On yö -- mutta valo ja auringonpaiste väräjää yli lakeuksien. Ja
on värähtämättömän hiljaista. Vain Jussan suksi suhajaa kevyesti
jääkuorta vasten.
Jussa hiihtää erästä kylän yläpuolella olevaa niittynientä pitkin.
Lumi peittää sitä vielä eteläpuolista metsänreunaa myöten.
Täytyy puhdistaa pyssynpiippu. Hän työntää sen lumeen ja laukaisee;
lumen alla jymähtää lyhyt, tukahdutettu paukaus. Vanha uuninputki oli
vähällä lyödä poikki hänen solisluunsa. Viidakoista kuuluu kiivaita,
tiheitä siiveniskuja, ja pari jänistä kiitää vihurina metsän
laidassa. -- Hän oli herättänyt sentään eläimiä ja lintuja niiden
tiloilta.
Hän ampuu riekon, ja hänen verensä kuumenee laukauksen kiihoittavasta
jylystä, ja lumelle tippunut punainen veri herättää hänessä eloon
vanhan verenhimon; poikasena hän oli Biettar Oulalta oppinut juomaan
tuoretta eläimenverta. Hän painaa riekon suulleen, pusertaa sitä ja
imee suuhunsa veren. On niinkuin viinin ensimäinen lämpö virtaisi
kiihoittavana suoniin ja saisi silmät loistamaan. Joka pensas, mäki
ja tunturi ja kaikki eläimet ja linnut tervehtävät häntä muistoilla,
eikä mikään, ei mikään ohjaileva katse kiellä hituistakaan hänen
vapaudestaan -- Jumalan kiitos!... Hän ampuu vain ruutipanoksia
viidakoihin, istuen paljaalla mäellä keskellä niittyjä ja pureksien
pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, meille kaikille!
Jänis loikkaa ohi. Sitä vastaan tulee ruutipanos, se peräytyy tehden
pilvihypyn, mutta saa vastaansa uuden latingin ja juoksee suoraan
Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu takasilleen. Jussa pistää suuren,
pehmeän pihkapallon pyssyyn ja ampuu sen suoraan jäniksen turpaan;
jänis keikahtaa nurin, päristelee, pudistelee päätään ja loikkii
pois. Jussa nauraa hohottaa. "Anteeksi! -- Olisitpa voinut tehdä
tempun kehnomminkin, olisitpa kyllä voinut!"...
Hän on saapunut pienelle joelle, joka virtaa erään syrjälaakson läpi.
Äänettömästi kuin petoeläin hän pujoittautui viidakon läpi, erästä
mäkeä ylöspäin. Joen suulla, lammikoissa voi piillä sorsia tai
harmaahanhia.
Mutta siellä ei ollut mitään.
Ison joen jäällä sinervässä lumisohjussa näkyvät tiheät jäljet
ilmaisevat hänelle, että Biettar Oula äskettäin on lähtenyt
pohjoiseen. Ei kenenkään toisen karja kulje niin laajana ja taajana.
Jussa makaa viidakossa, miettien monenlaisia asioita.
Ympärillä kiimaiset riekot kukertavat käreällä äänellä. Jussa matkii
hempeätä naarasta. Ja urokset tulevat kumarassa, siivet syleilyyn
avattuina eivätkä arkaile hänen suurta ruhoaan; sillä kiima ajaa
heitä kuin metsäpalo... Suuret urokset rientävät haistellen naarasten
jälkiä ja käyvät toisiaan kurkkuun lemmenkateuden verenhimoisella
mielettömyydellä...
Tuolla ryntää jäälautta rantaa vastaan, ja jääpuikot kalisevat kuin
metallipalat toisiinsa.
Yhä valaa aurinko ohuen kultaisen harson mäkien ja tunturien
rinteille. Elna!... Kevätyö on täysi valoa ja suhinaa. Kaihojen
tulva virittää aistit... Miksi huojuu mäki, miksi keinuu maa?
-- -- -- Elna! Elna! "Kivikirkko autiolla lakeudella." Sinä sanoit
sen autereisin silmin, verenkuulto otsallasi!... Minun tukkani on
suuri ja musta, ja papinkaapu on kuin musta varjo, joka irroittaa
minun pääni saarnastuolista, se irroittaa minut kansastani,
maailmasta... Elna! Jos voisin tempaista luokseni ajan, sen ajan,
joka on niin kaukana, niin sinä tulisit mukana!... Astu sinä vain
maan pintaa, Elna, niin se keinuu enemmän -- -- --. Minä en kestä
tätä, minun rintaani polttaa, minun katseeni hukkuu sumuun... Elna!
