Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä
olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.
Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat
tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä
arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen,
ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.
Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä
pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä
mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan
postimiesten polun alapuolelle.
Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja
-- kuten porovarkaat.
Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita
verhosi märkä harso. -- Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille
teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.
-- Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti
vastaan ja vieden hänet telttaan.
-- Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula,
heidän istuutuessaan poronnahoille.
-- Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien
porolaumoista.
-- Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.
Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti
salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen
ällistyneet kasvonsa.
Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että
vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä
päivän valon.
Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme,
niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista
vieraista poroista.
Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta
puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen
vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle
hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko
Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! -- Ja muori Biettar oli aikeen
hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän
julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli
sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei
myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän
sanonut.
Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan
syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar
Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon
paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä
ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana
takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle
kerrottiin.
Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon
iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi
halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen
hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja
kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.
Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen
ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.
Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [_komager_ =
pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja
hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja
ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden.
Ja eipä siltä -- hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän
jonakin päivänä lähtisi kylään -- yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä
kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle
-- noin täydessä ystävyydessä.
Herra isä -- kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!
Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt
hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.
-- Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.
-- Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään,
mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä
olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".
Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä
sydämestään.
Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen
näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen
pahkuran.
Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan
kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas
leikkaus.
Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui
oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei
näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen
vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan
pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi,
-- joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.
Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja
heitti, niin että viuhui vain, -- ja siellä kaukana lauman keskellä
kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän
veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.
Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta
hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan
olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista
kukaan ei vielä ollut saanut.
Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä
jonkinarvoisena!
Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!