Sigismundus Dux.
Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan
etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat
kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He
saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.
— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän
leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra
Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin
mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko
hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n
leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli
kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori
esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän
antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.
Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi,
että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja
ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa,
ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia
vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän
suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori
Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn
kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa
avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.
Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen,
tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä
suureen ääneen:
— Mutta tuossahan on juuri se, jota etsimme! Tuossa on onnellinen mies!
Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi
muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka
muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli
kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen
päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri
nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla
halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä
pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen
palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka
sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja
aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme
ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin
siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava
käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu
säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista
velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin
kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin
— joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä
hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!
— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei
voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään
sitä.
Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku
konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut
peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan
myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia
sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka
saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella
purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa
joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä,
pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä
kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä
kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria
amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria,
laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia;
siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä,
lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen
ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan
suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka
yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa
vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko
tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden
nimenä oli "intiimi matinea".
Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä
silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi
näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen
takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli
erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri
niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli
harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille
helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta
sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat,
joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli
yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen
syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa
ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin
tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden
kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen
tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:
— Mestari, antakaa minulle pai...
Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä
pahasti vääristyvän.
Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaa _Keltaisten narsissien
polkkaa_. Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies
kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen
nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon
ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian
ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että
vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen
sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on
kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei
voinut kuulla _Keltaisten narsissien polkkaa_ tulematta sairaaksi. Hän
jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain
naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos
myrtyneen sappensa.
— Hän on surkuteltava, — huokasi Pyhä-Sylvanus.
Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman
sävelniekan talosta.