Kirkkoherra Puolikinnas.
— Minä alan jälleen uskoa, sanoi Pyhä-Sylvanus Nelilehdelle, että
jos emme ole mitään löytäneet, niin on syy siinä, että olemme
nurinkurisesti etsineet. Minä uskon hyveeseen ja minä uskon onneen.
Ne ovat eroittamattomat. Ne ovat harvinaisia; ne ovat piilossa. Me
löydämme ne mataloista majoista sydänmailta. Jos kallistatte korvaanne
minun mielipiteilleni, niin etsimme niitä tästälähin etenkin noilta
karuilta vuoriseuduilta, jotka ovat meidän Savoijamme ja Tyrolimme.
Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat tutkineet kuusikymmentä vuorikylää
tapaamatta yhtään onnellista. He näkivät näissä kyläpahasissa kaikki
samat kurjuudenmuodot, jotka rehoittavat kaupungeissakin, mutta täällä
tekivät ihmisten raakuus ja tietämättömyys ne vieläkin tuntuvammiksi.
Nälkä ja rakkaus, nämä luonnon molemmat vitsaukset, kurittivat siellä
ihmisparkoja ankarammin ja ja kiivaammin. He näkivät saitoja isäntiä,
mustasukkaisia aviomiehiä, valheellisia vaimoja, palvelijattaria, jotka
myrkyttivät, ja renkejä, jotka murhasivat, sukurutsaisia isiä, lapsia,
jotka kumosivat taikinapytyn pankolla nukkuvan isoisänsä päähän. Näillä
talonpojilla ei ollut muuta huvitusta kuin humala; heidän ilonsakin oli
raakaa, heidän leikkinsä julmaa. Heidän juhlansa päättyivät verisiin
tappeluihin.
Mitä enemmän he tarkastelivat heidän elämäänsä, sitä enemmän tulivat
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vakuutetuiksi siitä, että noiden ihmisten
tavat eivät mitenkään voineet ollakaan sen parempia tai puhtaampia.
He käsittivät, että saita maa teki heidät saidoiksi, että kova elämä
kovetti heidät niin muiden kuin omienkin tuskien suhteen, että jos he
olivat mustasukkaisia, omanvoitonpyyteisiä, kavaloita, valheellisia,
joka hetki valmiit pettämään toisiansa, niin oli tämä kaikki vain
luonnollinen seuraus heidän puutteestaan ja kurjuudestaan.
— Kuinka, tuumaili Pyhä-Sylvanus itsekseen, olen hetkeäkään
voinut luulla, että onni asuu olkikaton alla? Se ei voi olla
muuta kuin klassillisten opintojen vaikutusta. Vergilius sanoo
maanviljelyshoidollisessa _Georgica_-runoelmassaan, että kaikki
maanviljelijät olisivat onnellisia, jos he vain tuntisivat oman
onnensa. Hän siis myöntää, että he eivät tiedä siitä mitään. Itse
teossa olikin asianlaita sellainen, että hän kirjoitti Augustuksen
käskystä, sillä tuo erinomaisen viisas hallitusmies pelkäsi, että
Roomasta loppuisi leipä, ja koetti sentähden kansoittaa maaseutuja.
Vergilius tietysti tiesi niinkuin kaikki muutkin, että talonpojan elämä
on vaivanalainen. Hesiodos on antanut siitä hirvittävän kuvan.
— Yksi seikka on myös varma, sanoi Nelilehti, nimittäin se, että
joka paikassa on maalaispoikien ja -tyttöjen suurin mielihalu
päästä kaupunkiin rahatöihin. Rannikkomailla tytöt uneksivat
sardiinitehtaista. Kivihiili-alueilla nuoret talonpojat eivät pyydä
parempaa kuin saada laskeutua kaivokseen.
* * * * *
Oli kuitenkin yksi mies näillä vuorilla, jonka muoto kaikkien noiden
huolestuneiden otsien ja nyreiden kasvojen keskellä paistoi vaivatonta
hymyä. Hän ei osannut muokata maata eikä paimentaa eläimiä; hän ei
osannut mitään siitä, mitä ihmiset tavallisesti osaavat, hän puheli
asioita, joissa ei ollut mitään järkeä, ja lauleskeli pitkin päivää
jotakin pikku sävelmää, jota hän ei koskaan laulanut loppuun. Kaikki
ihastutti häntä. Hän oli aina kuin taivaassa. Hänen nuttunsa oli
kursittu kokoon kaiken värisistä ja omituisesti yhteenliitetyistä
kankaanpalasista. Lapset juoksivat pilkaten hänen kintereillään,
mutta kun hänen luultiin tuovan onnea mukanaan, ei hänelle tehty
pahaa, ja hänelle annettiin se vähä, mitä hän tarvitsi. Tämä mies oli
Piki-Pietari, sielultaan pikkulapseksi jäänyt. Hän söi töllien ovilla
pikku koirien kanssa ja nukkui kehdossa.
Huomatessaan, että hän oli onnellinen ja arvellen, ettei häntä
tietystikään tällä seudulla ilman syviä syitä pidetty onnentuojana —
lähti Pyhä-Sylvanus vihdoin pitkien arvelujen jälkeen vetämään paitaa
hänen yltään. Hän tapasi hänet polvillaan maassa, kyynelien vallassa,
kirkon esikäytävässä. Piki-Pietari oli juuri saanut kuulla Jesuksen
Kristuksen kuolemasta, miten hänet oli ihmisten tähden ristiinnaulittu.
