II.

Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki

olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.

Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka

päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli

hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla

halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.

Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin

oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään.

Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.

Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.

Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat

olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli

koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.

Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja

rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään

kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan

välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt

tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita

ei kannata miettiä.

Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin

huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän

tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään

tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä.

Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän

pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä

kiihoitti ja vieroitti.

Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat

tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja

koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta.

Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen

käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän

kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen

karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan

kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi

loppua.

Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä

ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut

olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se

selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille

paljastaisi.

Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin,

tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.

Mutta nyt tuli tuo uusi piika, tuo Anna, johon hän tunsi erikoisempaa

kiintymystä kuin muihin tyttöihin ja samalla myöskin suurempaa

vastenmielisyyttä, joka johtui siitä, että hän vaistomaisesti tunsi

hänen omistavan naisten yhteiset ominaisuudet, tuon pehmeyden ja

erilaisuuden kaikessa, joka heille on ominaista. Hän tarkasteli ja

tutki tyttöä salaa ja tuossa tytössä paljastui hänelle nainen, hänen

naisensa, koska hän mieltyi tuohon enemmän kuin keneenkään toiseen.

Nyt hän tunsi omasta kokemuksestaan mitä rakkaus on; sillä tuollaista

se mahtanee olla, joka aina panee samasta tytöstä miettimään, joka

tekee mielen niin kumman levottomaksi tuon tähden, että jospa tuo

toinen ei mitään välittäisikään. Tuo toinen, kummallinen, kiehtova,

ärsyttävä ja joka on erilainen sielultaan ja ruumiiltaan kuin hän.

Näin kehittyi tuo tunne hiljalleen, kunnes hän lopulta huomasi, ettei

hän tuolta tytöltä tämän maailman läpi voisi vaeltaa. Ja alun tuolle

huomiolle antoi Annan ensi ilta Kankaan talossa, hänen nauravat

silmänsä, väreilevät poskensa, lyhyet hameensa ja sievät jalat, ne

jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Se oli sellaista sekamelskaa.

Tuo häntä suututti, kun hän oli niin arka, ettei uskaltanut tuota

tunnettaan tytölle selvästi näyttää, sanomisesta puhettakaan.

Mutta monesti sattui niin, kun hän oli hevosille kaivosta vettä

noutamassa, että tyttökin sattui olemaan kaivon kannella, toisinaan

lehmille vettä vinttaamassa, toisinaan sisälle noutamassa. Silloin hän

otti tytön kädestä kaivon salon ja täytti tytön ämpärinkin. Silloinkin,

sellaisissa tilaisuuksissa, olisi sopinut puhua tytölle asiat selväksi,

mutta kun ei uskaltanut.

Ei hän tuota miksikään huomannut, kun nuo veden noutoretket rupesivat

sattumaan niin ihmeen useasti heillä yhtä aikaa. Melkein vaikkapa

milloin Kalle kaivolle tuli, niin siellä oli tyttökin, tai jos ei

ollut niin sattui tulemaan. Jos hän tuon huomasi, niin ei uskaltanut

kuitenkaan ajatella, että tyttökin haluaisi samaa kuin hänkin, olla

yhdessä kaivolla, sisällä ja kaikkialla. Ettäkö tyttökin tuntisi

tuollaista!

Ei hänellä tahtonut puhe riittää tytön seurassa kahdenkesken. Tyttö

kyllä pärpätti hänenkin edestä, etteivät nuo sattuman suomat hetket

aivan lyhyiksi jääneet.

Pitkän aikaa sattui tuollaisia yhteisiä vesiretkiä. Ainahan niitä

sattuu kun samassa talossa asutaan.

Mutta kun Kalle näytti, vaikka mitä olisi sattunut, niin saamattomalta

tytöstä, niin rupesi tämäkin miettimään, että ei poika hänestä ehkä

välitäkään. Jonkun aikaa oli hän välinpitämättömänä ja oli jo vähällä

heittää kaiken sikseen. Mutta kun se rakkaus iskee ihmiseen, vaikkapa

tyttöönkin, niin eihän se annakaan tehdä mitä aikoo ja ajattelee, vaan

se teettää mitä tahtoo, useinkin toisin päin kuin miten on aikonut

tehdä. Ja niin sattui yhä edelleen heidän tiensä toisiaan leikkaamaan.

