Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?
Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta
vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka
nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä
kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat
taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen
kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen
katseestaan.
— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.
Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman
säpsähti hänet nähdessään.
— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän
haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle
suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle,
joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan
tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?
— Olen.
— Eikö mitään puutu onnestanne?
— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten
kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen
kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani,
ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on
yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut
suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä
rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä
kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko
olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa,
ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni
todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka
tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä,
jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät.
Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden
näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata
kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja
tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken
tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja
tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.
Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon
täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan
käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne
enää itseäni."
Hän veti esiin kellonsa.
— Hetki on tullut. Hyvästi!
— Vielä sana, herraseni. Te voitte pelastaa minut. Minä...
— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta.
Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!
Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien
viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua
löydöstään, seurasi häntä... Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan,
kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia
syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo
luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.
Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät
hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat
hänet palatsiin.
Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen
silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että
hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin
kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.