Oikea hevoskaravaani oli matkalla kymmenpenikulmaisen tunturilakeuden
yli Lapjordiin ostamaan jauhoja ja muita tavaroita. Jussa oli ensi
kertaa matkassa.
* * * * *
Hämärissä karavaani laskeutui erääseen kolkkoon tunturirotkoon.
Hajallisten kalliojärkäleitten välissä kasvoi jyrkillä kallioseinillä
yksinäisiä, merkillisen solakoita petäjiä, huojuen leppeässä
länsituulessa, mikä tohisi lakeuksien yli ja lähetti vilppaan
tuulahduksen alas laaksoonkin.
Jussan silmiin osuivat sähkölangat. Hänen täytyi hypätä reestä ja
potkaista erästä pylvästä. Se soi ja kumea metallinääni värähteli
hiljalleen lankoja pitkin. Pylvään juurella oli nelikulmioon
rakennettu kiviröykkiö; se oli siinä ikäänkuin prameutena.
Hevoset juosta ravasivat hietalaikallista joenjäätä.
Kainulaisten taloja sinivärisine ikkunanpielineen ja ovineen tuli
näkyviin, häipyen taas. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja
luonut suuria lumikinoksia pitkin aitovieriä. Koivumetsäiset harjut
olivat niin jylhän korkeita. Kaukaisten tunturiseinien punainen
hietakivi välkkyi kullalta talven ensimäisessä auringonpaisteessa ja
elostui lumihiuteista ja petäjistä ja halkeimien harmaankeltaisista
vesiputouksista.
Jussan sydäntä paisutti vauhti sekä uudet näyt, jotka yhtyivät siihen
nautintoon, että sai nähdä oman nuoren, tulisen oriinsa johtamassa.
Kulkusten kilinä, jotka keikkuivat korkealla aisanpäiden väliin
jännitetyn luokin kaarella, oli kuin kiihoituslaulu oriille. Miten se
tarpoikaan tietä! Niinkuin sen kaikki lihakset ja jänteet ja kyljet
olisivat olleet voidellut. Myötätuuli pelmuutti häntää lautasille ja
muhkea harja valui alas uljaasti taivutettua kaulaa myöten. Kuiva,
kevyt lumijauho lainehti ja kuohui kuin sumupilvet.
Kirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista
vuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.
He ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä -- aivan koivumetsän
reunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri,
valkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset
ovenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten
reunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän
asetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita
ohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä
etemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat
meren maininigit välkkyen taivasta kohti -- taivasta kohti! Aallot
näyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.
Niinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi
itsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli
hetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia,
vaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia,
joilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili
oriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean
kaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä
korkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät
hehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui
päitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan
jamaten...
Näytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen
lumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen,
mustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa
sekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista
ja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät
eräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten
takaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.
-- Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! -- Pidä varasi, ettei se haukkaa
päätä sinulta, sanoi eräs katsojista.
Vanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti
kätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru
pielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin
lyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi
sortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta
taipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin
harmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan
tukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat -- melkein
kahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut
saanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli
sen täydennyksenä.
Jussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen
tenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei
joka toista ihmistä vihamieheksi. -- Mutta kun vanhuksen kasvoille
virisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.
-- Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.
-- Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä
sanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan
voitti hänet.
-- Vai niin, -- vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin
melkein arvatakin... Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha
kimo on saanut virkaeron? -- Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.
Jussa ei ollut ikinä nähnyt niin perin hyvää ja kaunista ukkoa.
-- Minä sanon tallipojalle, että se pitää hyvän huolen hevosestasi.
Ja itse saat makuupaikan porstuassa. -- Ja mennä viuhtoessaan hän
kertasi vielä: "Vai niin, sinä olet Jongon poika".
Jussa punastui ilosta ja ylpeydestä, kun oli saanut sellaisen huomion
osakseen.
Vaikka vanha Norum jo oli erillään liikkeestä -- sitä oli kauan
hoitanut eräs hänen pojistaan --, kävi hän siellä kuitenkin
ohjailemassa -- vanhan tavan mukaan. Hän ei voinut sietää ajatusta,
ettei hän enää pystyisi mihinkään. Hänellä oli pohjaton varasto
neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja muun väen täytyi
noudattaa -- ja usein heidän täytyi esittää, että oli muka hyvin
tärkeätä saada neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".
Hän oli juuri mennä ähkämässä portaita ylöspäin huoneeseen, kun hän
huomasi kyökkipiian samassa heittävän pesuveden suoraan kyökinoven
eteen.
-- Jolline!
Piika nosti säikähtäen silmänsä.
-- Tule tänne! -- Vanha, kumara selkä suoristui. --
-- Sinä keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut ryöttämään minun
kartanoni! Senkin paksumahainen luuska! Jos oikein tekisin,
niin pistäisin sinut makintynnyriin ja potkisin lantatunkioon
tallin taakse. Älä seiso siinä töllistämässä minua pyöreillä
pöllönsilmilläsi!
Hän kääntyi pariin kalastajaan päin, jotka seisoivat lähellä ja
hymyilivät hienosti. "Tiedättekö, hyvät herrat, miksi hänen nimensä
on Jolline? -- Hänen isänsä, laestadiolais-saarnaaja, on minulle
selittänyt sen arvoituksen. Hän on jollassa siinnyt, sanoi se
sananjulistaja minulle".
Tämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui
alas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi
hänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan
kumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa.
Hänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen
oli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä
tai tätä -- ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle -- Jumala ties,
miksi! -- tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän
sitten kutsui "työväen" "litviikiin", minkä toimituksen hän aina
suoritti juhlallisesti ja nautinnolla.
Niin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän
puolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata "nousukasten" sekoittuvan
asioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui
konkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.
Ei ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka
"olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa". Muinaisina aikoina,
jolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa
"noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät
vetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun".
-- Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin
ja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita
-- vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet
suurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja
Venäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.
* * * * *
Tuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden
rannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon
kummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan;
se vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää
ja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären
ulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka
ulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan
painonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin
unissaan pudistanut käpäläänsä.
Hän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä
ankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden
tämä kaikki oli, olivat varmaan suuria... Hänen mielensä masentui
taas ja hän kaipasi kotia.
Nuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti
jaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän
oli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut
kukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen
lakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti,
hauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi
aivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen
vaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä
lämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.
Hän katseli hetken Jussaa.
-- Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili
ystävällisesti.
-- Olen.
-- Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.
Voitko hankkia minulle parin niitä?
Kyllä hän voi. -- Mitä ne maksoivat? -- Eivät ne mitään maksaisi.
-- Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva:
hän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat
ilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! -- Ja hän punastui
yhä enemmän.
Ei, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi
tyttö, -- eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.
-- Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.
Kyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta
tyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua... "Niin, minä kysyn vain
siksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä".
Jussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti
itsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa
Biettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota
"synkkää, vahvaa miestä" kohtaan.
-- Luuletko, että hän taitaa loihtia? -- Minä en luule. Mutta hän
on kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun
opettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä
tarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään
rajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain.
Minun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen
kanssaan... Varmaankin siellä on hirveän erikoista -- siellä lakeuden
takana... Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin.
-- Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään
siellä, vaikka minä melkein pelkään... Minä luulen, että Biettar Oula
voi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.
Ja sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: "Hän on niin
äärettömän erikoinen, Biettar Oula!" -- Ruskeiden silmien katse tuli
äkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö
siirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion
tuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui
ylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa,
kaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että
oli ollut niin avomielinen. -- Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta
kahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.
Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt
ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.
Jussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti
silmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta... Vihdoin
hän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? -- Hän
melkein pelkäsi.
Rannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten
turvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen
välillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti
lahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia
ja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit
olivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina
liasta.
Jussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui
sitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen
että kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä
oli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi,
jossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain
neljä ovea.
Piika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen
häntä tekemään sen.
Nauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti
ruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja
Hukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään,
ja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin
ruokasalista.
-- Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä
hymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa
suurellisten kyökissä.
-- Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä
raadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän
ulos.
Tämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän
osasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.
Hukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa
tunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville,
miten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja
oli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. "Ei,
tule sisään!" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten
oviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin
salatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja
tuolien värit sulivat toisiinsa, -- niin ettei Jussa saanut selville,
mitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä
sinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti
siltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden
olemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän
näki eräässä sisähuoneessa.
Papin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien
ympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat,
trikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat -- näyttämättä
vähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat --,
eivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli
hassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!
Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa;
tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan
erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa",
minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon
kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset
eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän
tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän
tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui
pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. -- Ja tyttö oli sentään aivan
lapsi vielä!... Näky melkein lamasi Jussan... Jussa oli ennenkin
nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia;
mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten
vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien
täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen.
Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen
inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat
äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero
kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden
yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde
ilmaisi läikkyvän veren lämpöä... Mutta tässä olikin hänen eteensä
noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka
ja ryhdikäs, -- vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat
ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti!
Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton
ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista
kasvoista...
* * * * *
Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn,
joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan
kallionyppylöitä vasten.
Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet,
oli tupaten täynnä väkeä.
Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli
synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat
sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli
Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.
Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin
ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan
sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi
verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön
raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta
kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen:
"Isä meidän, joka olet taivaissa!"
Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat,
huokailivat --, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun
hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella,
aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä
äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa
viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!"
-- silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen
tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit
Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin,
kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja
kuumina sen hermojen yli.
Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet
liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä
hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut
elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.
Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua
Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä.
Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät
sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi,
pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina
ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa
oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän
saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka
alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen
yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja
silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys
huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten
autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni
toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen
miten ihmismadot kierivät tomussa.
Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä
uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli
ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.
Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä.
Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä
sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on
valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän
vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän
silmistänsä". -- Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät,
hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös,
tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat
tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen
toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori,
lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle
polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut
ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen
helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".
Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen
humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme
syntimme!"
Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa,
kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä:
-- -- -- "muuan matkaileva veli -- -- kun nyt on pitkämatkalainen ja
lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa -- -- --", ja hän
kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä
vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan
muutaman riettaan jutun.
Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että
vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi
mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat
hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen
ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla
tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan.
Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa
kahvikupin toisensa jälkeen.
* * * * *
Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki
asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis
kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui,
ja kun hän istui aivan vaiti... "Isä meidän joka olet taivaissa!"
-- Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti
ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät
hitaina, unisina lahden yli... Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin
Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!... Seisoa
kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään
joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa,
-- kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.
Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon
rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon
liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä
tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo
ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä
mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi.
Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan
valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta,
meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien
sihisten vierivän lahdessa.
Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että
Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien
verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden... Hän heräsi juuri siinä
hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.