Samana aamuna, kun Anna sai tietää Antin kuoleman, tuli Mehtälän Jussi,
tuon Oton kanssa olleen Matin isä, Isolle-Kankaalle leikkuutyöhön.
Väki pirtissä oli syömässä, kun isäntäkin tuli pirttiin synkkänä ja
puhumatonna. Hänkin kävi pöytään väen mukana.
— Niin se kävi, että Laulajainen nielasi taasen, puhui Mehtälän Jussi.
Hän oli juuri saanut kerrotuksi illallisen tapahtuman.
— Mitä Laulajainen on nielassut? kysyi isäntä.
— Eikö isäntä vielä ole kuullut, kun Pikku-Kankaan Antti ja Sarkkisen
Otto illalla hukkuivat? sanoi Mehtälän Jussi.
— Hukkuivat, äänsi säpsähtäen Kalle.
— Niin, Laulajaisen lampeen, vastasi Mehtälän Jussi.
— Miten he sinne menivät? kysyi Kalle.
— Uimaan menivät. Tulivat jo vedestä pois, niin Otto oli vielä mennyt,
vaikka Antti oli kieltänyt, ja oli lähtenyt sinne pyörteeseen uimaan ja
miten lie uupunut, oli ruvennut uppoamaan ja huutanut: Setä, auttakaa!
Meidän poika oli myös ollut niiden kanssa. Silloin oli Antti siepannut
paidan päältään ja juossut veteen ja uinut Oton luo ja sinne jäivät
kumpikin. Ei Matti ollut osannut kuin huutaa rannalla. Oli sitten
mennyt Törmälään ihmisiä hakemaan, mutta ennenkuin he kuuden sylen
syvästä saivat ne ylös, niin henki oli kumpaiseltakin poissa.
— Antti meni auttamaan Ottoa siis, kysyi Kalle ja tuijotti kysyvästi
Jussiin.
— Niin meni ja sinne jäi, vastasi Jussi.
— Eikä se Antti osannut paljon uidakaan, niin väsyi, selitti yksi
rengeistä.
— Ja kun Otto oli tarttunut sitä jalasta kiinni, jatkoi toinen.
— Olihan se käskenyt, että uikaa setä! ja heittänyt irti, että toinen
olisi päässyt rannalle, mutta silloin oli Antti tarttunut siihen kiinni
ja poika taas uudelleen oli hädissään tarttunut Anttiin ja yhdessä
menivät, selitti Mehtälän Jussi.
Sen jälkeen olivat kaikki hiljaa ja kukin kuvitteli tapahtumaa.
Syötyä lähdettiin ruispellolle.
Kuumana aurinko paahtoi. Mutta tuota ei Kalle huomannut. Niitti
väsymättä ruista kumoon ja mietti Antin hukkumista.
Hän näki ihan selvästi tapahtuman silmäinsä edessä. Näki kuinka Antti
juoksi matalaa vettä ja heittäytyi syvänteen reunalle tultuaan uimaan
poikaa pelastaakseen. Olisinkohan minä tehnyt samalla lailla? kysyi hän
itseltään. Enpä tiedä. Ei ole varmaa, että olisinko hirvinnyt mennä
syvyyteen, kun en osaa paljon uida. Mutta eihän Anttikaan osannut.
Siinä tarvittiin rohkeutta. —
Hän teroitti viikatettaan. Sitten taasen alkoi hän niittää.
Ajatukset askartelivat hänen niittäissään. Mitähän Anna ajattelee? tuli
hänen mieleensä. Hän on siis yksin. Ja väkisinkin tunsi hän mielensä
käyvän niin kumman keveäksi, ajatellessaan tuota. — Mutta olisinkohan
minä Antin sijassa tehnyt samalla tavalla? tuli taasen hänen mieleensä.
Ei hän päässyt tuosta varmuuteen. — Siinä tarvittiin rohkeutta. Ja
kun minä olen pitänyt Anttia ja noita toisia ihan, ihan — eläinten
veroisina. Häntä kauhistutti mielipiteensä. Minä itse olen tunteeton
eläin ollut, tuomitsi hän itseään. Olen pitänyt muita joukkona, jolla
ei ole muuta tarvetta kuin — syöminen. Itse, itse olen kauhistus
ihmisen haahmossa. Vai täytyikö siis yhden ihmisen, ihmisen, jonka
rinnassa sykki jalo sydän, kuolla pelastaakseen toista, pelastaessaan
— minut. Hänestä tuntui kuin Antti olisi kuollut hänen tähtensä
aukaistakseen hänen silmänsä näkemään, että hän on ollut väärässä, että
hän on ollut eläimellinen tuomitessaan muita ihmisiä sellaiseksi.
