Tuli kesä ja sen jälkeen syksy. Anna rupesi seuraavaksikin vuodeksi
Kankaalle.
Oli pyhä-ilta. Syksyn ensimäiset pakkaset olivat kuivanneet rapakot
teiltä ja kujilta. Jää kattoi vesilätäköt teitten ojissa ja pihoilla.
Maa oli kohmetuksissa ja askeleitten ääni kuului pitkän matkan päähän,
kun joku tiellä käveli.
Valo loisti kauvaksi nuorisoseuran talon suurista ikkunoista.
Tänä iltana oli seuran vuosikokous. Ja saadakseen selville seuran
jäsenten mielipiteen oli Kalle päättänyt alustaa keskustelukysymyksen:
Eikö olisi syytä lopettaa tanssi seuran iltamista, ettei tanssittaisi
muulloin kuin suuremmissa iltamissa?
Siellä istui hän seuran tarjoiluhuoneen loukossa ja mietti vielä
kertaansa miten alustaisi tämän kysymyksen.
Ei ollut vielä ketään tullut kokoukseen.
Anna oli kyökissä erään toisen tytön kanssa keittämässä teetä ja
kahvia. Hän oli niin viehättävän näköinen valkoisessa esiliinassaan.
— Tule, Kalle, ryyppäämään meidän kanssa kahvia! sanoi hän Kallelle,
tuodessaan kuppeja tarjoiluhuoneen pöydälle.
— Annatteko te kahvia minulle, sanoi Kalle ja meni kyökkiin.
— Kenellekäs antaisimme, jos ei esimiehellemme, sanoi toinen tyttö.
— Saanko olla täällä teidänkin esimiehenä? kysyi Kalle.
— Ole vaan meidän esimiesnä, siksi kunnes toisiakin tulee! vastasi
tyttö nauraen.
— Sittekö virka loppuu? kysyi Kalle. Tuleeko teille sitten toiset
esimiehet?
Hän säpsähti. Ensi kertaa eläissään oli hän nyt tyttösten kanssa
leikkisille ruvennut. Hän hämääntyi. Mutta nuo nauravat olennot
näyttivät hänestä niin vietteleviltä, ja varsinkin Anna.
— Kyllä sinulle tulee toinen esimies, sanoi Anna veikistellen toiselle
tytölle.
— Ja entäs sinulle? sanoi toinen.
— Ei minulle — — mutta sinulle, sanoi Annakin ja hämmentyi ja tapaili
sanoja. Huomaamatta hän oli sellaiseen umpikujaan itsensä puhunut,
ettei tiennyt miten siitä pelastuisi.
— Kalleako sinä pidät esi-, esi-, — _miehenäsi_, puhui kiusoittavasti
toinen tyttö, korostaen miehenäsi-sanaa.
Kalle näki Annan hämmentyvän ja punastuvan. Mutta eihän tytöt kauvan
ole sanojen puutteessa.
— Tuossa on esimiehelle toinen kuppi kahvia! sanoi samassa toinen tyttö.
— Annatteko te vieläkin, sanoi Kalle.
— Tietenkin esimiehelle, vastasi tyttö.
— Ja ensi vuoden esimiehelle, jatkoi joutuin Anna.
— Mistäpä sen tietää kuka ensi vuoden esimies on, sanoi Kalle.
— Tietenkin se, joka valitaan, ja kukapa muu kuin sinä, puhui toinen
tyttö.
— Saapa nähdä, sanoi Kalle ja meni saliin, jonne oli tullut muutamia
poikia.
Hän kuuli tänne tyttöjen naurun kyökistä.
Tuli yhä enemmän väkeä ja pian alkoi kokous.
Kalle meni pöydän taa puheenjohtajan paikalle ja aloitti kokouksen.
Kun oli edellisen vuoden vuosikertomus ja tilit luettu, nousi hän
seisomaan ja sanoi: Hyvät toverit! Meillä on nyt vuosikokous, jossa
on valittava ensi toimintavuodeksi esimies ja johtokunta seuralle.
Mutta ennenkuin siihen toimeen käymme käsiksi, pyydän saada esittää
erään kysymyksen teidän keskusteltavaksenne ja päätettäväksenne,
koska nyt vielä näyttää olevan aikaa. Hän jatkoi: Te tiedätte mikä on
nuorisoseuran tarkoitus: itsekasvatus, lyhyesti sanoen. Me itse olemme
itsemme kasvattajia ihmisiksi, kykeneviksi toimimaan itsemme ja muitten
hyödyksi. Mutta tätä toimintaa ehkäisee tanssista johtunut liiallinen
huvitteluhalu suuressa määrin. (Kuului epäselvää mutinaa salista).
