Onni olla rakastettu.
He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan
kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen
vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre
Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater
Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle.
Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea
seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja
hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten
hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat
heidän ympärillään.
— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä.
Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua
on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen
vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja
vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän
kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on
päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias
nuorukainen.
— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi
antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva
Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä,
vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että
heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.
— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se
mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin
ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.
Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään
pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:
‒ Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän
miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä
siitä asiasta yhtään mitään!
Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät
Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään
juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he,
pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi
ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden
yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen
viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa
ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko
Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta,
kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain
yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät
sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon
rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli
päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat
inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää
aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat
itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia
peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea.
Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa:
siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä
yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi
kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin
toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja
Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja
vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi
erään itämaisen sadun.
— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä
eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja
toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että
kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen
sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä
päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori
kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia
ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli
hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha
akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään
kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja
kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko
veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista
vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri
lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että
häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi
askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa
odotti jotenkin karkean näköinen olento.
— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori
bagdadilainen kauppias on hän itse.
Nelilehti löi otsaansa:
— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima;
olin aivan unohtanut sen!
He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin
omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä
kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.
Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon
raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja
mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien
salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti
kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän
pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen
mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä
ikäviä hetkiä.
— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He
varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät
meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan
suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne
Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa
Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo
rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä
alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.
Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon
terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja
Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja
huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta
syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:
— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini
Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu
heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja
ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin!
Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis
niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene
tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette?
Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa
yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden
aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.
Ja heittäen yltään yömyssynsä ja kotipukunsa pyysi hän vaatteitaan.
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus koettivat pidättää häntä.
— Sire, se olisi hyvin varomatonta, muistakaa sairauttanne!
— Sire, kello on jo lyönyt kaksitoista.
— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset
nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun
pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni
on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne
siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä
mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta
ja penkeiltä.
Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli,
joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita
ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus
seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.