Monesti päätti Kalle ilmaista asiansa Annalle, mutta ei vaan

uskaltanut. Hän kuvitteli edeltä päin niinkuin kaikki rakkauden tautia

sairastavat, miten hän tuolla ratkaisevalla hetkellä menettelee, mitä

hän sanoo ja mitä hän tekee. Mutta kun tuo ratkaiseva hetki tuli, josta

tyttö ja hän yhteisesti huolen pitivät, niin silloin loppuikin häneltä

rakkaus. Ennen olisi hän karhua vastaan sulin käsin käynyt ennenkuin

tytölle olisi aikeistaan puhunut tai ennenkuin tyttöä olisi sylissään

pitänyt.

Oli maaliskuu kulumassa.

Kallelle oli alkanut ilmaantua navettaan asiaa hyvin tiheään. Hän

tarvitsi sieltä lämmintä vettä, tehdäkseen appeita hevosille. Ja jos

sattui navetassa jotain särkymään, lehmäin partta tai muuta, niin kyllä

Kalle mielellään lähti navettaan. Tiheään tarvitseekin navetassa käydä

sellaisessa talossa, jossa yli viidenkymmenenkin lehmää on navetassa.

Joka päivä siellä jotakin särkyy. Isäntä niistä oli saanut huolen

pitää tähän asti, mutta nyt ei hänen tarvinnut, sillä pienimmänkin

tarpeen piti Kalle silmällä, että vaan pääsisi sinne. Sitä mukaa kun

Kallen navetassa käynti tiheni harvenivat yhteiset vesiretket. Ennen

oli etupäässä tyttö pitänyt huolen noista yhteisistä retkistä, mutta

nyt olivat osat vaihtuneet. Tottumuksen mukanahan rohkeus kasvaa

karhuntappajallakin ja niinhän suunnilleen se on tytön pyydystäjälläkin.

Niin, oli maaliskuu kulumassa. Sehän se on kuukausi, joka antaa

aavistuksen kesän tulosta. Silloinhan hanget kovettaa yön aikana pureva

pakkanen, jonka päiviksi täytyy paeta kirkkaan auringon loistetta.

Silloinhan illat ovat kuulakkaan kirkkaat, silloinhan aurinko talven

jälkeen ei tahdo malttaa iltasillakaan piiloon mennä ja jos meneekin,

niin heittää jälkeensä kajastuksen, joka ei tunnu olevan valoa eikä

pimeää, mutta jolloin kuitenkin näkee selvästi kauas vanhat, harmajat,

ilmansyömät rakennukset ja yksinpä niiden seinän raotkin. Silloinhan,

sellaisena iltana, raikkaasti kaikuvat kirveen iskut talojen

kartanoilta, kun miehet seinän vieressä aidaksia halkovat.

— Tulkaa karsinaa korjaamaan, että vasikka saadaan sinne! kävi kerran

tällaisena maaliskuun iltana Anna pirtin ovelta huutamassa.

— Minä tulen, vastasi isäntä.

— Kyllä minä menen, sanoi Kalle, joka ikkunan pielessä luki. Rengit ja

Väinö olivat tallissa, piiat navetassa, ainoastaan isäntä ja emäntä

olivat Kallen kanssa pirtissä. Huutolaismuori nukkui.

— Mene sitten, tuumi isäntä.

Kalle lähti juoksujalassa, kaapaten ovenpäältä kohosta kirveen

mennessään. Isäntä katsoi ikkunasta ja näki Annan maaliskuun illan

hämärtyessä juoksevan jo likellä navetan ovea.

— Oletko noista mitään huomannut? kysyi isänsä emännältä.

— Tuonhan nyt huomaa sokeakin, virkkoi nauraen emäntä keittäessään

lieden luona.