Palattuaan takaisin kylään, jonka vouti samalla oli kapakanomistaja,
nuo molemmat kuninkaan lähettiläät ottivat pienen naukun hänen kanssaan
ja kyselivät, eikö hän sattumalta ehkä tuntenut onnellista ihmistä.
— Arvoisat herrat, vastasi hän, menkää tuohon kylään, jonka valkoisten
talojen näette heloittavan tuolla vuoren rinteellä laakson toisella
puolella, ja menkää kirkkoherra Puolikintaan puheille; hän ottaa teidät
hyvin vastaan, ja silloin näette edessänne onnellisen ihmisen, joka
myös ansaitsee onnensa. Tuon matkan te suoritatte kahdessa tunnissa.
Kylävouti tarjosi heille vuokrattaviksi omat hevosensa. He lähtivät
heti aamiaisen jälkeen.
Eräs nuori mies, joka ratsasti heidän jäljessään paremmalla hevosella,
tavoitti heidät ensimäisessä ylämäessä. Hänellä oli avomieliset
kasvojen piirteet, ja hän oli terveen ja iloisen näköinen. He ryhtyivät
puheisiin hänen kanssaan.
Kuultuaan, että he olivat menossa kirkkoherra Puolikintaan luo,
virkahti nuorukainen:
— Viekää hänelle paljon terveisiä. Minä itse menen vielä vähän
ylemmäksi Urpukummulle asti, jossa asun kauniiden laitumien keskellä.
Sinne kiirehdin.
Hän kertoi heille, että hän oli nainut naisista suloisimman ja
parhaimman, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, kaunista kuin
aurinko, tytön ja pojan.
— Minä tulen kaupungista, jatkoi hän iloisella äänellä, ja olen
ostanut sieltä hyvin kauniita valmiiksi leikattuja pukukankaita
muotilehtineen ja malleineen, joista näkee, miltä ne tulevat näyttämään
valmiina. Liisi (se on vaimoni nimi) ei tiedä mitään tästä lahjasta,
jonka hänelle tuon. Annan hänelle kääryt avaamattomina; onpa tosiaan
hauskaa katsella, miten hänen somat sormensa kuumeisen kärsimättömästi
irroittelevat sidelankoja. Hän tulee hyvin tyytyväiseksi; hänen
ihastuneet silmänsä suuntautuvat minuun raikkaasta riemusta loistavina;
ja hän rientää syliini. Me olemme onnellisia, Liisini ja minä.
Neljä vuotta olemme jo olleet naimisissa ja me rakastamme toisiamme
päivä päivältä yhä enemmän. Meillä on koko tämän seudun lihavimmat
laidunmaat. Meidän palvelijamme ovat myöskin onnellisia; he ovat yhtä
hyviä niittämään kuin tanssimaan. Teidän pitää tulla meitä tervehtimään
jonakin sunnuntaina, hyvät herrat; saatte maistaa meidän kotitekoista
valkoviiniämme ja nähdä, miten maan sorjimmat tytöt ja komeimmat pojat
tanssivat, miten poika riuhtaisee tuosta viereltänne tanssitettavansa
ja lennättää hänet ilmaan kuin höyhenen vain. Meidän talomme on noin
puolen tunnin matkan päässä täältä. Käännytään ensin oikeaan noiden
kahden kallionkielen välistä, jotka näette tuolla viidenkymmenen
askeleen päässä edessänne ja joita nimitetään Kauriinjaloiksi; sitten
mennään erään virran poikki vievän puusillan yli, jolloin tullaan
pieneen mäntymetsään, joka suojelee meitä pohjoistuulta vastaan.
Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua olen jo pikku perheeni helmassa,
jossa silloin on oleva neljä hyvin tyytyväistä ihmistä, sen takaan.
— Täytyy pyytää hänen paitaansa, kuiskasi Nelilehti Pyhä-Sylvanukselle;
otaksun että se on ainakin yhtä arvokas kuin kirkkoherra Puolikintaan.
— Samaa minäkin luulen, vastasi Pyhä-Sylvanus.
Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja,
syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi
synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.
Tunnettuaan hänet erääksi omista lampuodeistaan, kysyi nuori isäntä:
— Mitä on tapahtunut, Ulrik?
Ulrik ei vastannut.
— Onnettomuusko? Puhu!
— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä
tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui
virtaan molempine lapsineen.
Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat
matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät
ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä
vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta
teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude
Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki
siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei
tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli
keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.
Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille
asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän
tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten
hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja
kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan
mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat
kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.
— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.
— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken
jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni
onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan
jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän
seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole
paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he
kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen
ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa
minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut
enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille:
he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin
määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja
ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee
vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina
erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat
miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan
ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni,
on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme.
Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!
— Herra rovasti, — sanoi Nelilehti kunnon miehelle, — me kuljemme
kuninkaan asioissa. Me tulemme pyytämään teiltä erästä lausuntoa, joka
on äärettömän tärkeä sekä isänmaalle että koko maailmalle. On kysymys
hallitsijan terveydestä ja ehkäpä hänen hengestäänkin. Sentähden
pyydämme teitä suomaan anteeksi kysymyksemme, niin kummalliselta ja
epähienolta kuin se teistä saattaakin tuntua, ja vastaamaan siihen
aivan suoraan ja väistelemättä. Herra rovasti, oletteko onnellinen?
Kirkkoherra Puolikinnas tarttui Nelilehden käteen, puristi sitä ja
äänsi tuskin kuuluvasti:
— Minun elämäni on pelkkää kidutusta. Elän ainaisessa valheessa. Minä
en usko.
Ja pari kyyneltä tipahti hänen silmistään.