Pääkaupungin salongit.
He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva
Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään
oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että
rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva
Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen
puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan
epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei
ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja
entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja
tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä,
että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.
Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet
vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet,
sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka
omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli
ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään.
Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja
kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja
ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka
oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta
toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat
lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa,
jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai
pelkäsivät saavansa.
Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut
kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten
saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa,
teki itsemurhan.
— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä
ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita
sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat
itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.
— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki
tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan
unelma on todellista tuskaa.
— Olkoon miten hyvänsä, vastasi Nelilehti. Mutta kun minä joudun
hellittämään kiviä rakostani, niin soisinpa kernaasti, että se olisi
vain unta.
Ja uudelleen sai Pyhä-Sylvanus tilaisuuden todeta, että ihmiset usein
murehtivat aivan vastakkaisista ja ristiriitaisista syistä.
Hän keskusteli nimittäin rouva Kyyhkyslakan salongissa peräkkäin kahden
hyvin älykkään, valistuneen ja henkisesti varttuneen henkilön kanssa,
jotka kiertäin kaartain vaistomaisesti pukivat ajatuksensa sellaiseen
muotoon, että siinä heidän tietämättään paljastui se sisäinen paha,
joka heitä kalvoi. Valtiollinen tila oli aiheuttanut molempain murheen,
mutta aivan vastakkaisista syistä. Hra Hanhenkoura pelkäsi joka hetki
jonkunlaista muutosta. Keskellä vallitsevia vakiintuneita olosuhteita,
keskellä hyvinvointia ja rauhaa, jota maa par'aikaa nautti, hän
odotti pelolla ja vavistuksella levottomuuksia ja perinpohjaista
vallankumousta. Värisevin käsin avasi hän joka päivä sanomalehdet;
hän oli varma siitä, että jonakuna aamuna saisi lukea kapinoiden ja
mellakkain jo alkaneen. Tämän tunnelman painostuksen alaisina ollen
muuttuivat kaikki mitättömimmät ja jokapäiväisimmät tapaukset ja
sattumat hänen mielikuvituksessaan suurten vallankumousten ensimäisiksi
enteiksi, maailmannielevän vedenpaisumuksen alkusoitoksi. Luullen
aina olevansa tuon yleismaailmallisen romahduksen kynnyksellä hän eli
ainaisen kauhun vallassa.
Aivan päinvastainen ja vielä ihmeellisempi ja harvinaisempi vaiva
hivutti hra Kuhalampea. Tyyneys ikävystytti häntä, yleinen järjestys
tuskastutti häntä, rauha oli hänestä inhoittava, inhimillisten ja
jumalallisten lakien ylevä yksitoikkoisuus ylen tylsyttävä. Hän kaipasi
salaa muutoksia ja toivoi hartaasti myllerryksiä, vaikka hän muiden
kuullen oli niitä pelkäävinänsä. Tämä hyvä, lempeä, ystävällinen ja
inhimillinen mies ei voinut kuvitella itselleen mitään muuta iloa
kuin saada kerran nähdä maansa, maapallon ja koko maailmankaikkeuden
tuhoutuvan ja hän koetti tähystellä tähdistä mahdollisesti läheneviä
yhteentörmäyksiä ja mullistuksia. Hänen mielessään asui ainainen
pettymys, alakuloisuus, surullisuus ja synkkyys, sillä valtiollisten
asiakirjain tyyli ja katujen rauhalliset näyt muistuttivat hänelle aina
olevien olojen muuttumattomuudesta, ja hän kärsi tästä sitäkin enemmän,
kun hän ihmistuntemuksensa ja kokemusperäisen ymmärtäväisyytensä
pohjalta tiesi, kuinka säilyttämisen, perintätapojen, jäljittelyn ja
kuuliaisuuden henki on kansoissa voimakas, ja kuinka tasaisesti ja
hitaasti yhteiskunnallinen elämä kehkeytyy.
Pyhä-Sylvanus pani merkille rouva Kyyhkyslakan vastaanotossa toisenkin,
vielä laajempikantoisen ja tärkeämmän vastakohtaisuuden.
Eräässä pienen salongin kulmauksessa keskusteli hra Korkea-Kaulus,
siviilioikeuden presidentti, rauhallisesti ja matalalla äänellä hra
Vuori-Äyrään, eläintieteellisen puutarhan johtajan kanssa.
