakala lasipurkissa.
Oi kaukainen vieras, miksikä sa
Kiinn' annoit itsesi saavuttaa?
Ja tähän purkkihin loistavaan
Miks vaihdoit avaran meres pois,
Mi ollut sulle tuttuna ois?
Nyt myrskyn et pauhua kuulekaan;
Täss' aalto ei koskaan vaahtona käy,
Hai-kaloja tässä ei myöskään näy,
Ei täss' ole pelkoa ensinkään.
Et koskahan kärsi sä nälkääkään.
Sill' leipää sulle mä murennan
Ja kiinn' otan kärpäsen lihavan;
Sä silloin uit veden pinnallen
Ja hypäten kiinn' otat kärpäsen.
Sun kullainen ruumiis lasini alta
Niin usein näyttävi suuremmalta.
Sä siinä voinet, kuin kuningas.
Muistatko vielä sun kotias?
Mut vankina olet sä kuitenkin,
Ja vaikkapa kaikkia saisitkin,
Sä turvasi, rauhasi, ravintois
Vaihtaisit riemuten kotohois.
Sä myrskyhyn menisit mieluisammin
Ja hai-kalan saaliiks kernahammin,
Kuin vankina olla täss' ainiaan
Ja vapauttasi kaihota vaan.
Kuudes Luku.
Niwel-eläwistä ja nilvi-eläwistä.
Antti ja Liisa näkiwät metsän läpi mennessään sääskien lentää kihisewän
auringon paisteessa. Kah, sanoi Liisa, wielä ei ole kukaan sanonut
meille mitään sääskistä. Antti sanoi: sanon sinulle niistä mitä luulen.
Olemme nyt tulleet tuntemaan ne neljä ensimäistä luokkaa siinä suuressa
eläinwaltakunnassa.
Olen kuullut näitä luokkia kutsuttawan _ylhäisemmiksi_, kun niillä owat
tarkemmat aistimet ja täydellisemmäksi muodostunut ruumis. Mutta wiides
ja kuudes luokka kutsutaan _alhaisemmaksi_, kun niillä on
waillinaisempi ruumiin rakennus. Sen tiennewät kyllä muut paremmin kuin
me. Minä waan uskon kaikki, mitä Jumala on luonut, olewan
tarkoitukseensa aiwan täydellistä. Ja tarkasti katsoessani muurahaisten
pesää eli hämähäkin werkkoa eli perhon koteroa, en tiedä mitä olisi
paremmasti tehtyä ja täydellisempätä nähtäwää koko eläinwaltakunnassa.
Wiidennen ja kuudennen luokan kutsunemme paremmin luonnon pieniksi
lapsiksi. Sillä pian kaikki siihen kuuluwat owat aiwan pieniä, ja usein
niin pikkusia, ettei niitä woi paljain silmin nähdä.
Liisa sanoi: otetaanpa sääski kiini. Sen pitää kertoa meille jotakin
sukulaisistaan.
Sääski sanoi: me kuulumme eläinten wiidenteen luokkaan ja meitä
kutsutaan _niwel-eläwiksi eli hyönteisiksi_. Ruumiissamme on useita
niweleitä, ja on juurikuin uurros rinnan ja watsan wälissä. Päistämme
lähtewät pitkät tuntosarwet, joilla tunnemme eteemme. Muutamilla meistä
on pieni imin, jolla imemme ruokamme. Toisilla taas owat leuwat ja
hampaat. Silmämme owat yhdistetyt aiwan pienistä silmistä toinen
toisensa wiereen. Siksi woimme katsoa usealle suunnalle samalla kertaa,
waikka emme woi liikuttaa silmiämme. Ei yhdelläkään meistä ole wähempää
kuin kuusi jalkaa; mutta useilla on monta jalkaa. Onpa muutamilla 60
(kuusikymmentä) paria ja 100 (sata) paria jalkoja. Kesällä teemme
munia, joista mataa ulos pieniä matoja, joita kutsutaan toukiksi.
Toukat syöwät ahneesti ja kaswawat pian. Sitten kutowat ne itsensä
tuppeen, jota kutsutaan _koteroksi_, ja näyttäwät kuolleilta.
