Mutta Kallen perustama lukurengas ei ottanut menestyäkseen. Joitakin
teoksia saatiin läpi käydyksi, mutta sitten loppui uutuuden viehätys.
Vielä ponnisteli Kalle. Hän lopulta itse selosti useita teoksia
perättäin pyhä-iltoina. Hänellä oli kiihkeä halu oppia ja saada
muillakin herätetyksi saman halun. Mutta hän huomasi, että hänen
kuulijakuntansa pieneni pienenemistään.
Taasen oli pyhä-ilta.
Kalle oli tullut seuran talolle ennen muita. Ei ollut vielä kuin
emännät siellä. He olivat menneet ulos ja Kalle istui kyökissä yksin.
Oven takana hän istui ja katseli jonkun unohtamaa kirjaa. Tuli joitakin
saliin. He puhelivat ja nauroivat. Oli tyttöjä ja poikia. Pikku-Kankaan
Antin äänen hän tunsi. He tulivat meluten tarjoiluhuoneeseen.
— Eihän tänne se saarnamies ole vielä tullutkaan, kuuli hän Antin
sanovan.
— Ei vielä näy, vaikka onhan sen tapana tulla ennen muita, sanoi joku
tyttö.
— Kyllä tulee, kun odotetaan, sanoi muuan.
— Kuka sen vietävä häntä odottaa, äänsi yksi.
— Saa olla kuin kirkossa kun se saarnaa.
— Kirjallisuudesta, jatkoi Antti, matkien Kallen puhetta.
Toiset räjähtivät nauramaan. Tuollaiseen tyhmään naurun hohotukseen,
johon aina ovat valmiit kehittymättömät ihmiset.
— Kun saisi tanssia! äänsi joku tyttö-ääni.
— Älä uneksikaan ennenkuin pappi on saarnansa pitänyt, puhui toinen.
— Se ei osaa tanssia, niin silti se ei muutenkaan antaisi, kuuli taasen
Kalle.
— Miksiköhän se ei opettele?
— Kun se lukee.
— Mitähän hyötyä se luulee muka siitä olevan?
— Se kehittää henkeään, matki taasen Antti.
— Kyllä minä en ainakaan viitsisi lukea.
— Enkä minä.
— Oletko lukenut sitten kun rippikoulusta pääsit?
— Perhana! kirosi raa'asti, jolta kysyttiin.
— Tuollahan on suuri kaappi kirjoja täynnä. Lukekaa pojat ja tyttöset,
kuului taasen Antin ääni.
— Saakeli heitä kotia venyttäköön! Jos minun vallassani olisi, niin
polttaisin koko moskat.
— Oletko lukenut yhtään kirjaa tuolta?
— En. Otin kerran, mutta en viitsinyt. Toin semmoisenaan takaisin.
— Mitä hyötyä siitä lukemisesta sille meidän saarnaajallekin on? Ei se
papiksi kuitenkaan pääse.
— Mutta lähdetään tuonne saliin! sanoi muuan.
— Kun siellä olisi Samppa soittamassa! sanoi toinen.
Jotkut heistä lähtivät saliin. Samalla Kalle pyörähti kyökin ovesta
ulos. Hän kerkesi juuri parhaaksi, sillä joitakin tyttöjä tuli kyökkiin
tarjoiluhuoneesta.
Hän oli kuullut kaikki mitä toiset puhuivat. Hammasta purren seisoi
hän hetken pihalla ja ajatteli lähteä kotia ja jättää kaiken sikseen.
Vielä noille pässinpäille rupeaisi puhumaan ja heidän kanssaan yksissä
toimimaan. Mitä hyötyä siitä olisi. Eivät he kuitenkaan mistään muusta
kuin syömisestä mitään ymmärrä. Erilläni heistä pysyn. Tehkööt sitten
seuransa kanssa mitä haluavat, mietti hän. Hän halveksi sydämensä
pohjasta koko joukkoa.
Tieltä kuului iloisia ääniä ja hetken perästä pyörähti noita äänen
pitäjiä suuri parvi pihalle.
— Hei! Kuka siellä seisoo? kysyi muuan. Se oli Kantolan Matti. Kallehan
se on. No mitä sinä täällä mietit?
— Enpä juuri mitään.
— Lähde sisälle!
— Minä käyn vielä kotona, sanoi Kalle ja lähti samalla kävelemään
tielle. Hän ei olisi saattanut mennä tänä-iltana toisten joukkoon. Ei,
vaikka köydellä vedettäisiin, päätti hän, en mene. Olkoot ja eläkööt
niinkuin haluavat.