Senhän kaikki tunnette. Meidän joukossamme on sellaisia, eikä aivan
vähänkään, jotka tanssin tähden lyövät laimin kaiken muun korkeamman.
Iltamissa he eivät odota mitään muuta niin hartaasti kuin tanssia, ja
viikon varrella ei heidän mieleensä mahdu muuta kuin että tulisi pian
pyhä, että saataisiin kokoontua taasen tanssimaan. Kaikki muu heiltä
jääpi syrjä-asiaksi. Tämän tähden pyydän, että noita, tuollaisia
tanssisairaita pelastaaksemme hyväksyisimme seuraavan ponnen:
Tästä lähtien Pokojoen kylän nuorisoseurassa ei tanssita muulloin kuin
suurimmissa iltamissa.
Pyydän käyttämään puheenvuoroja.
Puheenvuoroa ei pyytänyt kuin pari kolme sellaista, jotka puolsivat
ehdotusta. Toiset sen sijaan ilmoittivat äänekkäästi vastustavansa
ehdotusta, ei selvästi, mieskohtaisesti, mutta sen päätti Kalle
tyytymättömästä mutinasta, joka kuului joka puolelta salista.
— Tahdotaanko äänestää siitä, hyväksytäänkö vai hyljätäänkö tämä
ehdotus. Tai mitä se siitä paranee. Kuulustaa siltä, että se hylätään.
— Niin, niin! kuului hyväksyviä huudahduksia.
Sen jälkeen seurasi esimiehen valitseminen.
Tyynenä istui Kalle puheenjohtajan paikalla. Mutta hänen sisässään
kiehui. Jos hänen olisi tarvinnut puhua, niin ei hän olisi voinut,
sillä viha olisi sulkenut hänen suunsa. Posket vuoroin hänellä
kuumenivat ja toisinaan hän tunsi niiden kylmiksi valahtavan. Kädet
puristuivat nyrkkiin pöydän alla. Voi sitä vihaa! Hän luuli siihen
paikkaan pakahtuvansa.
Puheen sorina kuului epäselvänä hänen korvissaan. Voi noita raukkoja,
kun eivät kykene muusta nauttimaan kuin tanssista, mietti hän. Ei
mistään muusta. Hypätkööt kuin eläimet kiima-aikana. Sellaisia he
ovatkin. Vielä heille kirjallisuutta, noille, jotka rippikoulun
käytyään pelkäävät kirjaa kuin kummitusta. Olkoot sellaisia kuin ovat.
Ei heitä muuksi saa, ei he mitään ymmärrä vaikka Herran enkeli heitä
johdattaisi. Mutta en totta vie heidänlaiseksi jää, en, en, en. Ennen
seinän läpi itseni pusken kuin tuollaisessa joukossa tahdon olla.
Hän havahtui mietteistään ja koetti tyynnyttää itseään.
Hän katsoi saliin. Minne hän silmänsä loi, näki hän nuoruutta, ilosta
loistavia kasvoja. Tuolla etempänä istui tyttöjä, pitkä rivi. Heillä
näytti olevan jotain erikoisempaa. Annakin oli heidän joukossaan.
Mistä ihmeestä he aina nauramisen aihetta saivat? mietti Kalle. Eivät
he muuta osaa tehdäkään, aina vaan nauravat. Tuo alituinen nauru kävi
kyllästyttäväksi. Hän tunsi kuin olisi puukolla rintaan pistetty. Hän
kadehti noita nauravia ja samalla he suututtivat häntä.
— Niin, nyt olisi valittava seuralle esimies ensi vuodeksi. Miten
valitseminen toimitetaan, lipuilla vai julkisesti? kysyi hän.
— Julkisesti! Ehdotan valittavaksi entisen esimiehen, sanoi eräs poika.
— Hyvä! Kannatetaan! Kuului ympäri salia.
— Eikö ehdoteta jotain toista, minä luulen, etten enään voi olla
esimiehenä, sanoi Kalle vapisevalla äänellä.
— Ei, ei ole muita sellaisia. Mikset sinä voi olla niinkuin tähänkin
asti; eihän sinulla mitään estettä ole, jonka tähden et voisi olla,
kuului salista.
