I.

Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojen

mukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynyt

moneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin se

ei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisia

teitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaan

korkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihan

rapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.

Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuun

alkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.

Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijain

vuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivän

pitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin he

kokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöin

ja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät he

marraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihasta

hammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovat

kujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvat

mieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessa

kiintyä toisiinsa.

Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät —

suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaisten

suuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä,

jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän aina

meni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.

— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän

pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.

— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo

tiekin, arveli isäntä.

— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen

emäntä.

— Reipas tyttö, tiesi isäntä.

Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä oli

pestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kun

kolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään,

niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa ja

tämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.

Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivät

olleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.

— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehen

saavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehelle

lähtenyt pois?

— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viime

vuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Anna

pääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.

— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä!

Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille,

jotka villoja karstasivat.

— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.

— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.

Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksi

palvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntä

olivat mieleltään nuoria.

— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitä

varten, jossa he opettelevat miehiä pyydystämään, sanoi emäntä.

— Jaa, se naimakoulu, äänsi isäntä.

— Joko taasen, tuli Kallen suusta, pöydän takaa, jossa hän oli

lukemassa sanomalehteä.

Naimakouluksi olivat kyläläiset nimittäneet nuorisoseuran talon.

— Mikäpä se muu on; sieltähän ne kumppalinsa kaikki löytävät. Mutta et

sinä, Kalle, näy löytävän, vaikka sinähän sitä oikein kuin etunenässä

puuhasitkin, ivasi isäntä.

— Siltihän Kalle lie sitä niin toimessa laittanutkin, että löytäisi

sieltä kylkiluunsa, sanoi Helmi, Kallen sisar.

— Mutta sinä itse olet sellainen kapine, joka ei tunnu olevan poissa

kenenkään kyljestä, koska sinusta ei kukaan huoli, vastasi Kalle.

— Äläs sano! Kyllähän Helmin paikkaa muutaman kyljessä jo pakottaa,

niin että tuska muillekin näkyy, puhui renki Matti.

— Kukas tätä meidän neitiä niinkuin — — —? tiedusteli emäntä.

— No sehän se Saarelan Jaakko.

— Äläpäs! tiuskasi Helmi punan poskille kohotessa.

— Sepä juuri, intti Matti.

— Vai siltä tämä meidän tyttö tuntuu poissa olevan, puheli isäntä ja

emäntä myhäili hyvillään ajatellessaan: kunpa tuossa perää olisikin.

— Kyllähän ne piiat osaavat miehen pyytää, mutta renkiraukat ne eivät

saa akkaa itselleen teilläkään. Ne ovat sellaisia, joista ei kukaan

huoli, puheli Matti.

— Eivät kait ne rengitkään akkaa ottaisi, tytön kaiketi hekin

tahtoisivat, sanoi Aappo, päiväläinen.

— Kyllähän Mattikin saapi, kun vaan on halua, mutta eihän ne tahtomatta

tytötkään syliin lennä, sanoi isäntä.

— Eivät vähällä tahtomallakaan, jatkoi Tekla, piika.

— Niitä nyt ei paljon tahtoa tarvitse ennenkuin ne kaulaan kapsahtavat,

puheli Aappo.

— Älä valehtele, huusivat tytöt.

— Näkeehän tuon jo niistä päälle päinkin, että sitä ne vailla ovat,

miestä — — —

— Se on toisinpäin, huusivat taasen tytöt.

— Kun vaan pikkusenkaan sinne päinkään vihjasee, niin silloinkos tyttö

tulessa on. Koettaa olla niinkuin ei mitään välittäisi, mutta silmät

palaa ja välkkyy kuin sammumaton tuli sisässä palaisi. Koettaa muka

panna vastaan, jos syliinsä kaappaa, mutta ei pane vastaan kuitenkaan

tarpeeksi asti.

— Oletko sinäkin muka niin likelle ketään päässyt? —

— No antakaa, kun selitän. Ja silloinkos ne vietävät ovatkin

vaarallisia. Silloin ne pään pyörälle panevat.

— Sinun pääsi on pyörällä panemattakin.

— Niin, silloin ne pään pyörälle panevat vakavaltakin mieheltä. Silloin

siitä tytöstä ei saa selvää onko se kala vai lintu vai onko se mikä.

— Sammakko sinun sylissäsi on istunut.

— Mieluinen kapine se vaan tuntuu olevan, jatkoi tyynenä Aappo. Moni

mies sillä tavalla on antanut itsensä pettää.

— Sinun ei sitä tarvitse peljätä.

— Niin, ja on tahtonut tyttöä ikuiseksi omakseen ja niin saapikin sen

sitten.