Minä en kestä tätä. Aurinko nousee hitaasti, ja aika sulaa minun
ruumiini, minun sieluni! Herra, Jumalani, minä en kestä tätä -- -- --.
Jonkun eläimen askelet rapisevat lumikuorella. Jussa tarttuu
pyssyynsä. Susi juosta hölkyttää syrjälaaksosta päin -- kuono
poronjäljissä.
Jussa painaa pyssynperän poskelleen, katse tutkii eläimen turkin
värejä, suupielten nykäyksiä ja väkevien silmien kovaa loistoa...
Laukaus pamahtaa, ja susi kiitää kammon vauhdilla lammikon yli.
Jussa juoksee jälkeen, ryntää vettä pärskyttäen lammikon yli, ryömii
jäälle ja ajaa suksilla sutta takaa. Hän jännittää joka lihaksen,
hiki pusertuu ihosta ja tekee märäksi hänen ruumiinsa. Vauhti sekä
eläimen suuri, punainen kita kiihoittaa häntä veriseen intohimoon.
Suden jälkiin jää lumelle veritäpliä, se ontuu toista jalkaansa.
Se suuntaa silmänsä taaksepäin ja kiristelee valkoisia, vahvoja
hampaitaan häntä kohti.
Piru vie sinun hampaasi! Kyllä tunnen sinut ja sinun sukusi!
He kiitävät erään niemen vierustaa jäätä pitkin; jääpinta viiltää
terävästi suksenpohjia, ja suden kiivaasti huokuvista keuhkoista
syöksyy harmaana sauhuna lämmin hengitys.
Susi nousee maihin pohjoisrannalle. Jussa harppaa muutamia askeleita
suksilla pehmeän rantasaven yli, -- jättää sukset siihen ja juoksee
suden jälkeen rinnettä ylös. Usein hän kadottaa sen näkyvistään,
ja keuhkot takovat ylen ankarasti rinnassa! Mutta sudenkin täytyy
hiljentää vauhtia: haavaa pakoittaa, ja veri vähenee nopeasti. He
ponnistelevat ylöspäin jyrkkää, kivikoista tunturirinnettä, -- kun
vihdoin suden täytyy pysähtyä erääseen syvänteeseen. Jussa lataa
pyssynsä aika ruutipanoksella sekä kotona valetulla lyijykuulalla.
Sitten hän menee aivan suden viereen, jonka kidasta pursuaa vaahtoa
ja jonka silmät kipenöivät. "Nyt minä ammun sinut!"
Susi ammottaa suutaan, mutta ei saa alaleukaansa enää takaisin ylös:
kuula on musertanut sen. Jussa menee ja istuutuu kahareisin karvaisen
otuksen päälle ja työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.
Kädet vapisevat raukeudesta, ja hiki kirvelee silmiä, kun hän nylkee
sutta, palaen eläimellisestä saaliinhimosta.
Sitten hän ryömii kukkulan laelle. Siellä hän heittää kaikki vaatteet
päältään, vääntää ne ja levittää aurinkoon kuivamaan.
Hän istuu sudennahka yllään ja katsoo laakson yli. Tuolla missä
joki tekee äkkikaarroksen karjamaja-niemen kohdalla olevien hieta- ja
soramatalain ympäri, se on aivan vapaa jäästä. Hän tuntee joka
majan, hän on käynyt kaikissa. Hän muistaa ne laitumet, joilla
tavallisesti on enin mustikoita ja juolukoita, -- ja ne mäenrinteet,
mitkä syksyisin ovat tulvillaan veripunaisia puolukoita. Hän muistaa
kaikki polut, jotka kaartelevat mäkien ympäri. Tuossa syvässä
kuopassa, poukaman yläpuolella, hän on niin monena aamuna nähnyt
lohen välkkyvän hopeankiiltävänä verkossa. Ja kaikki avaran lakeuden
töyräät ja harjut ja tuvat hän tuntee. Hän on ollut täällä joka
paikassa...
-- No -- eikö Biettar Oula ole ehtinyt etemmäs?
Hän näkee pohjoisessa parin pensaita kasvavan mäennyppylän välistä
nousevan savua. Nopeasti hän vetää vaatteet ylleen ja rientää matkaan.