Kalle tunsi asemansa tukalaksi. Ei hän tahtonut noille itseänsä
paljastaa eikä kieltäytymisensä vaikutteita selittää, koska hän ei
itsekään löytänyt muuta syytä kieltäytymiselleen kuin tuon, että hän
vihasi tanssia ja tahtoi sen sijaan saada seuran työohjelmaan muuta,
sellaista, josta hän piti, mutta josta toiset eivät niin paljoa
välittäneet. Hän ymmärsi, ettei hän väkipakolla saa toisia jälessään
kulkemaan. Mutta hän ymmärsi myös, ettei hän niin osaa kieltäytymisensä
syitä selittää, että nuo toiset sitä ymmärtäisivät. He senkin
selittäisivät, että hän suuttui, kun ei saanut äskeistä ehdotustaan
hyväksytyksi ja tämän tähden pelkäsi hän joutuvansa naurettavaksi. Sitä
ei hän tahtonut.
— En minä mielelläni rupeaisi. Koettakaa esittää jotain toista! sanoi
hän vielä neuvotonna.
— Selitä syy, minkä vuoksi et rupea! tiukkasi ääni salista.
Kalle ei puhunut mitään.
— Silloin tietenkään et kehtaa kieltäytyä, kun ei ole mitään syytä,
kuuli hän taasen sanottavan.
— Olkoon sitten niin tällä kertaa, sanoi Kalle ja sen jälkeen valittiin
seuralle muut virkailijat ja johtokunta.
Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.
Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.
Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi
ja joka oli kylän soittoniekka.
Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli
kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat
soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet
huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.
Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät
kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian.
Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä.
Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti
tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä
vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta.
Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät
silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan
toimivat, muut aistit lepäsivät.
Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli
lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina
hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän
tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä
sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä.
Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan,
mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina
hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen
katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle
suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun
ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo
tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään,
vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa.
Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen
tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain
tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut
hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja
kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.
Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla
toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin
tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he
kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan
parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan.
Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän
kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän
vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota
hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen.
Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti,
soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat
kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata
tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa
ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja
vihata itseään ja muita.
Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta.
Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.
Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä
kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset
valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen
Kalle vihasi ja kärsi.
Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana
lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin
kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.
Hän istui ja puhuikin jonkun kanssa, mutta tuo, joka hänen sisässään
raateli ja repi, ei häntä jättänyt. Hän salasi sitä muilta ja se se
väsytti.
Jo tuli yhdentoista aika. Hän riensi soittajan luo ja käski lopettaa
soittamisen. Mutta vielä hetken soitottakin parit pyörivät.
Sitten he lopettivat.
— Eikö esimies vielä pikkusen aikaa anna tanssia, pyysivät tyttöset
rukoilevin silmin.
— Ei enää, niinhän on päätetty, että täsmälleen lopetetaan, kun se aika
tulee, sanoi Kalle.
— Mutta nyt tällä kerralla! ja kymmenet silmät pyytelivät kauniisti.
— Ei, tuli jäykästi Kallelta.
Väsymyksestä huohottivat tanssineet. Mutta vielä väsyneempänä huokasi
Kalle helpotuksesta, kun vihdoin toki loppui.
Jo tyhjeni sali. Ääniä kuului pihalta ja tieltä, kirkkaita, nauravia
ääniä. Kalle aukoi salin ikkunoita, päästääkseen kuuman, kiehtovan
ja likaisen ilman ulos. Kuu valaisi vaalealla valollaan kylmästä
kohmettuneen, kuuraisen maan ja nukkuvan kylän. Tuolla tiellä häilyi
kuin varjoja. Ne olivat kotiin meneviä, jotka äsken lähtivät täältä.
Yötuuli kantoi tuolta kaukaa ääniä nauravista parvista, joilla ei vielä
ollut kotia kiire. Sieltä kuului raakoja huudahduksia ja kirouksia.
Sieltä kuului tyttöjen kauvaskantavia naurun sekaisia kiljahduksia.
Siellä meni niin monenlaista sekaisin. — Kyynärpäillään nojasi Kalle
ikkunalautaan ja antoi yö-tuulen kasvojaan pyyhkiä. Tuo nukkuva
kylä syksyisessä yössä näytti kuun valossa niin lumoavalta. Se näky
rauhoitti hänen mieltään. Äskeinen tuska unohtui.
Tuolla etempänä näki hän vielä jonkun tietä pitkin kävelevän. Ei, niitä
on kaksi. Pettävä on kuun valo, vaikka se on kirkaskin. Se sallii
rakastuneiden nauttia muiden huomaamattomuudesta enemmän kuin kirkas
päivä. Tuolla kauvempana he menivät. Ei tarkoin metsän laitaa vasten
eroita. Likekkäin he kävelevät.
Kyökistä kuuli Kalle astioiden kalinaa ja nauravia, iloisia ääniä.