Hän tuli kotiinsa.
Täällä istui muutamia naapuritalon isäntiä iltaansa viettämässä.
— No etkö sinä nuorisoseuralle ole mennytkään? kysyi hänen äitinsä, kun
Kalle tuli sisälle.
— En, vastasi lyhyesti Kalle ja istui kaapin pään ja seinän väliseen
loukkoon.
— Eikö siellä sitten tänä iltana mitään olekaan? kysyi muuan isäntä.
— Eikö tuolla jotain liene, vastasi Kalle.
Hän haki aina, kun vaan oli useampia ihmisiä huoneessa, sellaisia
piilopaikkoja itselleen, että hän voi hyvin tarkastaa muitten elämää ja
puheita, ollen itse näkymättömänä. Tuossa loukossa tuntui hänestä niin
turvalliselta istua.
Miehet juttelivat emännän kantaessa heille kahvia. Kallen tulo toi
heidän mieleensä nuorisoseuran ja puhe itsestään taasen kääntyi siihen.
— Kaikenlaisia seuroja niillä nykyaikana pitää olla. Tultiin tuota
ennen toimeen vaikkei ollut mitään seuroja. Mentiin jonkun talon
pirttiin, maksettiin soittajalle joku penni ja sillä sai tanssia vaikka
aamuun asti, puhui Tokalan isäntä, tuuheapartainen vanhan ajan äijä.
— Mutta oli siellä elämääkin, juotiin ja tapeltiin, sanoi Saviojan
isäntä.
— No tappelevathan nuo nytkin, vaikka on seurakin ja sitä rahaa nyt
pitää olla eri paljon kuin ennen, toimitti Tokalan äijä.
— Mutta on kuitenkin elämä entisestään parantunut. Eivät ne nuoret
enään niin hirmuisesti tappele kuin meidän aikoina, ja on se elämä
muutenkin siivompaa. Kyllä tuo seura on sen vaikuttanut. Onhan heillä
mihin saavat kokoontua, ettei tarvitse riihissä ja ladoissa meluta.
Tuolla kun ne tanssivat aikansa, niin sitten lähtevät kotiaan ja siihen
se loppuu sillä kertaa, sanoi Kaarelan isäntä.
— Kyllä se sellaista on, että siivommaksi elämä on muuttunut
entisestään. Paljon siihen on tuo seura vaikuttanut. Mutta en minä
sittekään tuosta seurasta oikein hyvää ajattele. Minusta tuntuu se
sellaiselta viimeisen ajan seuralta.
— Miksi? kysyi Kaarelan isäntä.
— Kun siellä puuhataan niin paljon tämän maailman ruhtinaan
palveluksessa.
— No miten?
— Kun siellä pidetään niitä näyttelyitä ja opetellaan jos jotain jonnin
joutavaa. Kaikkea sellaista, mikä on tarpeetonta ja vahingollista. Se
kirjastokin sinne laitettiin ja ei sinne saatu yhtään oikeaa kirjaa,
josta olisi hyötyä ihmisille, puhui Mäntyläinen.
— Onhan siellä esimerkiksi maatalous-kirjallisuutta, josta on hyötyä,
kun vaan niin tekee kuin sellaisissa kirjoissa neuvotaan. Siitä on
hyötyä vaikka teillekin, selitti Kaarelan isäntä.
— Mitä hyötyä? Kyllä työnteko on parasta kirjallisuutta. Kun vaan
tekee työtä, niin kyllä elää ilman kirjoja. Ei talonpoika tarvitse
mitään tietoja, sellaisia, joita on niissä kirjoissa. Eikä talonpoika
joudakaan lukemaan sellaisia. Talonpoika tarvitsee aikansa tositoimeen,
puhui Mäntyläinen.
— Mutta ei sitä nykyaikana työtäkään osaa tehdä ilman tietoa, intti
Kaarelan isäntä.
— Onpa tuota osattu. Eliväthän nuo ihmiset ennen meitä niine
tietoineen. Ja vielä nytkin elää, kun vaan työtä tekee. Kaikki
lukeminen ja muu sellainen on turhaa ja vahingoittaa ihmistä. Työtä
osaa tehdä vähin tiedoin, kun vaan on ahkeruutta, puhui Mäntyläinen.
— Osaahan hevonenkin työtä tehdä, vaikkei tiedä niinkään paljoa kuin
Mäntylän isäntä, sanoi Kalle loukostaan.
