Vuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä
koskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu
kolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut
kokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt
purkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli
voimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin -- ja juuri sentähden
-- sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan.
Muori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli
hyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse
väljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat
yhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman
erikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa,
jotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.
Ja hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa
vieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan
otettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven
ihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, -- ainakaan
Biettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana
vahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja
vähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön,
tummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei
koskaan näkynyt pinnalla, -- että juuri se oli puristimena. Ja
sensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.
Tämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen
käsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut
ajan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä
pikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut
halveksimaan kateutta ja muuta sellaista.
Mutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli
tapahtunut Lassen ollessa poissa.
Idun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo
käräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli
joutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän
oikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi
yönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta
koituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois.
Tyhmiä kuvitelmia! Mutta -- joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan
hiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.
Lasse tuli -- ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan
tietämättä.
Tämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.
Mutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui -- sekin hänen
tietämättään --, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan
--, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen,
vieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän
paljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen
vastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman
ja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja
ja naurettavia huomionosoituksia -- vaikka hänellä oli enemmän
kuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt
Lassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, --
päinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.
Hän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen
kurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä
yönä.
Hän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut
vaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas
jännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, --
ne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa
lyödä --, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti
valo, -- oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen
vakuuttautuakseen että eli vielä, -- tuiotti ympärilleen... Kyllä
hän oli teltassa, -- ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin
hänen vieressään...
Seuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että
edellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät
sulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen... Silloin hän näkee
harmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? -- Kyllä... Mutta
hän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä
silmistään... Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen
kasvoiksi, -- niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja
harmaamman verettömät kuin koskaan... Hetken päästä ne muuttuvat
Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät...