Tuli taasen talvi ja sen perästä kevät, tuo ainainen uuden elämän luoja.
Kalle oli muuttunut ja otti osaa kylän yhteisiin rientoihin. Kovalle
se alussa otti, että hän sai päätöksensä täytäntöön. Hän oli päättänyt
ruveta elämään muitten ihmisten kanssa samaa elämää ja heittää
erakko-elämänsä muinaismuistojen joukkoon. Mutta pian hän tuli
huomaamaan, että helpompi on päättää kuin täyttää. Mutta kun hän oli
päättänyt, niin sen täytyi toteutua.
Yksi asia hänen mieltään painoi, jonka hän olisi tahtonut selvittää,
mutta häneltä puuttui rohkeutta. Hän oli tullut siihen varmaan luuloon,
että hän on jollain tavoin rikkonut Annaa vastaan ja sen hän tahtoi
sovittaa. Ei hän enään tahtonut ajatellakaan, että hän saisi Annan
vaimokseen, vaikkakin se ajatus häntä likellä vaani, vaan hän tahtoi
saada asiansa selville hänen kanssaan, ainakin — anteeksi-annon.
Mutta sittekin siellä syvemmällä, pohjalla, sielun pohjalla myllersi
ajatuksia, hämäriä ja sielun täytti epämääräinen toivo, jostain
mahdottomasta.
Eräänä päivänä sattui hänelle asiaa läheiseen kirkonkylään. Hän lähti
jalan, sillä tuo matka ei ollut monta kilometriä. Mutta sattuma oli
saattanut erään toisenkin matkalle samaa päämäärää kohti. Tuo sattuma,
jonka varassa tuntuu olevan niin paljon asioita, saapi oikeastaan
paljon toimeen tässä maailmassa. Kun tarkemmin ajattelee, niin aina
sattuu niin tai näin ja mikä on tuon sattuman takana? Sitä ei Kalle
joutanut miettimään, kun hän näki tuon toisen edellään kävelevän.
Metsätaipaleella tapasi hän hänet. Toinen säpsähti, kun kuuli askeleita
takanaan. Sen näki Kalle selvästi. Mutta metsää oli kummallakin puolen,
ettei ollut minne olisi mennyt ja ei hän hirvennyt lähteä, tuo edellä
kulkeva, juoksemaankaan, kun tuo toinen näytti häntä tavoittavan.
— Kuule, Anna! sanoi Kalle, kun tavoitti hänet ja astui rinnalle. Niin,
kuule! Me emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Minusta tuntuu,
että meillä olisi selvitettävä eräs asia, ainakin minun puoleltani. Se
on niin hämärä ja epäselvä, etten tiedä oikein miten selittäisin, mutta
nyt kun satuimme kohtaamaan, niin koetan selittää. Minusta tuntuu, että
olen rikkonut jollakin tavalla sinua vastaan.
Mutta nyt loppuivat häneltä sanat. Tuo toinen ei näyttänyt
kuulevankaan. Kiirehti kulkuaan.
Viimein hän kuitenkin sanoi: Minusta tuntuu, ettei meillä ole enään
mitään asiaa toisillemme.
Sanaa puhumatta kävelivät he kiireesti. Toinen näytti pyrkivän pakoon
ja toinen pysytteli hänen mukanaan. Kohta metsätaival loppuu ja mökki
on tien vieressä, aivan lähellä.
Sen kohdalla kääntyy Anna sinne johtavalle polulle.
— Kuule nyt! Koska en ehtinyt asiaani nyt selväksi saada, niin
minä tulen varmasti sinun kotonasi käymään ja sitten tehdään selvä
väleistämme.
— Mehän olemme tehneet välimme selväksi jo kauvan sitten, vastaa nainen.
— Ei minun puoleltani. Koetan selittää sinulle syyni silloiseen
menettelyyn, että saat sitten päättää, voitko antaa anteeksi, mitä olen
rikkonut. Saanko tulla se tarkoitus mielessäni luoksesi?
Toinen ei vastaa mitään, seisahtuu ja taas lähtee etenemään ja katoaa
mökin pihalle.
Vielä kerran koetan, miettii Kalle ja lähtee kävelemään.
* * * * *
Kuluu joitakin viikkoja.
On keväinen sunnuntai-ilta. Lehti puissa on pääsemässä täyteen kokoon.
Nyt varmasti, sen tietää Kalle, joka naapurissa asuu, on hän yksin
kotona. Ja nyt sen täytyy tapahtua.