Elä wielä, sanoi Liisa: kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Kerran otin
kaalimaasta sellaisen toukan, joka söi isoja reikiä kaalin lehtiin.
Panin sen lasipurkkiin ja annoin sille joka aamu tuoreita lehtiä syödä.
Muutamana aamuna oli toukka kadonnut, ja sen sijaan riippui kultamato
lehdessä. Kah, sanoin, mato on kuollut ja sillä on kultanen
ruumisarkku. Kahden wiikon kuluttua katsoin toukan hautaa. Riippuipa
kuiwaneessa lehdessä waan tyhjä kuori, ja lehden wieressä istui kaunis
perho, joka oli tullut ulos kulta-arkusta. Ja akkunan awattua lensi se
iloisena isoilla siiwillä auringon paisteessa ja imi hunajaa kukista.
Niin, sanoi Antti. Minä olen lukenut tästä. Minulla on kirja, jossa
kaikki tämä on kuwattuna. Ylinnä wasemmalla puolella näkyy pieniä
munia, joita perho on tehnyt lehteen. Niiden alla on toukka, joka on
tullut munasta ja sitten kaswanut isommaksi. Sen alla on kotero,
johonka se on kutonut itsensä ja näyttää kuolleelta. Mutta oikealla
puolella näkyy iso kaaliperho, joka on tullut ulos koterosta. Jumala
tahtoo tekoinsa tulemaan alinomaa täydellesimmiksi. Ihminen on täällä
maan päällä toukan lainen, joka syöpi maan tomua. Kun hänen ruumiinsa
kuoltua haudataan, ajattelewat ymmärtämättömät kaikki olewan lopussa.
Mutta hauta on se kotero, josta ihmisen sielu, täydellisempänä ja
wapaampana, nousee Jumalan tykö, niinkuin perho auringon walossa. Ja
niin on ainoasti se ensimäinen kadonnut; ja niin alkaa ihmiselle uusi
ja parempi elämä.
Liisa sanoi: eiwätkö kaikki niwel-eläwät kuole talwella? Eiwät, sanoi
sääski. Muutamat paleltuwat kuoliaiksi, ja silloin tulee munista uusia
kewäimen tultua. Mutta muutamat makaawat tainnoksissa ja wirkistywät
jälleen lämpimän tultua. Ja muutamat meistä owat myrkyllisiä. Toiset
tekewät suurta wahinkoa syöden hyödyllisiä kasweja. Toiset taas imewät
ihmisten ja eläinten wertä. Mutta muutamista on ihmisillä sekä hyötyä
että hupaa.
Nyt tuli suhina ilmaan ja mataminen ympäriinsä maalle. Siinä tuliwat
_koppiaiset_, joilla owat ohuet siiwet kowain kuorten alla. Lentäessään
täytyi heidän ensin nostaa kuoret ylös. Siinä surisi _sittisontiainen_,
joka asuu sontatunkioissa ja kämpii tiellä auringon paisteessa. Siinä
mateli _kiiltomato_, joka öillä kiiltelee kasteisessa ruohossa. Siinä
oli _leppäkerttu_. Siinä oli _niskanyhky_, joka selälleen käännettynä
hypätä napsauttaa ylös. Tuolla lentiwät _kultakoppa_ ja wiheriäinen
_Espanjan rakkokärpänen_, joka hienonnetaan ja pannaan laastarin
päälle. Muuanta rumaa koppiaista sanottiin _raatokopaksi_. Paljoa
wiattomampi oli se pieni _puuseppä_. Se takoi seinässä aiwan kuin kello
napsuttaa. Yksinkertaiset ihmiset sanowat sen merkitsewän pahaa. Mutta
se merkitsee waan, että puuseppä syöpi reikää puuhun.