Tällaisissa mietteissä oli hän, ettei huomannut ajan kulkua. Väki alkoi
seisoskella. Sitten vasta huomasi hän katsoa kelloonsa, sillä oli
kulunutkin kappaleen sivu ruoka-ajan.
— Hei! Syömään! huusi hän.
Taloa kohti mennessään sanoi hän: Pidetään nyt pojat ja tytöt pitempi
ruoka-aika kuin tavallisesti, koska sattui menemään hiukan sivu.
Väki katsoi ihmeissään isäntään. Tuntui niin kummalta heidän
mielestään, kuin hän noin tuttavallisesti puhui heidän kanssaan. Sitä
ei monasti tapahtunut.
He näkivät kuinka hänen silmänsä loistivat ja kuinka hän näytti
kiihtyneellä. Mutta oli kuitenkin niin ystävällinen kaikkia kohtaan.
Mikä hänellä on? miettivät kaikki.
Syötiin päivällinen. Isäntä juttelikin miesten kanssa. Mutta hänen
puheensa oli hajanaista. Toisinaan jäi hän kesken sanottavansa
miettimään ja unehtuikin siihen.
Päivällisen aikana johtui puhe taasen tuohon eiliseen tapahtumaan
ja joku naisista sattui mainitsemaan Annasta, kuinka hän oli ollut
onnettoman näköinen, itkenyt, että oli vedeksi muuttua.
Tuo tuntui Kalleen koskevan niin kipeästi. Ei hän sitä ruvennut
itselleen selittämään miksi se koski. Mutta se riipasi mielen niin
alakuloiseksi, että oli vähällä — itkettää.
Päivällis-aika jatkui, eikä isäntä näyttänyt työhön lähdöstä
välittävän. Viimein sanoi Mehtälän Jussi: Eiköhän sitä ole levähdetty.
Kyllä nyt jaksetaan.
— Joopa jo! Kuului yksimielinen vastaus Matti rengin suusta.
Lähdettiin taasen pellonpienarta pitkin yhdessä jonossa äskeiselle
työpaikalle. Isäntä tuli miettiväisenä perässä.
Taasen alkoi hän niittää; mutta hänen ruumiinsa teki työtä kuin kone,
ajatukset eivät olleet työn mukana. Voi, kun olen ollut tyhmä, tyhmä
satakertaisesti. Olen pitänyt itseäni jonain, muita en minään ja yksi
tapaus on tehnyt tyhjäksi entisen elämäni sisällön. Mikä minä olen?
Pässinpää, joka olen itseäni kiduttanut ja elänyt kuin erakko, antaen
elämän onnen käsistäni livahtaa; ei, olen sen työntänyt luotani pois
ja tahtonut hullutella. Elämä, elävä elämä on vuosikaudet ympärilläni
kuohunut, virrannut ja säteillyt. Olen ollut haudassa, kuin tynnyrissä,
enkä ole nähnyt mitään. — Mitähän Anna miettinee? Minun syyni on, että
hän on saanut ja saapi kärsiä. Minähän hänet työnsin luotani. Minä
juuri.
Hänelle selvesi kuin leimahdellen siinä ruista niittäessään entinen
elämä. Hän muisti kuinka hän itse silloin kuin Anna oli heillä,
vetäytyi syrjään kaikesta. Hän muisti tuonkin illan, jolloin tyttö oli
tahtonut häntä mukaansa seuran talolle, mutta hän ei ollut lähtenyt ja
monta muuta samallaista kohtausta muisti hän. Hänelle selvesi, että
hänessä alkusyy oli, vaikka hän toista syytti.
Mutta miksi tyttö meni heti toiselle, jos hän minua rakasti? mietti
hän. Sitä ei hän käsittänyt. Mutta se olikin toisarvoinen seikka. Se
oli pääasia, että hän eroon antoi alkuaiheen. Hänen täytyikin suuttua
vaikka keneen. Se hänelle selvisi.
Hän suuttui itselleen. Tuomitsi itsensä ihan kelvottomaksi. Hän
taisteli raivoisaa taistelua itsensä kanssa.
Näin kului päivä ja tuli elokuun kuutamoinen ilta.
Hän vetäytyi kamariinsa. Nyt hän tunsi yksinäisyyden häntä painavan
enemmän kuin koskaan ennen.
Äitikin oli mennyt Helmin luo Saarelaan, kun hän oli huomannut, ettei
Kalle hänestä mitään välitä. Siellä oli hän ollut jo toista vuotta.