Siellä olivat nuo kaksi tyttöä, Anna toinen ja eräs poika, jolla
Kallen kanssa oli vuoro olla tänä iltana kokouksessa isäntänä. Oli
nimittäin seuran jäsenet jaettu nelihenkisiin ryhmiin, joissa oli kaksi
tyttöä ja kaksi poikaa. Näiden kunkin ryhmän oli oltava vuoron perään
seuran iltamissa taloudenhoitajana, kuin isäntinä ja emäntinä, jotka
huolehtivat tarjoilusta ja muusta sellaisesta. Usein sattuivatkin
isännät ja emännät tulemaan samaan ryhmään sellaisia, joista sittemmin
tulikin toisilleen isäntä ja emäntä. Sattuuhan sitä sellaista
yhdistelyä.
Nyt oli Kalle kokonaan tyyntynyt. Levollisesti voi hän kuunnella kuinka
tuo toinen poika tyttöjä nauratti. Hän sammutti salista lamput ja vielä
hetken katsoi ikkunasta kuun valaisemaa seutua.
Hän tuli toisten luo.
— Tulepas, Kalle, taasen tänne. Me tytötkin kerran tarjoamme, sanoi
toinen tyttö ja antoi Kallelle höyryävän teekupin.
— Harvoinpa tapahtuu, että te tarjootte, aina tuota vailla olette,
sanoi ilveillen Kalle.
— Sali on vielä lakaisematta, sanoi Anna.
— Mutta kun sammutin jo tulet sieltä, ilmoitti Kalle.
— Emme me nyt lakaise. Tullaan huomenna, illalla, niin päästään nyt
kotia, ehdotti toinen tyttö.
— Tehdään niin, myöntyi Anna. Odota, Kalle, minua, ettei minun tarvitse
yksin tulla! kuiskasi Kallelle Anna. Nuo toiset eivät kuulleet tuota,
olivat tarjoiluhuoneessa.
Sehän Kallella oli mielessä.
Hän tunsi poskiaan polttavan. Nyt viimeinkin se tapahtuu, mietti
hän. Kuinka lämpöisen näköinen olikaan tyttö tanssin jäleltä hänen
vierellään.
Ei muistanut Kalle äskeistä synkkämielisyyttään, ei tanssia eikä
vihaansa. Hän näki tytön panevan takkia ylleen. Minun tyttöni, mietti
hän.
He tulivat ulos, lukitsivat ovet ja seisoivat hetken kuun valossa
hengittäen puhdasta yöilmaa.
— Sammutitteko, tytöt, tulen sisästä? kysyi Kalle.
— Sammutimme, vastasi Anna.
— Ihanko varmasti?
— Ihan varmasti. Kalle ei luota paljon meihin tyttöraukkoihin, sanoi
toinen tyttö.
— Teihin ei juuri ole luottamistakaan, nauroi Kalle.
He lähtivät kujaa pitkin kävelemään maantielle.
Tytöt kävelivät edellä. Annalla kädessä astia, jolla oli tuonut
kahvimaitoa. He keskenään supattivat. Pojat kävelivät vierekkäin heidän
jälessään.
Tulivat maantielle. Toinen tyttö ja poika erosivat Kallesta ja Annasta
lähtien toiselle suunnalle.
He jäivät kahden.
Lähtivät kotia päin kävelemään.
Kuu valaisi ja vesilätäköiden jää kimalteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Nukkuvan näytti koko kylä.
Kun tytön käsi sattui hipaisemaan Kallen käsivartta heidän rinnakkain
kävellessä, niin tunsi Kalle aivankuin kuuman virran leviävän tuosta
paikasta yli ruumiin.
— Anna minulle se astia! sai hän sanotuksi ja kumartui ottamaan sitä
tytön kädestä.
— Ei tämä mitään paina, vastusteli tyttö.
Mutta astian otti Kalle käteensä. Hänestä tuntui, että hän tekisi
vaikka mitä tytön tähden.
Eivät he paljon puhuneet. Mitäpä heillä oli puhumista. Kumpikin luuli
tietävänsä toisensa ajatukset, mutta sentään kumpikaan ei uskaltanut
omia ajatuksiaan toiselle sanoa.
Pian kului lyhyt matka. He saapuivat kotia.
— Kyllä on kaunis ilta, sanoi tyttö.
— On, kuului pojan ääni.
Siinä hetken he seisoivat, eivätkä osanneet puhua toisilleen mitään.
Viimein virkkoi tyttö: Ei nyt vielä tunnu nukuttavan. Paljoko lienee
kello?
— Kaksitoista, — ei vielä aivan, sanoi poika, vaikka se oli jo ylikin
kahdentoista.