Siinä hyppeliwät _suorasiipiset_, jotka ottawat pitkiä hyppyjä
takajaloillaan. Ruohossa tirskui lystillinen _heinäsirkka_, joka
suurissa parwissa syöpi maan kaswia kuumissa maissa. Siinä
kuului _sirkka_, joka tirskuttaa talon tuwassa. Siinä matoiwat
_nahkakuoriaiset_ kasweissa ja eläimissä. Yhdellä näiden toukista oli
walkeata wahtua ympärillä korressa, ja lapset luuliwat wahtua käärmeen
syljeksi. Wiheriäinen _metsälude_ oli kaswuilla isona wastuksena, juuri
kuin punanen _lude_ on ihmisillä. Ei ole _torakasta_ kyökkiin. Parempi
on pieni _konsionelli_, josta saadaan Amerikassa niin kaunista
punawäriä.
Sitten liehuiwat siinä ne kauniit _perhot_, jotka eläwät lyhyttä ja
iloista elämäänsä kesän lämpymässä. Niiden siiwet hohtiwat kauniimman
näköisinä. Muutamat lentelewät päiwällä, niinkuin _kaaliperho_ ja
_nokkosperho_; mutta pieni walkea _koiperho_, jonka toukka syöpi reikiä
waatteisiin ja waatteella päällystettyihin huonekaluihin, lentelee
yöllä. Muutamata yöperhosen sukua kutsutaan _kutojiksi_, sillä niiden
toukat kutowat ympärillensä koteroita hywin hienoista langoista.
Sellainen kutoja on _silkkimato_, eräs toukka, joka elää silkkiäispuun
lehdistä.
Niin, sanoi Liisa, siitä on äitimme kertonut. Äidin paras huiwi on
silkistä, ja se on kudottu silkkilangoista. Eteläisissä maissa
elätetään monta miljonaa silkkimatoja. Niiden kutouttua koteroihin
kehitetään koteroista wyyhdelle hieno ja luja silkkilanka.
_Korennot_ lensiwät weden yli neljällä pitkällä ja läpikuultawalla
siiwellä. Niiden seassa näkyi _päiwäkorento_, joka elää ainoasti yhden
päiwän, _sudenkorento_, joka on niin hohtawan näköinen. Siinä lensi
_muurahaiskorento_, jonka wiekas toukka kaiwaa hietaan kolon ja ottaa
kiinni ne muurahaiset, jotka siihen putoawat. Siinä lentiwät
_pistiäiset_, joilla on hännässä vaapsi, millä pistäwät. Siinä surisi
_ampiainen_, joka on niwusista niin hoikka ja jonka pesä on kuin
harmaasta paperista tehty palli. Ahkera _mehiläinen_ kokosi hunajata ja
waksia pesänsä kummallisiin kammioihin. _Mettiäinen_ surisi kukkain
seassa, ja maalla weteli ahkera _muurahainen_ korsia pesäänsä jossa hän
asuu talwenkin ajan. Pistiäisten perästä tuliwat _kaksisiipiset_.
Näiden seassa näkiwät Antti ja Liisa hywän tuttunsa, tuon kärkkywän
harmaan _kotikärpäsen_ ja surisewan _paarman_. Liisa ajoi kädellään
pois wertä himoawan _sääsken_, joka niin tuskauttawasti laulaa
pingittää, kun mielellään nukkuisi kesä-illalla. Mutta wieläkin muita
tuskauttawia otuksia oli täällä metsässä. Lapset woiwat töin tuskin
waroa itseänsä silmittömiltä _matelijoilta_. _Täi_ mateli päästäkseen
asumaan siiwottoman ihmisen tukassa. _Kirppu_, joka ottaa niin pitkiä
hyppyjä, oli samassa aikeessa. Puiden oksain wälissä kutoi _hämähäkki_
werkkoaan ja istui sen keskelle wäijymään kärpäsiä. Ei täällä ollut
myrkyllistä _skorppionia_, joka eteläisissä maissa asuu huoneiden alla
ja pistää ihmisiä hännässään olewalla piikillä. Tummanruskea krapu
kulki takaperin joessa ja tuli keitettyä punaiseksi. _Siira_ ja
_tuhatjalkanen_, ilkeät nähdä, piilousiwat kiwien alle maalla.
Metsässä ollessaan haki Antti _matoja_ syötiksi, sillä illalla aikoi
hän soutaa onkimaan. Kerro minulle jotakin tutuistasi, sanoi hän
punaiselle lieralle, joka mateli turpeesen.