— Sen minä sanon, että nykyaikana tietoineen ja seuroineen menevät
ihmiset suoraa päätä helvettiin. Sillä kaiken muun tähden unohdetaan
tuo paras tieto, raamattu. Kuka sitä joutaa enään lukemaan, kun täytyy
lukea muuta, josta ei ole mitään hyötyä? väitti itsepintaisella äänellä
Mäntyläinen.
— Mutta kuka entisaikana jouti sitten raamattua lukemaan, vaikkei ollut
muutakaan lukemista? kysyi Kalle.
— Ei tainnut Mäntyläinenkään lukea paljon raamattua nuorena ollessaan,
sanoi nauraen Kaarelan isäntä.
— Enpä kyllä lukenut, myönsi Mäntyläinen.
— Sinä olit kova tanssissa kulkemaan, sanoi Kallen isä.
— Mutta nykyaikana nuoret toki lukenevat edes jotain ja elävät
siivommin kuin ennen, nuorisoseurallakin esimerkiksi, sanoi Kaarelainen.
— Siinäpä se, että ne lukevat. Ennen minä poikani ja tyttöni antaisin
kulkea riihitansseissa ennenkuin nuorisoseuralla, sanoi Mäntyläinen.
— Miksi? kysyi Kalle.
— Siksi, että entisaikaan tansseissa ei oppinut sitä, mitä nyt tuolla
seuralla koetetaan opetella. Ei silloin ollut kirjoja. Eikä silloin
luettu ja aikaa siihen hukattu. Nyt ne nuoret tulevat niin viisaiksi
tuolla, että tiedon tähden unohtavat sen paremman, kaikista kalleimman.
Niin se on, puheli Mäntyläinen.
— Ettäkö te antaisitte lapsenne ennemmin riihitansseihin mennä kuin
nuorisoseuralle? Kysyi Kaarelan isäntä.
— Niin juuri. Siellä he eivät opi Jumalaa pilkkaamaan.
— Mutta kiittämään ja ylistämään, jatkoi Kalle katkerasti Mäntyläisen
alottaman lauseen.
Sen sanottuaan lähti hän kamariinsa ja heittäytyi sänkyynsä vaate
päällä pitkälleen. Hän ei viitsinyt sytyttää lamppua, vaan makasi
pimeässä. Voi kun hän halveksi noita ihmisiä. Hänen sisässään kiehui
ja hyppi tuhannen tuhatta suuttunutta ajatusta. Hän iski nyrkillään
sängyn laitaan. Häntä suututti tuon Mäntyläisen puhe, häntä suututti
nuorisoseura; hän oli vihassa koko maailmalle ja itselleenkin. Hän
tunsi olevansa yksin. Niin juuri, yksin olen, en huoli kenestäkään
kumppalikseni, en tahdo kenenkään kanssa olla tekemisessä muutoin kuin
mitä täytyy työssä olla.
Hän mietti työtään nuorisoseurassa. Hän oli koettanut parhaansa
mukaan siinä toimia, mutta hän huomasi, ettei kukaan hänen työstään
välittänyt. He eivät ymmärtäneet häntä, eivätkä mitään mikä on ylevää
ja jaloa. Eivät ne ymmärtäneet nauttia kirjallisuudesta, eivät edes
viitsineet lukea. Mutta mitenkäpä he lukevat kun se heitä ei huvita.
Hän oli tuossa lukurenkaassa tullut tuntemaan kumppanissaan paljon
tyhmyyttä. Kun joku heistä kerran oli ottanut selostaakseen erään
teoksen, niin ei hän ollut käsittänyt ollenkaan tuon teoksen sisältöä.
Esitti kerrassaan sen sillä tavoin, että kaikki kauneus sen sisällöstä
katosi. Hän ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään tuossa teoksessa piileviä
kauneuksia, noita, jotka Kallen sydäntä hivelivät hänen lukiessaan
sitä ja jotka nostattivat hänen henkensä jokapäiväisyyden yläpuolelle.
Ei tuo hänen kumppaninsa ollut ymmärtänyt mitään. Oli lukenut ja
sittekin oli hän niin itsetietoisena ja varmana lausunut mielipiteensä.
