Elna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat
pajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan
leveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet
kissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata
kultaa.
Hyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten
keltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän
iltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.
Jussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta,
joka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma
kiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.
Mutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön
rinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen.
Se haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen...
Jussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän
väristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: "Miksi
olet niin surullinen, Elna?"
-- Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!... Minun täytyy sinulle
sanoa jotakin. -- Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi
nyyhkytykseksi. -- "Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin
etäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!" -- ja hän
painautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään
olevan tyhjän tilan.
Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. -- Häneen oli tullut jotakin
jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän
välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.
-- Sinulla on ikävä, Elna?
-- Niin -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä suutu minuun! -- Hän
kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun
silmäsi ovat, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua
kohtaan! -- Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi?
-- Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne,
-- vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata -- ja
ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula... Myöhemmin en niin usein sitä
ajatellut, -- en ennenkuin keväällä tapasin sinut, -- Juhani... salli
minun sanoa se -- en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut
jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen
pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit
jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin
ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova
kiilto. -- Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus
siitä, että olin pahoittanut sinua... Minun oli silloin niin paha
olla! -- Ei minua pakoittanut vain katumus... Sinä olit -- niin en
minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai
lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, --
vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin
ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin.
Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken
rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut --; minä olin
ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt.
Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä
välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina
minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en
oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se
sai minut ikäänkuin merikipeäksi".
Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin -- kuitenkin
minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin
siitä, -- ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana
minusta!... Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.
Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi
äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.
Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli
maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli
maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli
Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja
savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli
syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä
jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja
pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä... Oliko
meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?
-- Juhani! -- Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!...
Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä?
Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit.
Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja
voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko
kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat
minun silmiini; en minä itkenyt, -- mutta se vaikutti minuun niin
hirveän äkillisesti.
-- Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla
sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli
ylläsi sinertävä vaippa.
-- Näitkö todella minut?! -- Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani.
-- Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän
hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.
-- Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan
aurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi
kastepisaria.
-- Olinko minä kaunis? -- Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy
rakastaa minua!
Hänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin
siinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri,
ja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun
sisällä.
-- Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua.
Minä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä
aamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.
Sitten he taas vaikenivat.
-- Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?
Ei Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: "Millaiseksi olet
ajatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!"
-- Suhteemme! Suhteemme!... Niin, tosiaan -- emmehän ole siitä
koskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä
puhuneet?
-- Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään
suhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.
Elna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi
vapautumisen huokaus. "Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi
mukanani, kun lähden täältä, -- koko sinun rakkautesi, Juhani!"
Mutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui
kiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.
-- Juhani!
-- Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?
-- Kyllä! -- Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?
-- Et, -- et ole sanonut... Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä
olisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta...
Mieleeni juolahti kysyä sitä.
He vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.
Sitten hän sanoi: "Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä".
-- Vai niin! -- Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: "Hän
asuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia
sitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, -- hänet, jonka
sinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi".
-- En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.
Mutta Jussa ei vastannut mitään.
-- Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle.
"Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle
tyttöraukalle!"
-- Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos
seurastasi, Elna! -- Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. "Pahasta
välttyy parhaiten pakenemalla sitä".
Elna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. "Ei, -- ei voi olla
totta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, -- ei ainiaaksi,
Juhani!... Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En
voi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. -- Älä
katso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!"
Hän vaipui maahan, silmät sulkien. "Anna minun suudella sinua
vielä kerran!... Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!... Minä
luulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!... Oh ei, on aivan
turhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. -- -- Hivele myös minun
otsaani!... Kiitos!... Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse...
Sinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!... Kiitos,
Juhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!"
* * * * *
Jussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.
Paha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun
eläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun
se tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin...
Jussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten.
Hän katsoo ylös.
Tuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä
niemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea.
He ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee
niemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.
Mies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö,
seisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä;
veneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi
punaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta
patjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille
saakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan
laskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä
työntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu
kokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.
Hietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut
veneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka
karjamajoille.
Pääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän
kanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja
katajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät
sääski- ja kärpäsparvien kimpussa.
Veneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja
tunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan
sinervään veteen.
* * * * *
Seuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää
kesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla.
Tukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet
merenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.
Naiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä,
kehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä
seinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä
leyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.
... Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?
-- Oh ei...
Hän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole
joenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös...
Nyt hän kuulee aironlyöntejä. -- Mitäs jos hän menisi rannalle
sanomaan Elnalle hyvästi? -- Oh ei...
"Soutakaa rantaan!" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa
juoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.
Vähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken
jännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut... ja juoksee
taas alas.