Mato sanoi: minä olen _nilwi-eläwiä_. Meillä on niweletön ja jalaton,
pehmeä ja kinainen ruumis. Kuitenkin saatamme kulkea, niinkuin käärme,
kooten ja ojentaen ruumistamme. Keskenämme olemme hywin erilaisia.
Muutamilla on pehmeä ja alaston ruumis. Muutamat owat karwasia, ja
muutamat asuwat kowassa kuoressa, johonka owat kaswaneet kiini.
Muutamilla owat silmät, mutta toisilla ei ole silmiä. Ei yhdelläkään
meistä ole siipiä lentää. Me asumme enimmiten wedessä eli maassa.
Muutamilla meistä on asunto ihmisten ja eläinten suolissa. Sellaiset
saattawat matkaan tauteja ja wahinkoa; onpa niitä myrkyllisiäkin
matoja. Useammat eiwät ole wahingollisia, waan käywät muille ruuaksi,
ja muutamista on ihmiselle hyötyä ruuaksi ja koristukseksi.
Antti käski Liisan tulla katsomaan nilwi-eläwiä. Tässä on _jouhimato_,
joka on mustan jouhen näköinen. Tässä oliwat _sukkulamato_ ja
_heisimato_, jotka syntywät ja eläwät ihmisten suolissa. Näistä on
monella iso waiwa. Pienen _lieran_ wieressä näkyi iso _onkimato_, joka
oli wasta sateen jälkeen matanut ylös maasta. Tässä oli musta
_iilimato_, joka pannaan wertä imemään, kun joku on kipeänä.
Tässä mateli kiwellä pieni pehmeä _etana_. Hiljaa wetäysiwät
_näkinkenkäläiset_ ulos kieroista kuoristaan. _Raakut_ taas asuiwat
juuri kuin kuperakantisissa rasioissa. Tässä oliwat _helmisimpukka_,
jonka kuoresta löydetään oikeita simpukan helmiä, ja _kiiltoraakku_,
jonka kuoresta tehdään nappeja ja muita koreita kaluja. Ulkona meressä
riippui _syötäwä osteri_ kalliossa kiinni ja saatiin siitä ihmisille
herkkuruuaksi. Kerran ha'in minä, sanoi Antti, näkinkenkiä
painolastista, joka oli heitetty ulos laiwasta. Siinä oli monta eri
lajia; siinä oli suuria kokoja lähes aiwan hienonnettuja näkinkenkiä.
Mutta jos saattaisin kulkea meren pohjaa, kuinka lukemattomia
näkinkenkiä ja raakkuja woisin sieltä poimia! Siellä löytäisin suuren
_jättiläisraakun_, joka woipi kuortensa wälissä purra pienellaisen
ankkuriköyden poikki. Siellä näkisin kummalliset _säde-eläwät_, joilla
on watsa, suu ja raajat, mutta ei päätä. Muutamat niistä owat aiwan
kuin kinaläjä, joka liikkuu wedessä ja lapset kutsuwat niitä
_merihyhmelöiksi_. Toisia kutsutaan _meritähdiksi_, ja niillä on kuori
ympärillä. Toisia istuu lukematon määrä kiinnikaswaneina juurikuin
oksat puissa, jotka tekewät itsensä. Niin rakentawat _koralli-eläwät_
koreita punaisia metsiä kiwestä meren pohjaan. Ja koralleista tehdään
hywiä kaulahelmiä.
