Onko pahekin avu.
Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta
aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita,
tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät
päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn
vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen
valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon,
Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti
hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö
luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä
valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa
onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa
pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin
onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä
vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien
onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa
rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan
väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa,
pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen
oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien
rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös
poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja
hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen
onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt,
turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja
uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset,
sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin
tutkisteluihin.
Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa
sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään
uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme
kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen
omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka
onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman
alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta
ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun
verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon
huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.
Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra
Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin
suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat
ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he
keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen
istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen
miehen jäljille.
Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:
— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla
ihmisillä on paheita.
— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan
epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja
surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa;
pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä.
Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä;
se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan,
inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen
luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi,
tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan;
pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen
todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä
merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.
Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan
neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe
ei ole mikään pahe.
— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten
oikeastaan nimitätte paheeksi?
— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota
suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä
yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä,
kauneutta, valtaa ja neroa.
— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää
tuollakin lailla.
Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.
— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä
kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on
paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan
teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei
mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne
tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen
tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan
ääretöntä inhoa...
— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi
kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia
ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin
häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni,
mikään suuri jumalien halveksija.
Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta,
mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt
minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki
ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:
— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve,
ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden
olemmekin kaikki onnettomia.
Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan
halkeamaisillaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me
ole sitä varten luotuja.
Ja hän lopetti istunnon.
Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain
on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään
istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään
hyötyä.
Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia
pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja
hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä
olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan
kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän
pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.
— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat
tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.
— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun
minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet
ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni
tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät
siitä suuresti.
Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa,
joka oli hänelle määrätty.