Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan
viisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa,
vahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut
kokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa,
-- kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa.
Elle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, -- hienostuakseen.
Kun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta
tehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri
lähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain
askelin.
Äkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean
pattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen
lykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla
ja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen
ei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin
asia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä
ruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, -- sen kirotun
sudensyötin... Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme,
rohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan
epäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa
salattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon
leväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, -- niin hän
oli tänään tuuminut ja sanonutkin --, olisi tietysti ajanut takaisin
kotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut
näkemään, -- ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille
mitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen,
lähteäkseen pojan jälille tunturien taa...
Hukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet
ohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea
viha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän
seisahtui, varjostaen kädellä katsettaan... Ehkä sentään oli parasta
alkaa varovaisesti. "Biettar Oulahan siinä?"
Niin oli.
-- Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?
-- Niin, kolme penikulmaa täältä.
-- Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä
säällä? -- Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja
suuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty
haahkanuntuvilla... Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla
kasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa
lihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.
-- Niin niin, -- no onnea kotimatkalle!
Hukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä,
-- ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja
viipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros,
tuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi
itkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala
paratkoon -- eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan
jänislaukkaa!... Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että
käsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta
karvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten
kadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä
Arkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä
vuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia
ensi vuoteen. "Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!"
Ja vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt
ahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.
* * * * *
Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu
polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista
kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi
auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; --
siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta,
jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti
lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.
Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä
syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet
oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi
heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu
kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan
aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas,
pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät
soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.
Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt
kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä,
jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä
ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä
pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro
luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden,
pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan
muuranrämeeseen.
Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä,
alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa
kajaili lakeuden yksinäisyys, -- ja laskeusi aroin, varovaisin
siivenlyönnein toiselle paadelle.
Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat
kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri
oli syvä kuin meren.
Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina
lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.
Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta
avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni,
pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen
kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta
pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot
päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät
häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään,
kädessään sauva ja koirat ympärillään.
-- Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa
harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion
ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.
-- Tervetuloa kotiin, Oulatsham! -- No -- -- miten onnistui matkasi?
-- Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa
istuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle
korjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa
oli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen
papiksi. "Hänestä tulee varmaan suuri herra", sanoi Elle. "Ja
uskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia
Jumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa".
Ja Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.
-- Niinkö -- vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu
kärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan... Ellei ämmä vaan
virkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.
-- Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, "lähettää Nikko Nillelle
pikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on
sen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä
makeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan
ajatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja
pyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon
meiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille".
Biettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies
lankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen
mielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein
vuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella;
silloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan... Niin että Biettar Oula
saattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli
oli valoisa ja kevyt.
Elle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään
alaspäin ja sanoi: "Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!"
Biettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä,
kun tämä herkesi puhumaan hänen "rajuista tavoistaan". Vahvempia
sanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai
Ellen niin hämilleen -- ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen
soman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella
ollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän
lapintakin alla.
-- Katsohan! sanoi Biettar Oula. "Kas vain!... Millainen käsi sillä
pojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se
tarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!... Pensas hosuu ja riitelee
vastaan kuin vasikka... Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun
arvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies".
-- Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja
vilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.
-- Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.
-- Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja
minä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada
vävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme
luona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä
saisi kosijoikseen kylän parhaat... Et tietysti halua miniää kylästä?
-- Miniää kylästä! -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle
vastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen
vaimon kylän tytöistä? -- "Kyllä se sotkisi meidän telttamme
navetaksi... Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa
teltassamme lavitsalla, -- lavitsa sen tietysti pitäisi saada.
Ja piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä
tupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! -- Sillä et kai
suunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja
tekemään heinää parille likaiselle lehmälle!"
He istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä
lumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät
tähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja
leuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.
Yksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat
jäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät
koirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja
nukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka
vielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa,
-- takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä
vastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.
Muori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan
ovesta. "Hyvää huomenta, Oula! -- Sinä olet palannut. Nyt saamme
lypsää vaatimet!"
Kun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot
hajautuivat laitumelle.