— Minne mentäisiin vähäksi aikaa istumaan? ehdotti viimein Kalle.
Tyttö ei puhunut suullaan mitään, mutta silmillään. Tätä puhetta ei
poika voinut väärin ymmärtää.
— Lähdetään tuonne pirttiin, sanoi poika.
— Mutta jos joku näkee, sanoi tytön suu epäilevästi, vaikka silmät
puhuivat: lähdetään.
— Eihän siellä ole kuin Reeta-muori ja hänkin sokea ja nukkuuhan
hänkin. Rengit ovat vielä poissa, puhui Kalle jo rohkeampana.
Sinne he menivät rinnakkain. Hiljaa ja varpaillaan he hiipivät,
etteivät herättäisi eteisen läpi mennessään kamarissaan nukkuvia,
toisen isää ja äitiä, toisen isäntää ja emäntää.
Reeta-muori nukkui. Tasainen hengitys kuului hänen sängystään.
— Nukkuu se, sanoi poika.
— Nukkuu, äänsi tyttö kuiskaten.
Tuo nukkuva sokea muori ja heidän hiipimisensä nauratti tyttöä, mutta
hän pidätti nauruaan.
Kuun valo tulvi pirtin ikkunoista sisään. Huone tuntui heistä niin
oudolta. He istuivat ikkunan viereen.
Pojalla oli vielä kädessään läkkiastia, jonka hän tytöltä oli tiellä
ottanut. Hän laski sen lattialle. Mutta se helähti ja muori kuuli sen
unensa läpi ja äänsi ja kääntyi vuoteessaan.
Tyttö tarttui pojan käteen ja puristi sitä, puristi aivan kuin olisi
tuota nukkuvaa muoria tahtonut tyynnyttää.
He eivät uskaltaneet hengittääkään. Katsoivat hymyssä suin toisiinsa.
Ja voi kuinka tytön silmät loistivat kalpeassa kuun valossa.
Muori alkoi taasen tasaisesti hengittää. Mutta eivätpä kädet tytöllä ja
pojalla eronneetkaan. Kumpikin käsi puristi. Nyt ei poika enään voinut
epäillä. Hän tunsi varmasti tuon lämpimän käden puristuksen kädessään.
Tyttö kumartui katsomaan ikkunasta ulos.
— Kyllä on kaunista kuiskasi hän. Samassa aukasi hän toisella kädellään
takkinsa nappeja. Miten lie käännähtänyt, että hänen olkapäänsä vastasi
pojan rintaan, ja poika tunsi hänen hiuksensa kutkuttavan poskeaan.
Samassa tunsi tyttö käden, pojan käden, solahtavan kainalonsa alitse
ja puristavan hänet pojan rinnoille. Mutta muuta ei poika tehnytkään,
puristi vaan, puristi, että henkeä ahdisti.
— Kuule, Anna! Älä nouse! sanoi poika, kun tyttö nousi seisomaan; sillä
hänellä oli paha siinä kierossa istua.
— Etkö päästäisi minua pois? kysyi tyttö kuiskaten, seisoessaan pojan
edessä ja pitäessään kättään hänen olallaan.
— En, en, en vaikka mikä olisi, kuiski poika, etsien katseellaan tytön
silmiä.
— Pidä sitten näin! sanoi tyttö ja istahti pojan polvelle, tarttuen
samalla häntä kaulasta ja puristi itsensä häneen kiinni ja painoi
huulensa toisen huuliin.
Kallea pyörrytti. Hän ihan vapisi. Vaistomaisesti kiertyivät hänen
kätensä tytön ympäri.
Välähtelevinä salamoina risteili hänen päässään: tuossa hän on, tuossa
hän on! Samassa katosi hänen tietoisuudestaan kaikki, sillä tytön kuuma
suudelma poltti hänet tiedottomaksi.
Kun hän selveni, niin istui vapiseva tyttö hänen polvellaan ja
nyyhkytti.
— Mikä sinulla on, rakas? kysyi ihmeissään Kalle.
— Mitä sinä ajattelet minusta, puhui tyttö, kun minä olin tuollainen?
kun minä — — minä — en tiennyt itsekään mitä tein.
— Minä rakastan sinua, kuuletko, Anna! Minä ajattelen ainoastaan, että
rakastan sinua. Sano, rakastatko sinä! Sano! kuiski kuumana Kalle.
Tyttö istui ääneti, kasvot lujasti painautuneena Kallen rintaan.
— Sano, sano! kuiski Kalle.
Tyttö istui vaan.
— Sano, muuten en usko, ennenkuin kuulen sen suustasi. Sano!