Entistä innokkaammin alkoi Kalle tämän jälkeen toimia
nuorisoseurassaan. Hän uskoi varmasti saavansa kaikki, jos ei nyt aivan
kaikkia, niin ainakin suurimman osan kylänsä nuoria ihmisiä heräämään
siitä välinpitämättömyyden unesta, jota he tähän asti olivat nukkuneet.
Olihan tuo uusi aate, tuo, joka tahtoi saada kaikki kansankerrokset
sivistyksen hedelmistä nauttimaan, saanut ilmaisumuotonsa
nuorisoseuraliikkeessä. Hän uskoi varmasti tämän liikkeen ihmeitä
tekevään voimaan. Hän päätti kotikylänsä nuorisoseuran saada
sellaiseksi, jollaiseksi hän oli sen kuvitellut ennen sen perustamista.
Tämän innostuksen vallassa, kun hän tahtoi itse kehittyä ja kehittää
muita, rupesi hän yhä innokkaammin hankkimaan tietoja itselleen. Kaikki
vapaat hetket käytti hän lukemiseen.
Kun hän ahmi tietoja, minkä kerkesi, niin viehätti se häntä. Hänelle
aukeni uusi maailma ja hän oli onnellinen. Hän hankki tietoja kaikista
mahdollisista asioista. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut siitä
mitään hyötyä, vaan sen vuoksi että häntä viehätti tuo askartelu.
Moni rakastunut ei tahdo joudattaa aikaansa muuhun kuin rakastetulleen.
Mutta Kallea ei tuo estänyt käyttämästä aikaansa muuhunkin. Hän oli
ennenkuin sai asian selville tytön kanssa ollut jo kauvan aikaa levoton
ja ei ollut häneltä tahtonut mikään luistaa. Mutta nyt, kun hän sai
tietoonsa tytön tuumat, rauhoittui hän. Sillä hän oli nyt varma siitä,
että hän tytön saa. Mitäpä se enään tarvitsee miettimistä, ajatteli
hän. Kyllä hän mietti ja kuvitteli tulevaisuuttaan. Tyttö oli hänellä
aina mielessä, sillä hän rakasti häntä. Mutta se oli tuollaista
levollista rakkautta, joka ei yli äyräittensä paisu kuin joessa
tulvavesi, joka hävittää kaiken muun. Ei. Se oli hiljaista ja syvällä
kytevää hiilosta, josta ei liekit korkealle kohoa, mutta joka kuitenkin
on kuumaa. Hän sai rakkaudeltaan rauhan. Siihen ehkä vaikutti osaltaan
sekin että tyttö oli joka päivä hänen nähtävänään. Hän aina tiesi missä
hän on ja mitä hän tekee.
Nuorisoseurassa hän puuhasi ahkerasti ja saikin seuran toiminnan taasen
hetkeksi mielestään tarkoitustaan vastaavaksi. Ei hän enään vihannut
tanssia niinkuin ennen. Sekin tuntui hänestä luonnolliselta. Hän
olisi melkein itsekin voinut tanssia, kun vaan olisi ennemmin tullut
opetelluksi.
Hän perusti nuorisoseuran keskuuteen lukurenkaan, jossa kaikki seuran
jäsenet ottaisivat velvollisuudekseen lukea jonkun teoksen seuran
kirjastosta ja sen sisällön sitten esittää seuran kokouksissa. Itse hän
ensin esitti Kiven "Seitsemän veljestä".
Jonkun aikaa kävi tämä hyvin laatuun. Niin kauvan, kun tähän toimeen
innostuneet saivat vuoronsa täytetyksi. Niitä ei ollut kovin monta.
Mutta kun näiden vuorot loppuivat, niin silloin syntyi taasen
hämminkiä. Tuli sellaisten täytettäväksi tämä tehtävä, jotka eivät
siitä välittäneet ja jotka eivät siihen kyenneetkään, ja silloin taasen
Kalle huomasi pettyneensä.
Hän itse oli itsensä kehittänyt edelle muita seutukuntansa nuoria ja
vaati näiltä samaa kuin itseltäänkin. Siinä hän pettyi.
