— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli
Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta
sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.
— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään
oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.
— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.
— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista
olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo
todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?
— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.
— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit,
ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin
kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.
— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista,
satuin vaan niin sanomaan.
— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —
— Mutta mitä?
— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista
hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi
tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.
— Vihasitko minuakin?
— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.
— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.
— Miten kummallinen?
— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.
— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?
— Rakastan, rakastan! Etkö eilen illalla vielä päässyt sitä uskomaan?
sanoi Anna ja siirtyi lähemmäs Kallea kävelemään.
— Sanotaan sitten se isälle ja äidille. Mennään heti naimisiin! puhui
Kalle.
— Ei vielä heti.
— Miksei? Mikä meitä estää?
— Ei, en minä sitä osaa selittää. Mitä sanoisi isäsi ja äitisi?
— Eivät he sano mitään. Ovat vielä hyvillään, kun saavat noin nätin
miniän. Ja pianhan he sen kuitenkin tulevat näkemään. Eihän sitä niin
osaa elää, etteivät he sitä huomaisi. Parastahan se on heti ilmoittaa.
Eikö olekin?
— Kyllä kait. Mutta minua niin peloittaa.
— Mikä?
— Se. En osaa selittää sitä. Mutta mennään kihloihin sitten
syksypuoleen vasta!
— Miksi ei ennemmin?
— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän,
niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta
itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani
ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä
se siitä muutu.
— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.
— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun
minä olen — —
— Mikä?
— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.
— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.
He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat
ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.
— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan.
Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella
etsi avainta.
— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.
Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti
eteiseen.
Kalle työnsi vastustelevaa tyttöä edellään ja veti oven kiinni.
Kummissaan katsoivat isäntä ja emäntä heidän tuloaan.
— Niin, kuulkaahan, kun me olemme — —
— Päättäneet mennä naimisiin, jatkoi isäntä naurussa suin, ennenkuin
Kalle kerkesi mitään puhua. Sen näköistä joukkoa te olette.
— No voi sentään! pääsi emännältä. Noin väkistenkö sitä morsianta pitää
kuljettaa? Ei kaiketi siitä silloin mitään tule.
— Tuo Kalle kun väkisten kaappasi tuolla porstuassa ja toi, puhui Anna
hiljaa punaisena.
Kaikki nauroivat.
— Niin me olemme Annan kanssa tuumineet, selitti Kalle. Ei kait teillä
ole siihen mitään sanottavaa?
— Onhan toki, poika, sanoi isäntä totisena.
— Mitä? kysyi Kalle terävästi.
Anna kalpeni.
— Sitä, että menkää vaan! Minä olisin sinuna mennyt jo paljon ennemmin,
kun tuollainen tyttö on ollut saatavissa.
— Istukaahan toki! sanoi emäntä. Milloin te olette saaneet asianne
keskenänne selväksi?
— Eilen illalla, vastasi Kalle.
— Mutta on siihen aikaa tarvittukin. Toista vuotta, toista pitkää
vuotta, puheli nauraen isäntä. Nyt kait teillä on kiire saada toisenne?
Vai miten? Ei se tämä Kalle ole hätäinen ollut. Tosi siitä viimeinkin
tuli, mutta onhan tuota saanut odottaakkin.
— Mistä te olette tienneet odottaa? kysyi Kalle.
— Tuotako nyt ei olisi nähnyt, tuota teidän puuhanne. Olethan sinä,
Kalle, niin tiheään navetassa hypännyt, että tuostakinhan tuon on
arvannut, jos ei muusta.
— Vai tällainen miniä minulla nyt on, puheli emäntä ja istui
punastelevan Annan viereen. Tuttu on, se on hyvä.
— No huomenna kaupunkiin kihlan ostoon! sanoi isäntä.
— Kyllä muutoin, mutta tuo Anna ei vielä sitä tahdo, sanoi Kalle.
— Miksei? kysyi isäntä.
— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota
syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein
itkuun puhkeamaisillaan.
— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen
viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin.
Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian
muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.
— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta
ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän
viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen
meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et
ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.
— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.
— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit
eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä
on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi
näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit
niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli.
Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte.
Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin
saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.
— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika
tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.
— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei
kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.
Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä
nauttimaan.
— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat,
sanoi emäntä.
— Oma syynsä. Mitä he näin äkkinäisiä juhlia laittavat, sanoi isäntä.
Olisi minulla tarjota miestä väkevämpää, mutta eihän se Kalle siitä
välitä. Ne ovat nyt nuo nuoret miehet sellaisia. Ei taida morsiankaan
minun lääkkeestäni välittää?
— En välitä, vastasi Anna.
— Hyvä on, hyvä on sekin. Taitaa olla hyvinkin hyvä. Mutta sen minä
sanon, että ennenkuin minä elatukselle teille rupean, niin teidän
täytyy luvata minulle joku litra vuodessa sitä entisajan väkevää. En
minä muuten rupea teidän lapsianne hoitamaan. Tietäkää se! puheli
isäntä ja meni kaapilleen ja otti juhlan kunniaksi ryypyn.
— Joko sinä taasen loriset, sanoi emäntä.
Kun oli kahvit juotu ja istuttu hetken aikaa, sanoi isäntä:
— Sen minä sanon, ettei pidot parane, jos ei vieraat vähene. Minä panen
nukkumaan. No, mutta älkäähän nyt aamuun asti valvoko sentään!
— Mutta ole nyt tuossa, sanoi nauraen emäntä.
— No, no, muori! Muistetaanhan tuo entisestään, ettei sitä nukkumaan
tahdottu joutaa sinä aikana. Et olisi päästänyt ennen aamua, vaikka
mikä olisi ollut. Ja nämät kun samassa talossa saavat olla, niin saahan
noita varottaa.
— On siinä varottaja paikassa, kuulivat nuoret vielä ovessa mennessään
emännän äänen.