Mutta nämä eiwät ole eläwiä, sanoi Liisa kummastellen. Niin, sanoi
Antti, muutamat owat pitäneet niitä kasweina, ja toiset owat luulleet
niitä kiwiksi. Kuitenkin owat ne eläwiä, jotka syöwät ja liikkuwat;
mutta ne kaswawat kuoristaan kiinni toisiinsa. Ja kun monta miljonaa
sellaisia pieniä eläwiä on kaswanut yhteen, tulee siitä kiwi-metsä eli
kallio, jossa laiwat saattawat meressä tulla haaksirikkoon. Kun nämä
eläwät owat kaswein laisia, kutsutaan niitä _kaswi-eläwiksi_. Paitsi
näitä on wielä muitakin aiwan pieniä, joita kutsutaan _wesiäisiksi_ eli
_infusioni-eläwiksi_. Niitä on yleensä lukematoin määrä wedessä ja
luultawasti ilmassakin. Useampia niistä ei woi paljailla silmillä
nähdä. Mutta wälistä katsoessa wesihernettä suurennuslasilla, nähdään
lukemattomia sellaisia eläwiä eläwän ja tappelewan yhdessä
wesiherneessä.
En koskaan enää uskalla juoda wettä, sanoi Liisa. Anttia nauratti.
Miksi et uskalla? Joka päiwä syömme ja juomme monia tuhansia näitä
pieniä eläwiä aiwan siitä tietämättä, ja ne eiwät tee meille mitään
wahinkoa. Mutta nyt olemme nähneet wiimeiset ja alhaisimmat eläinkunnan
asukkaat. Ylewinnä kaikista näistä eläiwistä on luonnon herra ja
kuningas, ihminen. Sitä likinnä owat nisäkkäät, jotka likinnä ihmistä
owat rikkainlahjaiset. Niitä likinnä owat linnut; sitten owat matelewat
eläwät; sitten kalat; sitten niwel-eläwät. Ja jokaisesta luokasta
alaspäin näemme muutamia eläinten parhaimpia ruumiin-osia ikäänkuin
jääwän pois eli muuttuwan. Wiimein näemme alhaisimmissa eläwissä
sellaisia olentoja, jotka owat kaswikunnan rajalla ja juurikuin sitowat
nämä molemmat eläwän maailman suuret waltakunnat yhteen. Sillä Jumala
kaikkiwallassaan on tahtonut sitoa koko luodun maailmansa olennot
yhteen, toisen toiseensa, niin ettei missään paikassa ole tyhjää lomaa,
joka eroittaisi hänen luotuja tekojaan toisistaan. Enkelit, ihmiset,
eläimet, kaswit, kiwet, kaikki owat wieretysten, yksi täydellisempi
toistaan. Niin nähdään aina niiden, jotka owat toisiaan likinnä,
luonteineen koskewan toisiinsa. Tämä on luonnon suuri _jakso_, jonka
alku ja loppu owat Jumalassa, joka kaikki kaikissa waikuttaa.
Heinäsirkat.
Kesällä niityllä käwellessä kuulee heinäsirkkain laulawan ruohossa.
Tätä eiwät ne tee suullaan, waan takajalkojaan kihnuttamalla siipiinsä.
Tämä on niistä lystiä. Eiwät heinäsirkat ole ollenkaan wahingollisia
tässä maassa, waan lämpimämmissä maissa woiwat ne tehdä hirmuista
häwiötä. Raamatussa puhutaan niistä suurista rasituksista, joita Jumala
antoi tulla Egyptin maalle. Niissä puhutaan heinäsirkkainkin
häwityksistä. Sitä antaa Jumala tapahtua luonnollisista syistä. Niin
tapahtuu nimittäin muutamina wuosina, että heinäsirkkoja sikiää
suunnattomasti niiden kotimaissa tuolla kaukana Aasiassa. Kun siellä ei
ole niillä enää mitään syömistä, muuttawat ne lukemattomat parwet pois
toisiin maihin. Siellä laskeuwat ne juurikuin synkkä pilvi pelloille,
niityille ja metsiin ja syöwät muutamassa hetkessä kaiken kaswun.
Silloin käsketään kaikki tienoilla olewa wäki häwittämään tätä
maakunnan rasitusta. Petolintuja keräypi paljolta syömään
heinäsirkkoja. Usein sattuu, että tuuli ajaa miljonittain näitä pieniä
eläwiä merelle, johon ne putoawat ja hukkuwat. Näin häwenewät ne
tawallisesti wähässä ajassa. Monessa paikassa eteläisissä maissa syöpi
kansa heinäsirkkoja, joita suolataan, sawustetaan eli kuiwataan
auringossa.
Kimalaisten talous.
