Pikku-Kankaan Antti eli talossaan onnellisena, omistaessaan sen naisen,
jota rakasti.
Ja tuo nainen? Hänkin oli tyytyväinen. Katkeruus oli vähä kerrallaan
haihtunut, tuo katkeruus, jota hän oli tuntenut luullessaan tulleensa
hylätyksi. Sen tunteen vaikutuksesta hän niin pian oli taipunutkin
Antin tuumiin ja tullut hänelle vaimoksi.
Vaikka hän oli Kallen naapurina ja näki hänet joka päivä, niin sentään
eivät he olleet juuri sanaakaan vaihtaneet sen jälkeen, kun he
viimekerran hyvästit toisilleen sanoivat tuolla Ison-Kankaan vanhassa
honkapirtissä. Voihan sitä välttää toisiaan, vaikka yksissä paikoin
asuukin, kun ei ole halua olla toisensa kanssa tekemisessä. Ja sen
lisäksi Kalle koetti välttää kaikkia, hän oli mieluummin yksin.
Ja Antti? Hänet Anna sai vaikka sormensa ympäri käärityksi. Hänen
rakkautensa liikutti Annaa, sillä hän näki tuon miehen, johon hän oli
ajattelemattomasti, vain tunteittensa hämmennyksissä ollessa, itsensä
sitonut, häntä syvästi rakastavan. Se ilmeni kaikissa, varsinkin siinä
hellässä huolenpidossa, jota hän hänelle osotti.
Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä.
Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut
vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin
liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä
pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin
vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne,
kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään
suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää.
Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä
iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän
taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.
Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus
ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se
oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan
ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa,
unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti
syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla
rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt
kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon
oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä
entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja
mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta,
että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt
olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.
Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti,
ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa
jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään
kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi
pitämäänkin miehestään.
Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään
kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.
Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain,
jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.
Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa
innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle
Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa
viereisille.
Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella
puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä
olisi jotain asiaa sinne.
— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.
— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta
käydä, sanoi Anna.
— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella
kymmenellä oleva Otto poika.
Niinpä he lähtivätkin.
Oli syyskesän lauhkea ilta. Heidän piti mennä joen yli. Tuolla ylempänä
koskessa olisi ollut portaatkin, joita pitkin jalkamiehet kulkivat.
Mutta sen kautta olisi tullut hiukan kierrosta, niin tahtoi Otto
kumppaleitaan kahlaamaan siitä kohdalta kosken alapuolelta joen yli.
Siinä oli matala paikka, että kengät riisumalla vähän veden aikana
siitä pääsikin.
He tulivat joen rannalle ja ottivat kengät jalastaan ja lähtivät
kahlaamaan.
— Mutta jopa on lämmintä vesi, ihasteli Otto heidän kahlatessaan.
Toiselle rannalle päästyään istahtivat he joen rannalle ruohikolle
kenkiä panemaan jalkaansa.
— Mutta eikö ollut lämmintä puheli Otto.
— Olipa kyllä, sanoi Matti, tuo torpan poika.
— Lähdetään uimaan! sanoi Otto.
— Lähdetään! myönsi Matti.
— Setä myöskin!
— En minä viitsi, vastasi Antti. Menkää te nuoremmat miehet. Minä
katson, kun te uitte.
Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen,
vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin
pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten
törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi
virraksi.
— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille,
joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta
oppinut.
— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä
matalalla.
Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän
yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka
äkkiä syveni matalasta rantavedestä.
— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto
rannalla olevalle Antille.
— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän
riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan;
veden päällä pysyi jonkun matkan.
— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.
— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa,
näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen
päällä.
Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.
Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.
— Mitä sinä, poika, yksin menet, hukutat itsesi, huusi Antti.
— Enpä hukutakaan, huusi Otto ja porskutti iloisesti vedessä.
Toiset panivat vaatteita päälleen. Matti oli jo melkein vaatteissaan.
Mutta juuri kun Antti sai paidan päälleen, kuului joesta hätäinen,
tuhahdettu huuto: setää-ä! Auttakaa!
Otto oli vielä kerran viehättynyt uimaan syvänteen päälle, mutta kun
hän kääntyi takaisin päin, niin huomasikin hän uineensa liian kauvaksi
ja tunsi voimainsa pettävän. Hän hätääntyi, kun matala rantavesikin
näytti jatkavan paluumatkan pituutta.
Antti, herkeämättä mitään ajatella, riipasi nopeasti paidan pois
päältään ja etsi silmillään jotain puuta, pelastaakseen sillä pojan.
Mutta mitään sellaista ei sattunut olemaan.
Otto joessa taisteli henkensä edestä.
— Auttakaa! Setä!
Samassa vajosi hän syvyyteen.
Silloin syöksyi Antti juosten matalaan rantaveteen ja juoksi siinä
syvännettä kohti.
Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.
Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan
kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut
pitkälti Ottoon.
Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen
vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.
— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi
kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.
Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella
voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden
pinnalla.
— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti
ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni
ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.
Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin
hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.
Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten
Oton.
Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.
Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua
etsimään.
Mutta apu oli turha, sillä vasta monen tunnin kuluttua saatiin ruumiit
hämärässä syyskesän yössä rannalle. Mutta eihän niihin enään eloa saatu.
— Se oli jo viides ja kuudes mies minun muistooni, mitkä Laulajaisen
lampi on nielaissut, puheli Törmälän äijä ruumiita katsellessaan, mutta
ei kahta kuitenkaan ennen yhdellä kertaa vieden.
Koski ylempänä kohisi, työntäen lisää vettä Laulajaiseen ja vierivä
virta vei sitä korkeiden törmien välitse edelleen. Kylän taloissa
nukuttiin ja seuran talolla tapahtumasta tietymätönnä nuoret karkeloon
kävivät. Vierivä virta käy — eteenpäin.
* * * * *
Pikku-Kankaalla odotti Anna aikansa Anttia kotia, mutta kun häntä ei
kuulunut, niin pani levolle pikku Ilmarin kanssa.
He olivat kahden kotona. Antin vanhemmat olivat muuttaneet asumaan
melkein heti Annan taloon tultua Antin sisaren luo. Piika ja renki
olivat kylällä.
— Nyt isä on meidät jättänyt, puheli Anna potkivalle pojalle, joka oli
hänen vieressään.
— Missä isä? kysyi kummissaan pienokainen, kuullessaan isästä
puhuttavan.
— Ei äiti tiedä, missä on. Kyllä hän kohta tulee. Nuku sinä vaan!
Mutta poika ei tahtonut nukkua, potki ja telmi sängyssä. Ilta-yön
hämäryys jo alkoi peittää maan ja esineet huoneessa kadottivat rajansa.
Annaa hiukan peloitti, ollessaan yksin pojan kanssa. Vihdoin poika
nukkui, käsi kierrettynä äidin kaulan ympäri. Varoen irroitti Anna
lapsen itsestään ja nousi ylös.
Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan
hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.
Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei
ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.
— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan
ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta.
Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun
se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin
mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei
hän hänen poissaololleen löytänyt.
Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen
maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä:
Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on
mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla
tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän
ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.
Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä
synkemmäksi.
Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän
riiheen.
Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo
lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan.
Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin
lähestyvän pihalla portaita.
Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui
pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla
Antin tekemällä hevosella leikki.
— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne
värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.
— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin
niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.
Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen,
melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään
vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:
— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt.
Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi.
Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.
Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme.
Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko
tulla?
— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli
Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.
— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos
ikkunasta.
Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja
puolittain äijälle:
— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii.
Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.
— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.
Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta
kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.
Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.
— Mitä? kysyi hän ja seisoi liikkumattomana poika sylissään lattialla.
— Missä isä? kysyi taasen Ilmari.
— Niin, Antti illalla loukkaantui vähän, tuli väkinäisesti äijältä ja
taasen hänen kasvonsa vääntyivät tuollaiseen kivettyneeseen hymyyn.
— Mitä on tapahtunut? parkaisten tuli Annalta.
— Niin, täytyyhän sinun jolloinkin se tietää, sama jos nytkin. Antti ja
Otto hukkuivat eilen, illalla Laulajaiseen.
— Antti hukkui! huudahti Anna ja lysähti poika sylissä lähellä olevalle
penkille istumaan.
— Siellä se on Antti, ja siellä he kumpikin, siellä meidän
rantariihessä. Illalla veimme sinne, puheli Törmälän äijä ja nousi
raskaasti penkiltä ja lähti hyvästiä sanomatta ulos.
Anna näki hänen kartanolla menevän.
— Missä isä? kysyi Ilmari.
Anna kuin mistään tietämättä sitasi liinan pojan päähän, unohtaen omaan
päähänsä mitään panna ja lähti poika sylissä Törmälän rantariiheen.
Siellä oli jo äijä ja useita muita.
Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.
Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut
vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä
mustaan riiheen.
Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena
riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei
erottanut, mitä he puhuivat.
Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti
esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään,
miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli
Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle.
Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan.
Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut
hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut
palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan
tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen
tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.
— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.
Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä
tulevat auringon säteet.
Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika
nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.
Hän koetti tyynnyttää itseään.
— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli
Törmälän äijä.
— Täällä kait, vastasi Anna ja lähti kotia itkevä poika sylissään.
Portaita kosken yli mennessään kuuli hän veden läiskeen ja kohinan
ja näki jalkainsa alla vaahtoisan tyrskeen. Tuolla etempänä kuulsi
Laulajaisen lampi lämpimän auringon valossa ja törmäpääskyset
puikkelehtivat sen yhdellä sivulla hietikkovieremässä reijissään.