— Etkö usko, vaikka tunnet, kuiskasi tyttö.
— Tunnen sen, mutta sano kuitenkin!
— Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan sinua, sinua, sinua! Uskotko
nyt?
Samalla liukui hän pois pojan sylistä ja juoksi pois.
— Älä vielä mene! huusi Kalle.
— Mitä? Kuka siellä on? kuului samassa sokean muorin uninen ääni
sängystä.
— Kalleko? Mitä sinä huusit?
— Enhän minä huutanut.
— Kuulutti sellaista unen läpi, puheli muori ja nukkui uudelleen.
Kalle meni portaille. Ei koskaan ollut kuu niin kauniisti valaissut.
Täysin vedoin hengitti hän kylmää, raikasta ilmaa. Ei tuntunut
nukuttavan, vaikka yö jo aamua etsi.
Nopeasti meni hän kamariinsa kuullessaan renkien tullessaan puhelevan
tiellä.
Kuu kamarin ikkunasta työnsi huoneen valoa täyteen. Hän istui pöydän
viereen tuolille ja vetäisi toisen kengän jalastaan, mutta unohtui
siihen istumaan. Hän antoi katseensa liukua esineestä toiseen. Tuossa
hänen takanaan oli vuode, tuossa ikkunan edessä pöydällä lamppu,
jolle kuu näytti nauravan. Mitä lampulla tällaisena yönä. Tuolla
toisella seinällä oli kirjahylly; oli siellä kirjoja koko joukko. Sitä
aikaa oli Kalle uneksinut aina, että tuo hylly olisi täynnä luetuita
kirjoja. Tuolla oli vielä — nyt hänen katseensa hairahtui — nauravat
tytön silmät, kirkkaat, kyynelten läpi loistavat tytön silmät. Voi
sitä raukkaa, kun itki, että mitä minä ajattelen, kun hän rakastaa
minua, rakastaa, rakastaa. Kalle tunsi sellaisen tunteen, joka melkein
nostatti kyyneleet silmiin. Hän tunsi sanomatonta hellyyttä, ei kiihkoa
ollenkaan, tyttöä kohtaan. Tuo raukka, kun on niin turvaton, tuo Anna.
Kyllä minusta turvan löysit. Kadutti, kun ei tullut noin puhutuksi.
Olisinhan tiennyt hänen minua rakastavan ilman kyselemättäkin.
Hän havahtui ja riisui nopeasti.
Mutta uni ei tahtonut tulla. Kuin kuumeessa, silmät kuivina ja suurina
hän makasi ja eli vielä illan tapaukset. Oli tapahtunut liian paljon
yhdellä kertaa. Ensin itsensä kiduttaminen nuorisoseuran talolla.
Kyllä olen tyhmä, pässinpää, kun en antaisi muittenkaan iloita, kun
en ole itse osannut iloita. Mitä elämä ilotta? Kuin reki hevosetta.
Mihin sillä pääsee? Nyt se vasta toimi luistaa, kun ymmärtää elämän
toisellekin puolelle arvoa antaa. Hänelle tuli mieleen tyttö,
mutta pois hän sen vielä työnsi ajatuksistaan. Oli niin somaa olla
ajattelematta tuota, jota teki mieli ajatella. Oli kuin jotain
nautintoa työntää tuon tytön kuva silmistään pois ja ajatella muuta.
Hän ikäänkuin herkutteli ja säästi parhaan herkun viimeiseksi. — Niin,
jatkoi hän mietteitään, miksi ei saisi iloita? Kyllä olen ollut tyhmä
tähän asti. Olen murjottanut kuin vihainen härkä ja olen murjottanut
vielä enemmän kun en ole saanut muita kanssani murjottamaan. Olenko
parempi kuin muutkaan? Mitä vielä. Kun en ole tanssinut, niin syy on
ollut siinä etten ole osannut. Onkohan siinä tarpeeksi syytä? vilahti
hänen sielussaan ajatus, mutta nyt, nyt kun hänkin iloitsi, niin ei hän
siihen tarttunut, vaan antoi sen mennä ja toisia tulla.
Mutta nyt tunkeusi tytön kuva väkisinkin hänen mieleensä. Hän muisti
äskeisen kohtauksen tytön kanssa. Muisti hänen kuumat suudelmansa ja
oli ylpeä, kun hänenkin huulensa ovat koskettaneet naisen huuliin.
Tuosta oli hän lukenut, tuosta suutelemisesta ja miettinyt, miltähän se
mahtaisi tuntua. Nyt hän sen tunsi ja se tuotti hänelle tyydytyksen.
Rakastan, rakastan, rakastan, kaikui hänen korvissaan. — Viimein katosi
hänen tietoisuudestaan kuun valaisema huone, kun silmät painuivat
kiinni ja yön loppu otti miehen haltuunsa vähäksi aikaa. Miehen, jolle
yön ennen ei naisten tähden ollut tarvinnut olla mustasukkaisena. — Kuu
oli kulkenut ja katsoi suoraan nyt nukkuvaa silmiin ja veikistellen
vanhalla naamallaan nauraa virnotti: Minä se olen sellainen, joka
tyttösten silmät panen kummasti kiiltämään. Kun niihin mies katsoo,
niin yö ei enään saa yksin hallussaan pitää, vaan sen kanssa
kilpailevat loistavat silmät.