— Tunnustan teille, ystäväni, sanoi hra Korkea-Kaulus, että kuoleman
ajatus on tappaa minut. Ajattelen sitä lakkaamatta, kidun kuoleman
tuskissa joka hetki. Kuolema kauhistaa minua, ei itsensä vuoksi,
sillä se itse ei ole mitään, vaan sen vuoksi, mitä sitten seuraa,
tulevan elämän vuoksi. Minä uskon siihen; minä uskon ja luotan
varmasti kuolemattomuuteeni. Järki, vaisto, tiede, jumalallinen
ilmestys, kaikki todistaa minulle, että on olemassa katoamaton sielu;
kaikki osoittaa minulle ihmisen luonnonlaadun, hänen alkuperänsä
ja lopullisen kohtalonsa juuri sellaiseksi kuin kirkko sen meille
kuvaa. Minä olen kristitty; minä uskon iankaikkiseen kadotukseen,
ja noiden tuskien hirvittävä kuva seuraa minua kaikkialle; helvetti
pelottaa minua ja tämä pelko, joka on minussa kaikkia muita tunteita
voimakkaampi, hävittää minussa pelastuksen toivon ja kaikki siihen
tarvittavat hyveet, upottaa minut syvimpään epätoivoon ja tekee minut
siten vikapääksi juuri siihen ikuiseen tuleen, jota pelkään. Viimeisen
tuomion pelko tuomitsee minut, helvetin kauhu syöksee minut siihen,
ja minä kärsin jo eläissäni kaikkia kadotuksen vaivoja. Ei ole mitään
kidutusta, jota voisi verrata siihen, mitä minä saan kestää ja joka
yhä vain lisääntyy vuodesta vuoteen, päivästä päivään, hetkestä
hetkeen, koska jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen minuutti vie
minua lähemmäksi kauhuni lähdettä. Elämäni on yhtä ainoaa pitkää
kuolinkamppailua täynnä tuskaa ja tukehduttavaa pelkoa.
Lausuessaan näitä sanoja oikeuden valvoja huitaisi käsillään ilmaa
ikäänkuin torjuakseen niitä sammumattomia liekkejä, joiden hän jo tunsi
itseään ympäröivän.
— Minä kadehdin teitä, rakkahin ystävä, — huokasi hra Vuori-Äyräs.
Te olette onnellinen minuun verrattuna. Minuakin vaivaa kuoleman
ajatus, mutta kuinka se eroaakaan teidän käsitystavastanne ja kuinka
paljon hirvittävämpi se onkaan! Minun opintoni ja itse tekemäni
huomiot, vertailevan anatomian jokapäiväinen harjoittaminen ja syvät
aineen olemusta ja rakennetta koskevat tutkimukseni ovat johtaneet
minut siihen vakaumukseen, että sanat sellaiset kuin sielu, henki,
kuolemattomuus, aineettomuus, eivät merkitse muuta kuin fyysillisiä
ilmiöitä tai näiden ilmiöiden kieltämistä ja että meille elämän käsite
on myöskin samalla tietoisuuden käsite ja että kuolema vihdoin on samaa
kuin meidän täydellinen häviämisemme. Ei ole olemassa mitään sanaa,
jolla voisimme tulkita sitä, mikä seuraa elämää, sillä sana "tyhjyys"
jota me siitä käytämme, on ainoastaan avuton kieltämisen ele, jonka
me teemme luonnolle. Tyhjyys, se on joku ääretön "ei mitään", ja tämä
"ei mitään" ympäröi meitä. Siitä me tulemme ja siihen me menemme; me
olemme siis kahden tyhjyyden välillä niinkuin pähkinänkuori meren
mainingeilla. Tyhjyys, se on jotakin mahdotonta ja sentään varmaa;
sitä ei voi käsittää ja se on sentään olemassa. Ihmisten onnettomuus,
näettekös, ihmisten onnettomuus ja rikos on juuri siinä, että he ovat
keksineet nämä seikat. Muut eläimet eivät tiedä niitä, meidänkin
olisi pitänyt jäädä ainaiseksi niistä tietämättömiksi. Olla ja lakata
olemasta! Tämän ajatuksen hirmuisuus nostaa hiukset pystyyn päässäni;
se ei hetkeksikään jätä minua. Olemattomuus turmelee ja nielee minulta
olevaisuuden, ja tyhjyys upottaa minut kuiluunsa jo edeltäpäin. Julma
järjettömyys! Minä tunnen ja näen sen varjon alati ylläni.
— Minä olen kuitenkin enemmän surkuteltava kuin te, vastasi hra
Korkea-Kaulus. Joka kerran kun vain lausuttekin tuon petollisen ja
suloisen sanan tyhjyys, hivelee se sieluani ja houkuttelee minua,
niinkuin sairaan päänalainen, levon ja unen lempeällä lupauksella.
Mutta Vuori-Äyräs intti:
— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa
yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta
jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa.
Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet
teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole
ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te
kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä,
minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä
maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se
on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa
likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa,
järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja
häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen
rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja
saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois
minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta.
Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa
kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla,
sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia,
tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen
ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten
hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten
ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän
kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan
kuiskaa minulle:
"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut
parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin
ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä
parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan
tuo lepoa.
— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän
molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa
teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei
ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te
ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan
maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden
että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja
useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden
että minä olen nerokkaampi.
Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin
kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.
— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia,
mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa
kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset,
rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin
turhaksi ja tukalaksi.
— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat
pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta
tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon
jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin
pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan
rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien
niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut
on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin
eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret
opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit,
nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat.
"Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me
olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki",
sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa
Kuninkaiden kirjassa.