Pian on hän matkalla Pikku-Kankaalle.
Hän tulee pihalle. Pieni poika leikki puuhevosella porrasten edessä.
— Onko äitisi kotona? kysyy Kalle pojalta. Hän ihan vapisee.
— On, vastaa pikku mies ja katsoo vierasta miestä.
— Onko hän sisällä.
— On. Äiti juoksi sisälle.
Senhän Kalle tullessaan oli nähnyt.
— Onpa sinulla vankka hevonen, sanoo hän pojalle ja silittää pojan
vaaleata tukkaa. Vaalea on Annallakin.
Hän käypi sisälle ja pikku mies tulee hänen jälessään. Hän yrittää
pirttiin, mutta poika sanoo: Tuonne äiti meni, tuonne kamarlin.
Sinne menivät he kumpikin.
Täällä Anna seisoo ikkunan edessä, selin oveen.
Ei vastausta tervehdykseen.
Kalle alkoi puhua.
Vuoroin vaalenee ja punastuu Anna kuunnellessaan hänen puhettaan.
Hän selittää käyttäytymisensä syitä ja vaikutteita sinä aikana, kun
Anna heillä oli. Hän tulee siihen tulokseen, että hänessä on ollut syy
ja viimein hän kysyy: Voitko antaa anteeksi? En muuta vaadi. Tiedän,
että minä olen syypää siihen, että olen tuottanut sinulle paljon surua
ja että olen sinua tuominnut väärin, sinua samaten kuin muitakin. Tämä
on minua vaivannut jo kauvan. Sano yksi ainoa sana, niin heti pääset
minusta rauhaan! Voitko?
Mutta tuo sana oli lujassa. Viimein se tuli oikein väkisten: Voin.
Mutta turhaan sinä itseäsi olet vaivannut. En minä ainakaan ymmärrä
minkä vuoksi.
Nyt loppui kummaltakin sanominen ja Kalle lähti pois. Mutta hänen
mennessään kartanolla kuuli hän pikkupojan äänen porrasten edessä: Äiti
itkee.
Hän palasi takaisin ja kysyi: Itkeekö?
— Itkee se, tuumi pikku mies totisena.
Kalle mietti hetken porrasten edessä ja palasi uudelleen kamariin.
Täällä istui Anna ja itki pää vajoutuneena sängyn vaatteisiin.
Mitään puhumatta astui Kalle hänen luokseen. Tuo toinen ei näyttänyt
mitään hänestä välittävän. Itku puistatti hänen hartioitaan.
Kalle laski kätensä hänen päänsä päälle.
Ei tuo toinen työntänyt kättä poiskaan.
— Anna! äänsi Kalle.
Itku vastasi hänen sanaansa.
Hän nosti Annan pään pystyyn ja katsoi häntä kasvoihin.
Kallen henkeä ahdisti. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun kyynelten
seasta pilkisti hymy.
Hän tarttui Annaa käteen ja unehtui pitämään sitä kädessään.
— En tiedä uskallanko kysyä enään sitä, jota kysyin monta vuotta
sitten? sanoi hän epävarmasti.
— Tiedät mitä tarkoitan. Uskallanko?
— Mutta en ole enään sama kuin silloin, vastasi Anna. Katso tuota
raukkaa!
Poika seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ihmeissään heitä.
— Hänestä kasvatamme ihmisen, sanoi Kalle.
— Mutta minä en enään ole se, kuin silloin olin.
— Sinä olet sama ja vielä enemmän minulle kuin silloin.
Nyt hymyilivät he kumpikin, kevät-aurinko valaisi huoneen.
— Mutta mikä asia oikeastaan sinut pakotti anteeksi minulta pyytämään.
En sitä ymmärrä, sanoi hymyillen Anna.
Kalle näki, että hänen silmänsä vieläkin osasivat nauraa.
— Ainakin tämä viimeinen asia ja ehkä pohjaltaan ainoastaan se, vastasi
Kalle.
— Minun sietäisi sinulta pyytää paremmin anteeksi.
— Nyt on jo pyydetty ja saatu, vastasi Kalle. Tule, Ilmari, tänne!
Poika meni hänen syliinsä.
— Jos isäsi eläisi, niin hän saisi sanoa: Tosi siitä viimeinkin tuli,
sanoi Anna hymyillen.
— Ja tosi siitäkin viimein tuli, että minustakin tulee ihminen, sanoi
totisena Kalle.
— Sinä olet vielä yhtä kummallinen, sanoi Anna.