Kalle ei saanut pois silmiensä edestä tuota kuvaa, kun Antti oman
henkensä uhalla menee toista pelastamaan ja jää itse sille tielle. Hän
kuvitteli kuinka Antti lähtiessään rannalta tiesi panevansa henkensä
kaupalle, mutta meni sittenkin. Eikö tuollainen ihminen, joka noin
kykenee tekemään, kykene myöskin kehittymään? Siinä kysymys, joka antoi
hänelle miettimistä.
Ja tuollaisia ihmisiä on ehkä paljonkin. Hän vaan itse ei ollut varma,
että olisiko niin kyennyt tekemään. Hän, joka oli Anttia ja noita
toisia tuominnut. Hänessä eläimellisyyttä onkin. Hän tunsi entisten
mielipiteittensä horjuvan ja hän antoikin niiden horjua. Ei hän
yrittänytkään niitä puolustaa. Tuo hukkumistapauksen valtava vaikutus
huumasi hänet. — Tuo, jota hän joukoksi oli nimittänyt, selvisi
hänelle yksilöiksi, jolla kullakin on kehittymismahdollisuus tulla
siksi ja sellaiseksi, millaiseksi luonto ja luonnon takana tuo Korkein
voima oli kunkin lahjoillaan varustanut. Hän tähän asti oli pitänyt
ihmisinä sellaisia, jotka olivat olleet hänelle hengen sukulaisia.
Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samanlaisia kuin hän, silloinhan
olisi ihmiskunta — joukko, josta kukaan ei toisistaan eroaisi minkään
puolesta. — Yksi ihminen kykenee nauttimaan yhdestä, toinen toisesta
— asiasta. Mistä joku on huvitettu, se toisesta on vastenmielistä,
mutta sentään tulee antaa arvo toisen maulle ja tunteelle, kyvylle
ja taipumuksille. Tämä eroavaisuushan se juuri pidättääkin ihmiset
joukoksi muuttumasta, vaikka toisinaan tuntuisikin, ettei eroavaisuutta
olisikaan. Tuohan on selvä kuin päivä, mietti hän. Mutta silloinhan
pitääkin kaikilla olla kehittymismahdollisuus ja sitähän juuri ovat
nuo ihmiskunnan jaloimmat aina koettaneet tarjotakin, vaikkakin
hänenlaisensa ihmiset ovat heidän työtään vastustaneet, kun eivät ole
ymmärtäneet ihmisiä. Siis eteenpäin, eteenpäin, riemuiten eteenpäin
kautta pimeyksien ja taisteluiden käy ihmiskunnan tie. Eteenpäin,
eteenpäin käyvät _kaikki_ ihmiset niillä lahjoillaan, pettymyksillään
ja voimillaan, mitä kullakin ihmisellä on. Eteenpäin katkeamattomana
ketjuna käy ihmiskunta, vaikka vuosisadat hautoihinsa nielevätkin
sukupolvet toistensa jälkeen. Mutta näistä kukin polvi jättää perinnön,
jota seuraava lisää, ja eteenpäin, eteenpäin käy ihmiskunta. Eteenpäin,
eteenpäin rientää ihmiskunta ja riemuiten tuhannet kuulevat tuon
voimakkaan virran alkuunpanevasta voimasta kuuluvan sävelen ja tuo
alkuvoima on: _rakkaus_, joka ei koskaan väsy.
Kalle ei enään voinut maata sängyssään, jonne oli jo kerennyt mennä,
vaan nousi ylös ja käveli hetken lattialla, sytytti lampun ja istui
pöytänsä luo ja kirjoitti kaksi lahjoituskirjaa: Toisessa luovutti
hän tarvittavan maa-alueen Pakojoen kylän kansakoululle ja toisessa
lahjoitti määrätyn alan nuorisoseuran talon ympärillä olevaa maata
seuralle.
Sitten pani hän maata ja nukkui yön rauhallisesti. Elokuun kuu katsoi
ikkunasta rauhassa nukkuvaa miestä, ja kuukin riensi — eteenpäin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin maahan Antti ja Otto. Kalle oli
kirkolla ja näki kuinka Anna laski seppeleen, itse tekemänsä, Antin
haudalle.
Kirkossa hautaamisen jälkeen sattui Kalle käytävän toiselle puolelle
Annan kohdalle. Pappi puhui, mutta Kalle ei kyennyt eroittamaan
ajatusta sanoista. Hän näki istuvan, nuoren naisen käytävän toisella
puolen, näki hänen kyyneleitä vuotavan ja itkunväristysten puistattavan
hänen ruumistaan.
Hän tunsi itsekin melkein voivansa itkeä. Tuntui niin toivottomalta
elämä.