Jussa oli tullut eilen.
Hän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani;
mutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi
kuin Jussaksi.
Matkan viimeiseen osaan -- Inari-järveltä saakka -- oli mennyt
kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli
enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.
Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut
joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti
täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi
ensimäisten päivien ohi!...
Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja
tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta
ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään,
ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin
äkeissään, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi
erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet,
ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.
Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi
tulvien hänen sieluunsa...
Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana... Hänen silmänsä
sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen
väliltä kuivaa jalansijaa.
-- Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! -- Te tuskin muistatte
minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. -- Hän
sanoi sen suomeksi.
-- Ettenkö muistaisi teitä! -- Neiti hymyili iloisesti. -- "Ei muuten
ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".
-- Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?
-- En, -- ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä
olen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä
pyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua
käymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia,
maailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin
hyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!...
Ja pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia
ja hauskoja!... Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt.
Eikö teistäkin näytä siltä? -- Hän hymyili. -- Oletteko kuullut
sellaisia kysymyksiä!... Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen
ennen ollut!
Hänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli
katseen totinen ilme?...
On kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy
niin paljon...
-- Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?
-- Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.
-- Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi... Mutta
jos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen
kuulemaan teitä.
-- Niin, luvatkaa se minulle! -- Silloin minä saarnaan vain teille,
yksistään teille!
-- Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi...
Kivikirkkohan siellä on -- rajapitäjässä?
-- Niin.
-- Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden
reunaan asti?
-- Aivan niin!
-- Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?
-- Ei, -- ei ketään muuta.
Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, -- aivan vitkaan, ja
antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä... Mutta
miten luulette tulevanne toimeen siellä?"
-- Se on sen ajan huoli! -- Minä en ole vielä pappi.
-- Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, -- joka tapauksessa!
Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit
ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen...
Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi
juuri sinne?"
-- Niin -- -- --. Minä sanon teille -- -- --, minä olin etelässä
pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin
täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin
täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin
teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla
pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon
lakeuteen asti -- -- Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar
Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne...
-- Aina, -- sanotte te?
-- Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. -- "Mutta milloin te aiotte
tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat
teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä... Mutta kyllä minun
nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja
katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"
Hän sanoi hyvästit ja lähti.
Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän,
täynnään vapaata elämäniloa.
Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen
aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. -- -- -- "Siellä -- --
siellä etelässä -- ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin
täällä"... Vielä kerran hän tuli näkyviin -- kirkonmäellä; hänen
tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin
solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!... Ne ihmiset --
niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin
rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, -- ja
nämä ihmiset, -- näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien
asujamet! -- Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat
alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja
häviöönsä...
Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa
paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma
oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista
solinaa.
Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä.
Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys
kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten
mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla
juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.
Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.
Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka,
nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen
suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi
pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä
autereessa... Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.
Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä
vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi
märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri
rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää
jäänreunaa vasten.
Valkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä
vuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja
sulivat kuohuviksi puroiksi.
Tukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli
autereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.