Kalat, jotka usein kulkewat isoissa parweissa, eiwät tiedä ystäwyydestä
eikä keskinäisestä auttawaisuudesta. Sitä enemmän näkee näitä luonteita
muutamilla hyönteisillä. Eiwät kaikki meistä ole nähneet mettiäisiä ja
ampiaisia. Ne eläwät kimalaisten tawalla monta yksissä yhteisessä
pesässä. Ymmärtäwät ihmiset rakentawat kimalaisille walmiin pesän,
johon kimalaiset itse saawat tehdä sisuksen. Tule, menemme tuolle
isolle kimalaispesälle puutarhaan. Siinä on yksi ainoa emä, jota
kutsutaan _kimalais-emäksi_, joka on kaikkein kimalaisten emä. Se asuu
isoimmassa kammiossa; kaikki muut palwelewat ja hoitawat sitä. Samassa
pesässä on 700 (seitsemänsataa) koirasta, joita kutsutaan _kuhnuriksi_,
kun owat laiskoja eläwiä, jotka eiwät tee työtä. Mutta 10 ja aina
15,000 (kymmenen ja aina wiisitoista-tuhatta) on siinä työkimalaista,
ja nämä owat sellaisia asukkaita pesässä, jotka eiwät ole koiraita
eiwätkä naaraita. Ne owat pienimmät ja ahkerimmat, niiden näkee
alinomaa lentelewän ympäriinsä kukissa. Karwasissa jaloissaan wiewät he
kukista kotiinsa kukkain siemenjauhoja, joista toiset kimalaiset
tekewät _waksia_. Waksista tekewät he pesään kuusikulmaisia kamareja,
joissa asuwat. Niissä talleltawat he _hunajan_, jota owat imeneet
kukista ja jota syöwät syksyllä ja kewäillä; mutta talwella nukkuwat
enimmästi tainnoksissa. Monta pientä kammiota on walmistettu sikiöille.
Siinä panee kimalais-emä munan kuhunkin kamariin. Munasta mataa toukka.
Heti owat työkimalaiset syöttämässä toukkaa, siksi kuin tämä tulee
koteroon. Kotero muurataan kohta kammioonsa; owi tukitaan waksilla.
Aikaa kuluu. Kun uusi kimalainen on koterossaan saanut oikean muotonsa,
mataa se ulos ja alkaa kohta tehdä työtä. Niin kummallinen on eläinten
luonto. -- Ihminen tyhjentää kimalaisten pesiä. Waksista waletaan
kynttilöitä, ja sillä waksataan lankoja, joilla waatteentekijä ompelee.
Hunajata ko'otaan ja käytetään makeisiin juomiin. Mutta elä ärsytä
kimalaisia; woitpa saada koko joukon päällesi. Ne pistäwät sinua
teräwällä piikillään, ja silloin ajettuu se paikka. Onpa nähty
kimalaisparwen tappawan ison hewosen.
Muurahainen.
Menemmepä nyt muurahaisen tykö. Oppikaamme hänestä mitä hywä sopu,
ahkeruus ja wäsymättömyys woipi saada maailmassa toimeen. Nämä
siiwilliset muurahaiset owat koiraita ja naaraita, jotka lentäwät
jonkun ajan isoissa parwissa ympäriinsä ja tulewat juurikuin sateena
alas; mutta sitten kadottawat siipensä. Ne owat laiskoja ja jättäwät
kaiken waiwan työmuurahaisille. Mutta nämäpä owatkin sitä ahkerampia.
Nämä tekewät kaikki työt, rakentawat pesät, kokoawat ruokaa ja hoitawat
sikiöitä. Pesä, jonka näet, ei ole hywin korkea; kuitenkin asuu sen
kammioissa ja kerroksissa yhdessä monta tuhatta muurahaista. Koko kesän
kuljettawat ne siihen hawunneuloja rakennus-aineeksi ja pieniä
hyönteisiä ruuaksi. Katsoppa tuota pientä muurahaista, joka wetää isoa
kortta takaperin! Korsi on hänelle liian raskas; hän ei woi sille
mitään. Mutta ei se jätä työtään keskitekoiseksi. Muuan kumppaneista
rientää siihen. Molemmat ryhtywät woimineen kiinni, ja wiimein jaksawat
he kuljettaa korren. Nakataanpa pieni oksa pesään; muurahaiset
juoksewat sen yli ja koettawat saada oksaa pois. Nakataanpa siihen
sittisontiainen; muurahaiset luulewat sittisontiaisen tulewan
päällensä. Siinä wastustawat he urhoollisesti; sittisontiainen on
pahoissa päiwissä ja kokee kaikin woimin päästä tiehensä pesästä.