Tuo Kallea juuri suututtikin, tuo ylpeys, joka on kehittymättömille
ihmisille ominainen. Kun he saavat jonkun asian mielestään selville,
tuollaisen, jonka kaikki enemmän kehittyneet tietävät, niin sitä he
sitten mahtavasti toitottavat, niinkuin he sen olisivat keksineet
ja selvittäneet. Ja tällaisena monet ihmiset pysyvät koko ikänsä,
vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Heissä ei ole kykyä huomata omaa
pienuuttaan eikä tämä kyky heillä koskaan kehitykään. Sen oli Kalle
luullut tulleensa huomaamaan. He ovat idiootteja, joilta puuttuu se,
mikä toisilla ihmisillä on. He eivät ole säälittäviä, vaan suututtavia;
he häiritsevät kuin ilkeät hyönteiset elämisen ilon ihmisiltä.
Tällaisia, mietti Kalle, on suurin osa hänen tovereistaankin. Mutta
olenko minä parempi? kysyi hän itseltään. Tähän kysymykseen ei hän
voinut antaa vastausta, joka olisi häntä tyydyttänyt. Hän kyllä myönsi,
että hän ei ole parempi, mutta hän tunsi kuitenkin äänen sisässään,
jota hän ei voinut vaientaa, joka ääni kuiskasi, että sinä olet
toisellainen kuin he. He eivät kykene nauttimaan siitä, mistä sinä. He
nauravat tyhmästi sille, mille sinä itket, niinkuin silloin kerrankin,
jolloin esitettiin seuran iltamissa eräs näytelmä, joka esitti erään
ihmishengen pohjatonta tuskaa. Se oli silloin, jolloin oli muuan herra
kesäänsä täällä viettämässä. Hän oli huvikseen ja auttaakseen seuraa
sen näytelmän harjoittanut ja itse siinä esiintynyt. Hui, kun Kalle
halveksi noita toisia. Hän yksin oli silloin huomannut tuon sykkäilevän
tuskan, joka pani tuon näytelmän henkilön toimimaan sillä tavoin,
että hänen toimintansa näytti naurettavalta, mutta kun muisti hänen
toimintansa vaikuttimen, niin se nostatti kyyneleet silmiin ja pani
sielun väreilemään. Tällaiselle olivat he nauraneet tyhmästi kiiluvin
silmin.
Olenko parempi? mietti Kalle. Ei hän varmaa vastausta siihen saanut.
Miksi minä ymmärsin, vaikka olen samoissa oloissa ollut ja kasvanut
kuin hekin? Miksi minä tunnen tyydytystä henkisestä työstä, jota
he eivät ymmärrä? Samallalaillahan monet heistä olisivat voineet
kehittyä. Mutta heiltä puuttuu kehityskyky. Näin hän ajatteli ja häntä
kauhistutti ajatuksensa lento. Häntä hirvitti, että hän tuomitsee
toisia ihmisiä sillä tavalla vertaamalla heitä itseensä, pitäen itseään
mittapuuna. Hän taisteli vaistomaisesti ajattelunsa tulosta vastaan.
Ei se ole niin, ei ei, hoki hän. Nythän olen samallainen kuin hekin,
kun pidän itseäni etevänä niinkuin tyhmä poikanulikka. Mikä minä muu
olisin? Sehän minä olen. Ei muu kuin poikanulikka, jupisi hän itsekseen.
Mutta silloin muistui hänen mieleensä tuo Mäntyläinen. Hän raivostui.
Hän vihasi tuota uskovaista äijää, joka ennen antaisi lastensa vaikka
muuttua eläimiksi ennenkuin sallisi heidän päästä edes pienelle
nurkalle ihmishengen tuloksista nauttimaan. Sellainen äijä! Eläin
ihmisen haamussa! Ja sellaisia on paljon, sen hän tiesi. Voi, kun hän
vihasi Mäntyläistä ja hänenlaisiaan.
Hän tunsi olevansa yksin.
Tuo Mäntyläinen ja hänenlaisensa. En tahdo heidän joukkoonsa kuulua.
Entäpäs Kaarelainen? Houkkio, joka kehuu nuorisoseuran saaneen aikaan
sen, että tanssiminen on siirtynyt mustista riihistä seuran talolle. Ei
luule tuolla liikkeellä muuta tarkoitusta olevankaan. Puhui tiedoista
ja niiden hyödyllisyydestä mitä muilta on kuullut. Ei osaa ajatella. Ja
nuo toiset. Suu auki kuuntelevat ja eivät osaa muusta puhuakaan kuin
hevosen varsoista ja lehmistä.
Ja sitten nuorten, hänen kumppaleittensa joukossa, oliko siellä ketään?
Toiset sellaisia, jotka pelkäävät kirjaa kuin purevaa käärmettä.
Eivät ymmärrä syömistä korkeampaa nautintoa olevankaan. Toiset sitten
tuollaisia puolihupsuja höperöitä, jotka luulottelevat olevansa jotain,
mutta eivät kuitenkaan ole todella noita toisia korkeammalla.
