Koirat olisivat varmaan hävittäneet hänet, ellei Biettar Oula olisi
juossut väliin ja uhannut niitä suksisauvalla sekä laskettamalla
ryöpyn heliseviä sadatuksia.
-- Hm -- eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!
-- Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään
häntä hyvin liikutettuna. "Joko tuota lienet päähän asti lukenut?"
Jussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.
-- Jaa... sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!
No kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti
leiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin
oli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta
läpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta
ihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin
silmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä
hyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen
äidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä
emän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa
imeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on
valmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.
Biettar Oula vei Jussan telttaan.
Elle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.
Ja sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli
jo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi
selvän esityksen kihlakunnan "busjetista" -- raha-asiain tilasta.
Vieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.
... "Sitten me -- kunnallislautakunta -- olemme ajatelleet koettaa
saada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän
pitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada
kunnallis-busjetin tasapainoon". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen
huomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. -- "Sillä täältä
alkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet".
Hän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä
poroista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään
huomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi
hätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän
nautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään -- niinkuin
nuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.
Ja hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:
Kun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi
mukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista
poroistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin
se sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät
tahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä
ja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut
hänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi
totuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.
Kun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa
uuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää
itseään. Hän nauroi partaansa -- aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä
itsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki
itseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella
olikin sellainen! -- Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että
hän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.
Ja silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava
puhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi
kunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä
tahtonut olla rajoja.
Saarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen
kääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut
aikaan...
-- Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.
-- Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla
onnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta
sitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän
varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt
hän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien
köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin!
Eipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono
onni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän
mies, joka on kokenut parempiakin päiviä.
-- Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?
-- Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, -- kilpaa
parasten vaadinten kanssa.
Siihen Ellen täytyi hymyillä, -- hänellä oli avarassa sylissään
kolmas lapsensa, jota hän imetti ylen rehevästä rinnastaan. Hän
hymyili veitikkamaisesti ja punastuen: vertaus kutitti hänen tajuaan
naisen elämäntehtävästä.
-- Ja tuossa on Lassekin, sanoi Biettar Oula, kun Lasse tulla
kyyhötti teltan ovesta ja heittäytyi poronnahalle. "Hänestä on tullut
aivan kelpo mies. Se poika se on hoitanut hyvin poronsa! Hänestä on
nyt vuosien kuluessa tullut hyvävarainen mies".
Jussaan vaikutti vastenmielisesti, se, että Biettar Oula alentui
imartelemaan Lassea. Mutta Lasse nautti kiitoksesta, kasvoillaan mitä
vaateliain ilme.
Biettar Oulan alituisessa huomaavaisuudessa häntä kohtaan oli
sietämättömän ilmeinen levottomuus -- selvä pyrintö saada Lassen
kasvoille vakiintumaan tyytyväinen, säyseä sävy.
Jussan entinen sääli Lassea kohtaan muuttui vahvaksi
vastenmielisyydeksi; sillä hänen surkeassa, sääliä rukoilevassa
katsannossaan hän näki nyt verettömän, kelmeän pahansuopuuden, jota
Biettar Oulan taltuttava rakastettavuus ei pystynyt kukistamaan.
Oli tuskallista nähdä, miten karhumaisen voimakasta Biettar Oulaa
ahdisti painajaisena tämä keskentekoinen ihmisluonnos, jonka varhain
vanhennut iho ja kuiva ruumis näyttivät olevan tavallista halvempaa
ainesta.
Jussa valmistihe lähtöön. Mutta Biettar Oula sekä pikku Andi, joka
nyt näytti pitkältä isänkin rinnalla, veivät hänet ensin karjan luo
ja ottivat kiinni suuren hirvaan.
-- Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi, sanoi Biettar Oula. "Ja jos
sinä tulet papiksi rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan, kuinka
sinä julistat Jumalan sanaa".