Nikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.
Teltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti
saraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä
kivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja
viivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle
kalliolle kuivumaan.
Alituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon
reunaa, -- vanhan tavan mukaan.
Äkkiä hälyyttävät koirat. Hän komentaa niitä. Hän kuulee lahojen
oksien taittuvan, ja pudonneet lehdet kahisivat. Puunrunkojen
välitse vilahtelee kolme ihmistä, tullen postipolkua myöten. He
poikkeavat nuotiota kohti. Biettar Oula saa kohta vihin kahdesta, --
postimiehiä; mutta kolmas?
-- Kas -- kuolema ja kirous -- eikö olekin Lasse! sanoi Aslak, vallan
unohtaen nimittää häntä trondhjemiläis-seminaristiksi. Lassella
oli musta hattu, -- ja kalpea oli kuin mikäkin oppinut riiviö, --
hänellä oli vyö vyötäisillä -- kuten hurskaalla saarnamiehellä, eikä
lanteilla, niinkuin epäilyttävät miehet pitävät; hänellä oli lyhyt
leikkotukka, ja hän otti hatun päästään, tervehtiessään isäntäväkeä.
Hän oli sanalla sanoen tuollainen, josta Hukka olisi sanonut:
"rakastettava, hyviin tapoihin oppinut henkilö".
Sekä Biettar Oulaan että muihin vaikutti Lassen tulo kiusallisesti;
sitäpaitsi he eivät vielä olleet häntä oikein odottaneet. Biettar
Oula oli kyllä vannottanut hänellä tuiman valan, ettei hän koskaan
sanoisi julki salaisuutta, mutta sentään...
Lassea kohdeltiin joka tapauksessa kaikella huomaavaisuudella.
Biettar Oula antoi kuitenkin -- postimiesten takia -- sanoilleen sen
vivahduksen, ettei hänellä ja Lassella ollut mitään keskinäistä; hän
rupesi leikkisän pilkalliseksi Lassea kohtaan; mutta sanat tuntuivat
enimmäkseen väkinäisiltä.
Lasse käytti taajaan norjalaisia sanoja ja käänteitä; kertoessaan,
mitä hän oli tehnyt, hän sanoi norjaksi "jakkaran", "verkon",
"teräsvanteen" ja "kaunokirjoituksen".
Postimiehet päättivät olla yötä täällä. Heillä oli vielä matkaa kolme
penikulmaa karjamajoille, mistä he saivat soutaa edelleen jokea
myöten kylään.
Postimiehet kertoivat syödessään uutisia suuresta maailmasta.
-- Vadsön vouti on keskustellut Hammerfestin voudin kanssa.
Puheenalaisena oli eräs pykälä, josta he olivat erimielisiä, ja
hyvinpä he kuuluvatkin kuumenneen. Ne tuntevat kumpikin pykälänsä,
mutta parempi kuuluu Vadsön vouti kuitenkin olevan.
-- Mutta ei hänkään ole mitään asianajaja Lundan verroilla! sanoi
Aslak. "Siinä on poika, joka osaa olla viekas ja oppinut! Eipä sitä
pykälää, ettei hän taitaisi tarttua siihen... Mutta tyyris se onkin,
jumaliste!"
Biettar Oula kertoi Nikko Nillen olleen siellä iltapäivällä. Mutta
toisista ei kukaan tajunnut, mitä iloa postimiehillä oli siitä, että
Nikko Nille aikoi ajaa heilansa kanssa kylään. Totta kyllä Nikko
Nillen olentoon oli alkanut tarttua jotakin tavattoman hullunkurista,
mutta sentään... Ei kai vaan ämmä enää noussut jalkeilleen? -- Niin,
eihän ollut taattua sekään...
Ristiin rastiin haasteltiin asiat; mutta väliin he istuivat ääneti,
tuiottaen nuotioon ja mietiskellen puhelemiaan.
Punaiset liekit hulmusivat läpi turpean savupilven, mikä oli niin
musta, että pilvinen, yöntumma taivas näytti vaalealta sen pitkän,
levottomasti häilähtelevän kaaren takana. Tuulen viri puhalsi
silloin tällöin tulikielekkeet leveiksi, röyhelöisiksi lehdiksi,
jotka kohta taas oikenivat ylös ilmaan ohuina ja pitkinä, notkuivat
lentoon valmiina, erkanivat, mutta sammuivat äkkiä omaan tuhoiseen
tulisuuteensa. Tulenloimo levisi kauas ympäröivään viidakkoon, missä
märät, mädät lehdet paistoivat esiin ohuen, niljakkaan lumen alta.
Väki meni telttaan ja paneutui maata lattialle, takan ympäri
poronnahoista ja hienoista, notkeista koivunvarvuista tehdylle
vuoteelle.
Pimeys tunkeutui nuotion hiilten yli, joista vielä välkähti joku
elonleimaus. Viimeinen punainen pilkahdus hukkui riutuen yöhön.
Mutta kylmä-vetinen puro luikerteli ulisten kuin sokea koiranpentu
pimeyden halki, kuohui lepoa löytämättä uomassaan, joka luisui
mutkitellen ja valonarkana laaksonrinnettä alas.
Porot, joilla oli jo melkoisen tukevat talviturkit, lepäilivät
pehmoisella sammalella. Erään pensaan alla loikoivat paimenet, pää ja
kädet työnnettyinä peskin suojaan ja lämpimät, pitkäkarvaiset koirat
vatsan ja jalkojen peitteenä.