— Mutta sinä et ole saanut.

— Mutta tietääkö tuosta kumpi se toistaan on pyydystänyt, tyttökö vai

poika? Miehetkin sen syyn muka saavat pitää, että ne ne asian alulle

panevat naimiskaupassa. Mutta tyttö totta vie sen useinkin aloittaa.

Sellaista se on, vaikka ne muka ovat olevinaan niin viattomia. Jos

ei vaan tyttö useastikin aloittaisi tuota peliä, niin olisi maailma

vanhoja poikia täynnä.

— Kyllähän Aapon puheessa perää on, sanoi isäntä. Ja mitä varten ne

naiset muka tahtovat sitten tasa-arvoiseksi nykyaikana miesten kanssa,

kun he jo sellaisia ovatkin. Tuossa naimiskaupassakin. Nehän ne sen

alulle panevat ja viettelevät miehen heitä sitten muka niin tahtomaan,

että näyttää sellaiselta, että mies se on se, joka heitä pyydystää ja

he sitten miehen pyynnöstä hänelle rupeavat, vaikka se onkin kokonaan

toisin päin.

— Kylläpä nyt tulee selvää! Kutka ne tyttöjen tähden sitten vaikka

kaivoon menisivät, kun oikein rakastuvat? Kutka ne hartaana pyytävät,

että tule minulle, muuten en elää voi? Ja sitten jos tyttö hartaasta —

— Halusta heltyy, pisti isäntä väliin nauraen.

— Ole hiljaa! Hartaasta rukouksesta — niin juuri, heltyy ja heille

tulee, niin sitten muka tytöt ovat miestä vailla. Kaikkea sitä kuulee!

— Mutta kuka sen asian alulle panee? — Olkaa hiljaa! — Niin siitähän

se olikin kysymys. Kutka ne miehen viettelevät niin tekemään kuin

sinä selitit? Tytöt tietenkin. Hehän sen leikin alkavat silmillään,

pyörähdyksillään ja hetaleillaan. Heillähän se mielessä on, että tuon

minä viettelen itselleni. Tai jos ei mitään määrättyä ole heidän

mielessä, niin he kiekkuvat kaikkien edessä ja kyllä jonkun miehen

täytyy syöttiin tarttua; ja kun tyttö huomaa, että nyt on karhu

kierroksessa, niin sitte se vasta peli alkaa, joka siihen loppuu, että

mies tahtoo tuota kiilusilmää. Mutta kuka sen alkuun pani? Siitähän

kysymys oli.

— Kyllähän sinä osaat, mutta se totta on, että miehet ne sen ensin

alottavat, väitti emäntä.

— Kuulepas! Muistellaanpa sitä meidänkin alkamista! Kuka se ensin sen

alotti? Olethan tuon sanonutkin, myöntänytkin, kun kahden on oltu, että

— — —

— Pidä nyt suusi!

— Että sinä sen — — —

— Ole hiljaa! huusi nauraen emäntä.

— Siinä sen kuulette! Kun rupeaa totuutta sanomaan, niin silloin suu

tukkoon. Sellaisia ne ovat. Mutta semmoista se on ollut maailman alusta

ja on maailman loppuun, että tytöt ne sen leikin alkavat ja kun saavat

jonkun onkeensa, niin antavat hänen leikin lopettaa, ja itse ovat ihan

viattomia. Eikö niin?

— Niin on, myönsivät miehet.

— Mutta miksi ne miehet sitten niin tyhmiä ovat, että onkeen tarttuvat?

Silloin täytyy tyttöjen olla paljon viisaampia kuin miesten, sanoi

Helmi.

— No siinä tuli todistus, että niin he tekevät. Mitä me enään muuta

kaipaammekaan! Eihän viisaudesta puhetta ollutkaan kuin miesten

onkimisesta ja siihen te viisaita olette. Pidä, Helmi, vaan Jaakkoa

kuumana, kun olet onkeesi saanut! Kyllä se on kummaa tässä maailmassa,

kun saa ruveta omien lastensa kanssa väittelemään naimiskaupoista.

Kaikki räjähtivät nauramaan. Ulkona rapisi sade ikkunoihin, joista

näkyi musta pimeys. Sisällä lämpöisessä pirtissä tuntui niin

turvalliselta.

— Nyt ne tulevat, sanoi Helmi, kun ulkoa kuului Mustin haukahteleminen

ja rattaitten ratina.

Emäntä laitteli kahvikuppeja pöydälle ja kaikki katsoivat odottavasti

oveen päin. Onhan niin jännitettyä, kun outo henkilö tulee taloon,

vaikkakin se olisi piika-tyttökin, sillä vuosihan vähintäänkin hänen

kanssaan täytyy yhdessä olla.

