I.

Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten.

Aitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui

kruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.

Biettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa

seisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin

olisi hääpuhe kohdistuva, -- ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen

ristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.

Lasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen

nurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen

siepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten

äkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt

Biettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.

"Kuusi vaadinta" [vaadin, -- timen = emäporo], kuiskasi eräs mies,

joka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan

innokkaasti naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", kertasi hän. Ja

Lasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan

uusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin... Sitäpaitsi, oppihan

Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin

näkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi

olevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata

tähän synkkään, sontaiseen pesään.

Tuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien

Biettar Oulaa. "Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa

vuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi

tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle

harvinaisen tuuheaa partaansa. "Minä hoidan karjaani", sanoi hän.

Hän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta

hänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. "Täällä ihmisten

ilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin

rakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, -- niinkuin

tuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina". Silmäluomet, jotka muutoin

salasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät

värähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä,

niinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti

virittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee

miehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn

peskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla

nelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun

hän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli

suuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat,

paksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita

sääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka

oli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa

ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta,

vieläpä lajiaan jalointa.

Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset

silmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä

väliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut

ne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään

viime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren

voudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin

käsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen

korkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja

melkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen

kunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista

virkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi

aistilliseen hehkuun.

Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin

viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat

elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku

Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta

päällystakista: tshitshi, tshitshi!

Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein

peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni

siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä

heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla

karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei

pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.

Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina

pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun,

kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi.

Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen,

riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun -- ja

osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan

suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan.

Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan

"Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".

Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia

reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa

kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet

onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen

Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla

yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin.

Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli

täyttänyt viisitoista vuotta.

Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli

pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti

esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.

Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui

haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla

oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen

renki, käskettiin noutaa Lasse.

Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen

vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui

häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka

äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan

ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.

Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle,

seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin

että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät

olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi

paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui

ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat

olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle

nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan

oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä

melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen

viimeisetkin epäröimisensä.

Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä

säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli

nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä

tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään

aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi

hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.

Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas.

Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen

rinnastaan.

Lyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.

Ellen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti,

niin että sieramet kaartuivat värähdellen, -- niinkuin kauan

pidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon,

jos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka

Biettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt

monien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään

oli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä

vastaan, mutta aivan hyödyttömästi.

Sekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän

todistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan

kiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään

useita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä

ja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa

olivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet

mitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan

oli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa,

eivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti

nyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.

Mutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos

niikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli

alkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,

että hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt

mainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut

kaikki hunningolle.

Yleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että

Lasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli

vainua todellisesta asianlaidasta, -- lappalaiskylän koilliskulman

vakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.

Eivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat

kuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa

jännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa -- itse Biettar

Oulaa! -- vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt

päättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen

Biettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä

olisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä,

ja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.

Yleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia

kohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä,

pehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä

helpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän

virkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli

nimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat

kylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua

loksuttaessaan.

Sillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät

ryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla

suoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului

halkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat

ritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa

kuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi

viipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen

ympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin,

pyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.

Käräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He

seisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa.

Verkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia,

naukkien viinaa tiskin ääressä.

-- Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies,

nyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun

näet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut

suurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli

kuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt

alttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta

kuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi

odottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli

lopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan

oli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien

vaarallisin otus.

-- Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko

Nille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja

suupielistä pursusi harmaata vaahtoa.

-- -- -- Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta

en minä tahdo semmoisia poroja, jotka -- -- --. Vaistomainen

pelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän

heittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja

Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi

sepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] "Biettar

Oula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja

naisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin

sävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi

paksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun

läikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui

kostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat

lyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti

iloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita,

kaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja

punaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa

lasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja

kaikenlaista helyä ja kamaa.

Viimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla

tai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten

pysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. -- "Ri-riekko pa-arka,

riekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula

avasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli

tarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka

ponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.

Biettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. "Se

juodaan konjakkina!" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut

lappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina

hänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi

kelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti

huuliaan -- ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen

kaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna

oli mehevyyttään raskas.

Biettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja

hiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste,

tähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän

ympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.

-- Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen

poissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, --

niinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi,

kun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä

tihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin,

ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.

Biettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. "Oula!

Oula!" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta

ryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa:

"Se tappaa minut -- aa-aaaah!" Mutta Biettar Oula viisi veisasi

hänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi

yhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka,

antoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi

hänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui

jauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja

paukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.

Joukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä

heidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja

pureksivat jäkälää.

Elle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin,

kaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin

kärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja

sinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen

kaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos

pihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.

Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi

jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain

yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna

kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]

-- Aja edellä! sanoi hän.

Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät,

kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla

vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion

pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas

selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan

niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti

ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun

lumitantereeseen.

Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin

tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä

oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula

äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui

eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon -- kuin petolintu,

joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.

Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko

ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen

joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi

tuli heleämmäksi.

Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa

jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään

ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä

kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin

tehdä".

Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen

vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan

"Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia,

rohkenematta sentään tulla näkyviin!

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan

kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän

tuli ulos, otti äijä -- ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä

-- hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?"

Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä

jatkamaan.

-- Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman

naisen Ellen -- jota sinä et saanut -- ja sinun vanhan, nilkun,

tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin

sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi.

Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua...

Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut

aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi

edessä. Äh, hyi saatana!

Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta

kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset

silmät tähysivät suoraan ilmaan.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee

-- hi hi hi hi hi!"

Totta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun,

nuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa

takia.

-- Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi

kaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia.

-- Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää

kuin rakki ihmisille?

Isku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla

kukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä

säälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.

-- Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi -- he he he, sanoi

muuan, nauraa hölöttäen. "Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta

-- he he he".

Mutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan

lyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen

näyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. "Sinut täytyy

pistää kiinni!" -- "Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin

mustalaispentu!" -- "Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen

edestä saavasi rääkätä äijäraukkaa" -- "Tuo rosvonulkki se nostelee

tyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli

ajaa sonnivasikan kuoliaaksi!" -- "Miten sitä ei olekaan pantu kiinni

ennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on

kruununmies täällä".

Syytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä

tuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa

pohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi

olla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle

ruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, -- ilman että hänellä aina

oli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla

niinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi

ladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi

liiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä...

-- Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.

Jussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat

pois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: "Paha juttu mennä kotiin

peski hajallaan".

-- Maltas, sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä

juoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja

tiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin

että sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä".

Silloin hymyili Nikko Nille. "Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko

huomispäivän minun porollani".

Jussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti

nimittäin vanhan Jongon luona.

Nikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä

hän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada

rauhassa juoda itsensä humalaan.

Täällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.

Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne

värähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat

kiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet,

jotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen,

vääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat

kuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit

säkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän

mäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli.

Väliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan

taivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.

Joen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen

hennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti

valkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot

näyttivät vain mustilta suonilta.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se

saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat

kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka

ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen,

ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan.

Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle...

Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi

lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.

Nikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää

lounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka

oli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri

sukeltanut esiin idästä.

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi

sattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: "Se voi sattua". --

Elle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna.

No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän

ojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana

tulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin

hän sanoo: "Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä

rakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme

häitä". -- Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta

Nikko Nille sanoo vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eikä

sano mitään muuta, vaan menee pois...

Nikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi

vaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin

räikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.

Herra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru

kasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän "menisi vielä

kolmannellekin!" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan!

Niinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten

valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin

nuorena ja kauniina ja lihavana! -- Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen

karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina

enemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan,

kerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän

salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. -- Alussa hän

oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään

ollut koskaan ollut. Vielä enemmän: -- hän oli tähän päivään asti

säilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa

kunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli

kihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen

mielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut

koskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että

joku toinen kuletti kynää.

Kuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti

varmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole

jälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.

Nikko Nille luovi kotiinpäin.

Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata,

koettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien

leikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko!

(Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä

alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.

-- Jussa! huusi Nikko Nille.

-- Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään

ja pehmeänä kuin lämmin suoli -- Avaimet -- Pyh! Ne lähtevät hänen

kädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.

-- Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?

-- Oh -- -- -- hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla

sisään, niin saat naukun häneltä.

Se oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti

avata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä

täyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän

hämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä

päreellä.

-- No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan

Saaran kädestä naukun! Mitä -- Luuletko muka, ettei vanha Saara

antaisi naukkua pojalleen? -- Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa

välkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.

Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun

pitäisi päästä jalka-aittaan".

-- Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!... Enpä ole sinua

muiskannut sen jälkeen kuin -- -- --, niin, piru ties, olenko

ensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin

että läjähtää!

Nikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen

ollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi

opastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä

totta. Ei tässä auttanut mikään "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli

Nikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä...

Hän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira

Maritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi

pidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä

takaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.

-- Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua

nenäni edestä!

-- Hulluko olet, akka!

-- Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti

mielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle.

Kurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui

puolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa

kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen

puoli yläruumista paljaana, -- ja ämmä lojui liisteiden välissä,

lyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä

ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa.

Mutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti

puukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta

muiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.

Pullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen

väkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä

vatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri

kampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän

väliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä,

mitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne

ahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin

matalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.

-- Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella

kädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.

-- Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä

ylös. "Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi

lujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin".

Ämmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän

mennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira

Maritin syliin. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä!" Hän tarrautui

kilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla.

"Oletko sinä häntä muiskannut, hä?... Katso minua, hanhen sikiö!...

Usko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin

ainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!... Ymmärrätkö? Te

saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin

ja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille

väli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka

vuoksi elää!" -- -- Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira

Maritin pulleasta sylistä.

Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi

ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös

olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan

houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan

oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin.

Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat

armottomasti tuomitut tukahtumaan.