Likinnä kylännientä, -- missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi
-- kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, -- keinuivat kevein, voimakkain
askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia
sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät
joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.
Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi
suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen.
Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa,
näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi
yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana
ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin.
Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja
värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan.
Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään,
täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.
Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka
vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja
ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei
valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.
Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen
nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja
haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta
yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet
silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään -- tuolla
hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän
painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä
kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan...
Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!... Oulatsham!"
(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.
"Näin vain unta! -- Aja eteenpäin!"
Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen
hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi
viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi
jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa
viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot
kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja
leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.
Kun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon,
saattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota
raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes
lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden
siivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat
räikäen, siivet levällään, pajukkoon.
Täysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana,
tummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli
kasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta,
peittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää
jääkuorta.
Täältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä
täällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat
vähitellen.
Tasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot
tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili
tiheässä.
Alanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan
viidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä
tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti
kaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli
joikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta
käheällä äänellä: "Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes -- kirjava,
täplikäs.] -- Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon
kielesi siitä ulos, senkin takkunahka!" -- Tuo pullea, hännätön, äkeä
otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa,
oli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen
määrään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin.
-- "Girjes!" -- Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan
laimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista
koirista.
Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa
alaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon
kellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat
näkyivät.
Vihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut
muutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä
raivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta
mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi
savuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi
ulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, -- vainusi sitten talonväen
ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.
-- No, tekö siellä? -- sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen,
ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen
palvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.
Biettar Oulan rauhallinen ilme -- sekä se, että hän ensinnäkin oli
tullut takaisin -- vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja
kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt
Aslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi.
Yhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan.
Hän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista,
kuivaa honganjuurta --, mutta Elle esti hänet siitä. "Sinua voisi
luulla tyhmäksi kyläläismoukaksi", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei
ollut tottunut.
-- Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa,
"Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti
suoraan".
Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta,
heittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa
toinen naukku lisää!... Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi
matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".
Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.
Pata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä
puolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon
toiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin.
Biettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan
tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla
hampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat
silmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja
odottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.
Muori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä
Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten:
he halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä
etuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen
ostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.
Kyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin
nyt viime sunnuntaina.
-- Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten
samalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen
alla.
-- Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla
tarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa
kun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille
aika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana
ihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!
... Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo
ja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin
pistää sormensa joka paikkaan. "Mutta sinähän sanoit eilen, ettei
poika ole kotona kastettu", sanoi pappi ja katsoi minuun. "Hm, panin
minä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin,
etteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt
ohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan
omaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu".
-- Älä, -- sanoitko niin! lausui Aslak. "Mutta luinhan minä
ohjesäännön kaikki kirjaimet. -- Vaikka enhän minä ole pappisoppinut
enkä trondhjemilaisoppinut", lisäsi hän tyynesti hymyillen.
-- Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan
pahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. "Pappi näes tuli jälkeenpäin
ja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä
tein, kun toimitin pojalle oikean kasteen".
Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan
kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy
yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden.
Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä -- se ei ollut
vain iloa onnellisesta tuloksesta --, kuinka notkeasti hän oli
pujottautunut verkosta. Mutta -- hän arveli --, eivätpä pykäläin
koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että
hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan
antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että
neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen
alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.
Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän
hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun
hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!...
Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden
vaatimen maitoakaan!" -- Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa,
taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin
ympärillä syvinä. -- "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan
tallukan kanssa! Lassen kanssa!... Ei uskoisi, että sinä olet muori
Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja
kirous, saanut raippaa!"
-- Niin mutta äitimuori, -- -- mitä pirua minä taisin tehdä,
kun -- -- --
-- Aa, lorua!... Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi
ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan
verkoista!
-- Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu sanoi Elle.
Muori Biettar haukkoi henkeään. "Jos nyt et ole vaiti, niin minä
annan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin... Jumala
armahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? -- Mutta
sinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän
niin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa
syyhyn... Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste:
enemmän minä lakia osaan kuin te!" --
Aslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja
kyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei
sopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin
olivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei
koskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen
porolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että
asianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua.
Muorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen
poikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta
verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat
lyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta,
hävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla
joikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.