Nyt hän ovesta pyörähtikin vaatenyytti kädessään.

Tuommoinenko hän nyt onkin, mietti Kalle, joka pöydän takana istui

lukemassa. Tuollainen pikkunen, vikkeläliikkeinen, notkea kuin kissa,

tuollainen pitkäpalmikkoinen piian nappula.

— Iltaa! virkkoi tulija.

— Iltaa! Nytkö sieltä tullaan. Eikö siellä kastunut ihan läpi,

tuommoisella valolla? toimitti emäntä ja meni lähemmäksi. Nosti

vaatemytyn, jonka tyttö oli lattialle laskenut, penkille. Tarjosi kättä

tulijalle.

Kättelemässä kävi tämä kaikkia. Isännälle hän notkautti polviaan ja

niin riivatun nätisti, mietti Kalle. Toinen jalka noin varpaillaan

taakse päin ja toisella notkautti. Se näkyi niin selvään, kun hänellä

oli noin lyhköset hameet, melkein kuin pikkutytöillä. Kalle ei saanut

katsettaan irti hänen jaloistaan. Miksi tuolla on noin lyhyet hameet?

mietti hän. Näkyi selvästi heikot nilkat ja sievät, pienet kengät

hameitten alta. On tuolla vähän liian lyhyet hameet, mietti Kalle.

Kalle istui pöydän takana kirja edessään. Oli katsovinaan kirjaan,

vaikka salaa vilkuilikin tyttöön. Tyttö oli epävarma, että kävisikö

tuota tervehtimässä, joka ei mitään näytä hänen tulostaan välittävän

vai jättäisikö sikseen. Tuli kuitenkin kaikkein viimeksi Kallen luo ja

ojensi kätensä.

— Terve! virkkoi hän.

— Terve! vastasi Kalle ja ojensi kätensä. Katsoi samalla tytön silmiin

eikä muistanutkaan heittää kädestä irti, vaan puristi tietämättään

sitä. Kalle näki tuollaiset nauravat silmät, jotka näyttävät nauravan,

vaikka kasvot ovat totisena. Ei hän nähnyt muuta kuin nuo silmät.

Ne hänet vangitsivat, niihin hän tuntui ihan uppoavan. Samassa

vetäsi tyttö kätensä pois ja hymyili kasvoiltaankin Kallelle. Kalle

heräsi, hän punastui ja katsoi ympärilleen näkikö kukaan tuota käden

puristusta, joka tuntui ikuisuudelta. Mutta eihän sitä ollut kukaan

miksikään huomannut. Eihän se ollut kauvan kestänyt.

Tuolla tyttö istui jo emännän vieressä.

Mitähän hän ajatteli, mietti Kalle, kun puristin enkä päästänyt hänen

kättään irti. Kyllä minä olen tollo.

Mutta nuo hänen silmänsä. Minkälaiset ne olivatkaan? Sinisetkö vai

ruskeat? Ei hän sitä muistanut. Ne olivat — nauravat.

Olkootpa minkälaiset tahansa, mietti hän suutuksissaan. Sama kait

minulle.

Hän rupesi lukemaan, mutta korvissaan kuuli hän tytön äänen, kun tämä

puhui.

— Oletko jo minkä ikäinen? kuuli hän äitinsä tytöltä kysyvän.

— Kesällä täytän seitsemäntoista, vastasi tyttö.

— Vai niin nuori. Et tuota ole vanhan näköinenkään.

— Kenenkä tyttöjä sinä oikeastaan oletkaan?

— Sen Kantalan lesken.

— Kantalan. Sehän on suuri talo.

— Onhan se.

— Vai sen tyttöjä. Se isäntähän kuoli. Kuinka kauvan siitä onkaan?

muisteli emäntä.

— Olin silloin kolmentoista, sanoi tyttö. Pääsin juuri sinä kevännä

kansakoulusta.

— Sehän hukkui, sanoi isäntä, joka oli kuunnellut heidän puhettaan.

— Niin, vastasi tyttö.

— Mitenkä se hukkuikaan? tiedusteli emäntä.

— Jäihin putosi markkinoilta palatessaan, sanoi tyttö.

— Niin, täälläkinhän siitä puhuttiin, muisteli emäntä. Mutta ei

jatkanut enään, kun muisti, että puhuttiin kuinka Kantalan rikkaan

talon isäntä oli markkinoilta palatessaan päissään ajanut sulaan ja

sinne jäänyt.

— Jäikö teille mitään sitten, kun piikana täytyy sinunkin olla? kysyi

isäntä.

— Ei jäänyt kuin sen verran, että äiti mökin sai, vastasi tyttö.

— Vai niin, tuli painokkaasti isännältä. Itsekseen mietti hän: Siihenkö

senkin rikkaus hupeni. Komeasti se elikin. Markkinoilta markkinoille

korskuvilla orihilla kulki ja joi.

Tyttö istui niin alakuloisena.

— Älähän sure! sanoi emäntä. Jäihän sinulle terveet kädet ja niillähän

toimeen tulee, kun vaan niitä käyttää. Kyllähän luulen, että meillä

aika kuluu.

— Niin, meillä on hyväonninen talo. Meillä ne tytöt aina miehen saavat,

sanoi isäntä.

— Joko taasen, äänsi emäntä.

Iloiseksi mieli lehahti kaikilla. Tuo isäntä se aina osasi siihen

paikkaan iskeä, että alakuloisuus ei kauvan viihtynyt hänen talossaan.

— Meidän tytöillä alkaa tänä vuonna kova kilpailu. Kukahan noista

puolensa pitää? puheli isäntä.

Toiset nauraa tirskuivat. Anna istui vakavana ymmärtämättä isännän

tarkoitusta.

— Saa nähdä kuka noista oikein yrittääpikään, puheli isäntä hiljalleen.

— Minä ainakin yritän niin paljon kuin minusta lähtee, sanoi Anna

reippaasti.

— Se on oikein, että yrität. Sinä vasta tyttö olet, kun suoraan sanot

sen, jota toiset salaavat, puhui nauraen isäntä.

Anna joutui hämilleen, kun toiset nauroivat.

— Mikä kilpailu se sitten on? sai hän kysytyksi.

— No se miehenottokilpailu, selitti isäntä.

Kaikki nauroivat.

— Siitähän ne tytöt kilpailevat, että kuka ennen miehen saa. Aijotko

vielä kilpailla? kysyi isäntä.

— Tietenkin, sanoi Anna reippaasti. Mutta en tiedä, pidänkö puoleni.

— Kyllä sinä sellaiselta näytät, ettet sinä kauvan meillä ole. Pidä

vaan silmäsi auki! Ne näkyvät olevan sellaiset, että niihin tarttuu

miesparka, sanoi isäntä.

Tyttö käännähti pöytään päin, ja Kalle näki, että taasen hänen silmänsä

nauroivat, vaikka äsken lienevät muutamia vesiäkin varistaneet.

— Niin, mitäpä siinä, sitähän ne kaikki tytöt tekevät. Sehän on niillä

luonnossa, vaikkeivät sitä tietäisikään. Koita sinä, Anna, vaan

emännäksi päästä! Meiltä ne aina vievät. Nythän teitä on kolme ja tuo

meidän tyttö neljäs. Kukahan teistä kilpailussa ensiksi voiton saa?

jutteli isäntä.

Kalle näki taasen tytön nauravat silmät. Ne olivat siniset. Ja kasvot!

Ne eivät ensi silmäyksellä olleet kauniit, mutta niin elävät. Aina vain

naurunväreet syntyivät poskille ja katosivat suuhun.

Kalle ei ollut oikein tyytyväinen tyttöön. Sievä hän oli, sen hän

myönsi. Mutta tuo alituinen nauraminen, se ei häntä oikein miellyttänyt.

Ei hän ymmärtänyt mitä pahaa naurussa oli, kun hän sitä mietti. Se

häntä ärsytti. Se pahoitti hänet tyttöä ajattelemaan.

Kalle oli jo nukkumassa, mutta yhä soi hänen korvissaan tytön nauru.

Hän koetti nukkua, mutta ei vaan päässyt uneen. Aina tytön kuva tuli

hänen eteensä. Se oli jos jonkinlaisessa asennossa. Jos hän jotain

muuta koetti ajatella, niin hetken perästä sekaantui tuohon ajatukseen

tyttö, niin että tuo ajatus ja tyttö olivat kuin toisiinsa sulaneet.

Hän ajatteli huomenna noutavansa hevosella heiniä, mutta heinäkuormaa

tarvitsi tulla jonkun hänen avukseen purkamaan. Tytön hän siihen

toimeen pani. Hän ajatteli leikata silppuja ja toista henkilöä hän

siihenkin tarvitsi ja tuo toinen oli tyttö.

Hän ei tahtonut päästä nukkumaan.

Helkkariin koko tyttö! ajatteli hän. Mitä minä tuommoisesta harakasta

välitän. Häntä tuntui kyllästyttävän koko tyttö-suku ja tuo varsinkin,

tuo lyhythameinen. Mutta tyttö ei siitä huolimatta tahtonut häipyä

hänen mielestään.

Viimein hän nukkui.