— Tuosta minä tässä yhtenä päivänä pääsin perille, kun poika on

ruvennut palostamaan tuonne navettaan. Eihän tuota ennen ajamallakaan

tahtonut tuonne saada, puheli isäntä piippua imien.

— Mitä arvelet, sopivatkohan nuo pariksi? Se siinä kuitenkin lopulta

tulee, puhui naurussa suin emäntä.

— Miksei. Onhan meillä talo, jossa ihmisiä tarvitaan. Eihän tuo Anna

ole rikas. Olisihan noita rikkaampiakin; mutta reipas tyttö se on.

Kunhan vaan saisi Kallen vietellyksi niin pitkälle, että tuosta jotain

tulisi. Pitäneekö tuota ruveta auttamaan.

— Älä tee sitä! Anna noiden keskenään asiansa hoitaa. Kyllä siitä

tosi tulee. Anna on ylpeä, jos hän kuulee jotain, niin se pian siihen

jää. Saahan niistä pari tulla, kun kumpikin näyttävät sitä tahtovan.

Odotetaan! Onhan tuota niin mukava syrjästä katsoa, jutteli emäntä.

— Niin, kyllähän Annakin osaa huolen siitä pitää, että saapi Kallen

kosimaan, vaikka itse sen alkuun panisi — — —

— Joko taasen, nauroi emäntä.

Navettaan mennessään mietti Kalle: nyt sen täytyy tapahtua. Eihän tuo

nyt päälle tulle, vaikka sanookin.

Navetassa oli Anna ja toinen piika. Anna piteli vasikkaa, jota eri

karsinassa pidettiin ruokkimista varten. Kun Kalle tuli kirves kädessä

heidän luo, sanoi toinen tyttö:

— Kyllä kait te kahdenkin saatte sen karsinaan. Minä lähden juottamaan

lehmiä.

— Mene vaan! Kyllä me toimeen tullaan, sanoi Anna ja katsoi nauraen

Kalleen.

Kalle korjasi karsinaa. Kun se oli juuri valmistumassa, niin mietti

hän: nyt jos ei, niin ei milloinkaan. Mutta ei vaan löytänyt sopivia

sanoja miten alottaisi. Tyttö oli siinä vieressä kädet vasikan kaulan

ympäri. Kyllä olet sievä, voi sentään, puheli hän vasikalle.

Helkkari, kun olisin vasikkana, mietti Kalle. Häntä ihan puistatti,

kuvitellessaan miltä tuntuisi, kun tyttö noin kaulasta puristaisi.

Karsina tuli valmiiksi ja yhdessä nostivat he vasikan karsinaan. Mutta

Kalle hidasteli.

— Mitä sinä katsot ja mietit, kun et nosta? kysyi tyttö.

— Sinua, sai Kalle kuiskatuksi.

Tyttö lehahti punaseksi. Nyt hän tunsi tuon kauvan odotetun asian

tulevan.

— Sonni pääsi irti! kuului huuto navetan toisesta päästä.

Silloin lähti tyttö juoksemaan sinne.

Siihen jäi Kalle karsinan viereen. Mikä juutas sen nyt pani irti

repimään, mietti hän harmistuneena. Hän lähti kanssa tuonne toiseen

päähän navettaa. Hän korjasi perän, jolla sonni oli ollut kiinni ja

kun tuo otus ei tahtonut rauhassa pysyä, mätki hän kirvesvarrella sitä

pitkin selkää.

— Älä nyt Jussi parkaa! säälittelivät tytöt.

— Lempoako se siinä riuhtoo! ärjäsi Kalle ja löi taasen.

Sonni saatiin kytketyksi.

Pahalla tuulella tuli Kalle pirttiin. Hän huomasi kuinka isä iski

äidille silmää. Hän arvasi, että hänestä he tuohon aihetta saivat.

Mutta ei ymmärtänyt minkä vuoksi. Petoako he nauravat, mietti hän

kiukustuneena.

— Sonni pääsi irti, sanoi hän jotain sanoakseen, ja samassa tulivat

miehet tallista sisälle.