Hän nousi, sytytti lampun ja otti kirjan käteensä. Mutta ei tullut
lukemisesta mitään. Mieli oli niin kuohuksissa.
Hän muisti Annan. Häntä hän rakasti. Häntä ei hän ryhtynytkään
arvostelemaan. Hän oli tyttöön mieltynyt ja hänen mieleensäkään
ei tullut verrata tyttöä itseensä. Hän rakasti ja piti tyttöä
täydellisenä, sillä rakkaushan, niin sanotaan, on sokea. Tässä saikin
se olla sokea, sillä tytössä ei mitään vikaa ollutkaan. Hän oli sievä
ja henkisesti kehityskykyinen enemmän kuin tavallista. Sen Kalle ehkä
vaistomaisesti tunsikin. Ja siksi hän rakasti.
Hän tuli kamaristaan pirttiin, mutta täällä ei ollut muita kuin vanha,
sokea huutolaismuori ja eräs kulkumies, jonka hänen isänsä oli ottanut
ensi viikoksi työhön. Hetken tämän kanssa juteltuaan tuli hän taasen
kamariinsa.
Hänen mielestään eivät häipyneet rauhattomat mietteet. Hän vielä
rupesi miettimään suhdettaan nuorisoseuraan, mutta yhä hän tunsi ei
voivansa tulla toimeen siinä seurassa. Kuin tauti oli häneen tarttunut
halveksiminen. Hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyi halveksia noita
toisia, kun hän muisteli yhdessäoloaan heidän kanssaan. Heillä ei ole
muita harrastuksia kuin syönti ja huvittelemisen halu, toisti hän.
Eivätköhän he ole hiukan odottaneet esimiestään, mietti hän.
Odottakoot! Mitä vielä, hekö nyt joutaisivat odottamaan. Tanssimaan
heillä on kiire. Hän koetti kuvitella, mitä siellä nyt tehdään, siellä
seuran talolla. Hän näki kuinka lattialla parit pyörivät ja kuinka
Samppa soitti.
Ilmoittaisin suoraan, etten enään tahdo teidän joukossanne olla, niin
olisi paljon parempi, mietti hän. Mutta ei, en minä sitä tee, mietti
hän. Olen heidän joukossaan nimeksi edes niin kauvan kunnes Annan saan
pois. Hänen mielensä tekee kuitenkin sinne.
Hän tuli mustasukkaiseksi miettiessään, että ehkä tyttö tällä hetkellä
on jonkun kainalossa tanssissa.
Mutta mikä ihme siinä tanssissa viehättää, mietti hän. Olisikohan
se jäännös siltä ajalta, jolloin tanssi kuului Jumalanpalvelukseen,
jolloin ihmiset olivat alkuperäisemmällä kannalla kuin nyt ovat?
Jolloin he, niinkuin vielä nytkin jotkut luonnonkansat huumaavat
itsensä tanssimalla lähetäkseen jumalaansa. Olisikohan se suvusta
sukuun, vuosituhansien takaa kulkenut perintö, joka on hiukan
alkutarkoitustaan muuttanut, joka panee toisen ihmisen tarttumaan
toiseen kiinni ja sitten pyörimään niin, että unohtuu muu, väsymyskin,
panee pyörimään niin että väsyneenä viimein huohottaa kuin koira.
Olisikohan tuo jäännös alkuperäistä, raivokasta eläimellisyyttä?
Siihenhän, tanssiin, on halua ja kykyä noilla, joilta halu korkeampaan
nautintoon puuttuu. — Mutta ei niinkään. Tanssivathan, niinhän
näkyy, yhteiskunnan ylimmätkin. Niin, mutta mitä se todistaa? Ei
mitään. Heiltähän voi puuttua halu korkeampaan samalla tavalla kuin
noilta toisiltakin. He ovat vaan niin kaukana meistä, niin ylhäälle
kohotettuja, ettemme heidän henkistä köyhyyttään näekään.
Ihmeellistä se vaan on, mikä tanssissa viehättää. En ymmärrä. Siihen on
halua ja siihen kykenevät kaikki, melkein kaikki.
Kaikkea tuota miettii. Eläkööt ja olkoot! Minä elän laillani.
Ei Kalle ennen nukkumaan päässyt ennenkuin kuuli toisten tulevan seuran
talolta. Siellä kuului Annankin ääni. Tuntui niin helpottavalta kun
kuuli hänen tulevan.