Elle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin
raivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli
levähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken
herännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko
hänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden
lakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän
tunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään
korkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui
hänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä
--, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa... Nyt vouti nukkui
valkoiseen paitaan pukeutuneena... Ja niin surullisen lyhyessä ajassa
hän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä,
tuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita,
joissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi
jalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla
kylässä.
Ellen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak
huoahteli yhä.
Mutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin
tunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti
kaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. "Suurempia ja kauniimpia karjoja
kuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on
varjellut rosvoilta ja pedoilta, -- tämän karjan, joka kiitää elävänä
kultatuiskuna tunturien yli!"
Hän tarttui vanhaan, virkaheittoon noitarumpuun, joka oli viskattu
teltanseinän alle ja säilytettiin "huvin vuoksi". Hän paukautti sillä
poikaansa selkään. "Lyö sinä, Oula! Sinähän olet Biettar-vainaan
poika! -- Sinä olet sentään minun poikaani, minun... Katsotaanpa,
tuleeko Lasse takaisin vai ei".
Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja pani noitarummun,
suuren koivurenkaan, polviensa väliin. Nahalle, joka oli kiristetty
renkaan yli, oli lepänkuoren värillä maalattu erilaisia kuvioita:
porolappalainen, joka työnsi suksensa suoraan aurinkoon; darolainen
[norjalainen] seisoi toinen jalka teltan ja toinen pirun päällä, joka
taas varautui jumalan-kuvaan ja petäjään. Susi seisoi kirkon edessä
ja näytti harkitsevan, astuisiko sisään vai ei.
-- Aseta tämä hopeasormus auringon päälle! sanoi muori Biettar.
Biettar Oula alkoi lyödä, ensin hiljalleen, sitten yhä nopeammin.
Muori Biettar teroitti katsettaan ja varjosti kädellä silmiään
valonloimoa vastaan. Aslak unohti kokonaan rintansa kyhnimisen. Leveä
suu kureutui torveksi, ja suuret, tojottavat kulmakarvat tähtäsivät
värähtämättä sormukseen, joka lopulta alkoi tanssia darolaisen päällä.
-- Se merkitsee kuolemaa! sanoi Aslak. "Lasse kuolee".
-- Niin, hitto vieköön! sanoi muori Biettar. Eivätpä saa Trondhjemin
käärmeet imettäväkseen kovin maukasta maksaa -- -- Mutta terveydeksi!
-- Ei, se merkitsee sitä, että vouti aikoo tulla tänne ylös, arveli
Elle. Hän sanoi sen noin aivan välittömästi. Biettar Oula ei itse
huomannut, että hän nyt löi kovemmin, -- ei ennenkuin hän arvasi
hillitä itseään, ettei löisi kerrassaan säpäleiksi noitarumpua.
-- Antaapa hänen tulla! sanoi hän, lyöden vasaranvarren noitarummun
nahan läpi, ja singoten koko laitoksen sitten savuaukosta ulos.
"Ja jos hän minusta tahtoo jotakin kaivella, niin minä kaivelen
vuorostani hänen luunsa ytimiä myöten!"
Tuli oli sammumaisillaan. Hämärässä teltassa Elle näki miehensä
silmänvalkuaisten välkkyvän yltympäri mustien silmäterien.
-- Oh, ei! Biettar Oula ei uskonut ensinkään voudin aikovan tulla
sinne, paremmin yhden kuin toisenkaan asian takia...
Tuon suuren, vahvan miehen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut
uumoillakaan, ettei omistaisi Elleä kokonaan yksin, heitti epäilyksen
tuhoisa voima tällä äkillisellä hyökkäyksellä maahan. Hänet, joka
aina oli tottunut voittamaan eikä koskaan ollut päässyt tuntemaan
mitään mainittavaa kateutta!
Kun Elle yöllä työntyi hänen turkispeittonsa alle, peloissaan
kuiskien hänen korvaansa rukoilevia sanoja, puristi Biettar Oula
häntä reidestä, niin että häneltä oli päästä parku. Biettar
Oula tarttui häntä toiseen sierameen, ja vain ankarimmalla
itsensä-hillitsemisellä hän sai estetyksi kätensä repäisemästä sen
irti.