Lukurengas oli ihan kuolemaisillaan.
Yhtenä sunnuntai-iltana oli seuran varaesimiehen, Pikku-Kankaan Antin
vuoro esittää erään teoksen sisältö. Mutta kun hän tuli seuran talolle
ja Kalle kehoitti häntä ryhtymään toimeensa, vastasi hän:
— En minä ole valmistanut.
— Miksikä et? kysyi Kalle.
— Enpä vaan ole joutanut, puolusti toinen.
— Miksei sitä jouda, kun vaan on halua, sanoi Kalle närkästyneenä.
— Ei kaiketi se nyt pakollista liene. Kuka siihen voi pakottaa, kun ei
vaan tahdo, sanoi toinenkin terävästi.
— Kylläpä se on pakko, kun kerran lupaa. Miksi lupasit? kun sitten et
lupaustasi täytäkään, sanoi Kalle. Nyt sinun tähtesi meni koko ilta
hukkaan, eihän muutakaan ohjelmaa ole.
Kaikki olivat hyvin nolon näköisiä.
Antti vihellellen lähti tarjoiluhuoneeseen. Hän, vaikka olikin
teräväkielinen, ei löytänyt sanoja tällä kertaa.
— Tanssi lopuksi, sanoi joku.
— Tanssi pystyyn! kuului kiihkeitä ääniä.
Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia
syrjäsilmäyksiä.
— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi
täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään
tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.
Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.
Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä.
Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui
taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei
osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi
kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus,
sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi
tehnyt.
Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän
huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä
seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.
— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä,
painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.
— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani?
Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.
— Mutta kun en minä osaa.
— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.
— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit,
jatkoi tyttö.
— Koetetaanpas!
— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus
kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa
tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi.
Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet
hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka
toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.
Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.
Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai
paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi
Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät
sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään
hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin
aikaan tyttöväen keskuudessa.
Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.
Silmillään seurasi Kalle heitä. Hän näki kuinka iloisen näköisenä Anna
pyörähteli.
Mutta Kalle oli synkkänä koko illan.
— Oliko hauska? kysyi hän Annalta, heidän kotia mennessään.
— Oli niin hirmuisesti, kuului vastaus.
— Oliko sinulla? kysyi tyttö.
— Ei.
— Miksikä?
— Kun panivat pilalle koko illan.
— Miten?
— Tanssilla.
— Saahan sitä nyt joskus tanssiakin. Mikset sinä ole opetellut
tanssimaan? Sinun kanssasi olisi hauska tanssia.
— En minä siitä välitä.
— Mikset?
— Se on niin joutavaa. Nytkin sen tähden Antti pilasi iloisen illan.
— Eihän pilannut. Kyllä oli niin hauska, ettei pitkään aikaan.
— Sinäkin menit vielä sen kanssa tanssiin.
— Se on hyvä tanssimaan.
— Siihen taitaa olla hyvä.
— Miksi sinä olet nyt murrina?
— Pistelee niin vihaksi.
— Mikä?
— Tanssi.
— Etkö sinä antaisi tanssia ollenkaan?
— En, kun se vaan minun vallassani olisi.
— Etkö minunkaan?
— En.
— Anna nyt tanssia tämä aika ensi syksyyn. Sitten saat minut
tanssimattomaksi. Sitten saat tehdä minusta minkälaisen tahdot.
Tahdotko suukkosen? Tuossa!
Samassa tunsi Kalle tanssista lämpöisen tytön sylissään.
— Tanssi vaan! Eihän se mitään haittaa. Tanssi ja iloitse! kuiski Kalle.
— En minä tahdo tanssia, jos se on sinusta vastenmielistä.
— Ei ole. Tanssi vaan!
— Miksi sinä äsken puhuit sitten niin — — —
— Ilman aikojani. Harmitti kun se Antti ei tehnyt niinkuin olisi
pitänyt tehdä.
— Niin, väärinhän se teki, kun oikein ajattelee, sanoi tyttö.