Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin,
ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää
pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä,
ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa
hirvasta, -- täällä kylällä ei enää ollut talvikeli --, ja toisella,
oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit
on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän
kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi.
Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja
astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin
moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa
eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä
sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset
naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella,
että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen
vaimoksi... Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja
kaikkea, mitä tarvitaan.
Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta... Oo
Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa
ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista... On kuitenkin hyvä, että
on näin pimeätä.
He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä
Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan
puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan
selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan
läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.
-- Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän
vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.
-- Etkö sinä nähnyt häntä?
He seisoivat hetken henkeään pidättäen.
-- Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.
-- Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.
He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle;
nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan...
Ei -- ei häntä näy siellä...
No niin -- Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! -- Kunpa he
vain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.
Mutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: "No mihin
hittoon se hävisi? -- Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan
värttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!"
Äijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus,
joukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi
äijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista
laatikkoa rappujen luo.
-- Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me
nyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni
kuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin
ja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea
kuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle
ja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa
huuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan
yli ja sanoa joka kerta: "Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!"
Ja äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista
ämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden
luona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen
aterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle
ja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten
teurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan
kipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän
ei joutanut pitämään parannussaarnoja.
-- Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa.
Hänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin
hänen kimppuunsa.
Äijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.
-- Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan
päivän ajan! hän huusi. "No -- etkö halua jälleen arkkuun siitä? --
Tai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?"
Mutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella
oli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen
Nikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn,
sanoi: "Sinäkö se, poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Joskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei
hän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin
ilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; -- mutta hän ei voinut
muuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän
hikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän
käteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan
luotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei
ämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut
ehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä
iskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos
sieramista.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia
päiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi
seuraavaa:
Eräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen
vaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen
itkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja
katsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee
suurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi... Hän
huomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii
äitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.
Hän ristii kätensä ja sanoo: "Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä
kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!" -- ja hän heitti
kolme kupillista vettä sen päälle.
Ja äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.
Tästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen.
Hän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään,
sanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että
kaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei
ollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.