Käärme, joka on paljoa isompi, waroo kyllä tulemasta muurahaispesään;
siinä tulisi hänelle kyllä tuho. Niin ahkerat, ymmärtäwät, auttawat ja
urhoolliset owat muurahaiset. Jos niiden pesää häwitetään, pantawaksi
kuumaan weteen hauteeksi sairaille ihmisille, nähdään muurahaisten
hywin sukkeloina kantawan muniaan ja walkeita koteroitaan. Ne alkawat
kohta rakentaa uutta pesää. Muurahaiset häwittäwät paljo wahingollisia
hyönteisiä puutarhoissa; mutta työlästä on istua ruohokossa, jossa
muurahaisia juoksentelee ympäriinsä.
Hämähäkki.
Parempi on katsoa ahkeraa muurahaista, kuin tuota raateliasta
hämähäkkiä. Mutta sen ihmeellistä älyä täytyy meidän kuitenkin
kummastella. Näetkö, tuolla on hämähäkki kutomassa werkkoa kahden oksan
wälille waarainpensaassa. Sepä nyt miettii mistä tuuli käypi. Sitten
laskee se oksalta pitkän langan riippumaan ja antaa tuulen puhaltaa
lankaa toiseen oksaan kiini. Nyt on sillä silta molempien oksain
wälillä pensaassa. Tätä siltaa myöten kulkee se edestakasin, kutoen
werkkoansa. Se kutoo langan lankaan, ja kaikki langat käywät ulos
keskuksesta, juurikuin säteet tähdessä. Jopa on werkko walmiina.
Istuupa hämähäkki keskelle waanimaan. Tuossa surisee paarma. Se on
liian suuri; se lentää werkon läpi. Kohta rientää hämähäkki parantamaan
werkkonsa reikää. Elähän wielä! Tuolla tulee kärpänen. Se tarttuu
werkkoon. Turhaan kokee se pyrkiä siitä irti. Hämähäkki töytää siihen,
kutoo sen ympärille juurikuin kerän kinasia lankoja, tappaa sen ja imee
nesteet sen ruumiista. Sitten asettuu hän taas wahtiin. Nyt tulee pieni
perho. Woipikohan tuo murtaa tietä itselleen werkon läpi? Ei, se
tarttui kiinni, se kiertyi siihen. Hämähäkki tulee. Perho raukka, nyt
on kyllä sinulla loppu käsissä. Mutta eläpä, autetaanpa sitä. Nyt
rewimme werkon rikki. Hämähäkki juoksee pakoon, ja perho lentää
liuwottelee kiitollisena tuonne niitylle kukkiin.
Mehiläinen ja kyyhkynen.
Purohon putos mehiläinen,
Mut tuonpa huomas kyyhkyläinen.
Hän kohta, säälein sydämestä,
Lens puuhun ylös nopeaan
Ja pienen lehden lehväksestä
Pudotti veteen nokaltaan
Lautaksi pikku-elävällen,
Vaarasta päästä maalle jällen.
Kun sitten kerran kyyhkynen
Lens illall' lehdon siimeesen
Ja kukers siellä iloksensa,
Oksalla istuin yksinään,
Niin metsämiespä pyssyään
Ojensi, häntä tappaaksensa.
Mut siihen mehiläinen lensi
Ja käteen pistämähän ensi,
Ett' tuntui kipeätä tekevän,
Pau! luoti lähti nyt -- mut syrjähän.
Pelastuneena kyyhky lens. -- Mun ystäväin!
Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.
Eläinten tavoista.