Rikkauden suhde onneen.
Päättäen ensin kääntyä kaikista parhaimman ja rikkaimman, Jaakko
Felgina-Koburgin puoleen, joka omisti kokonaisia vuoria kultaa,
kokonaisia kaivoksia timantteja, kokonaisia petroolimeriä, he kiersivät
kauan hänen puutarhansa muurien vierustaa, jotka sulkivat sisäänsä
äärettömiä niittyjä, metsiä, taloja ja kyliä; ja jokaiselta portilta,
josta he pyrkivät sisälle tähän valtakuntaan, lähetettiin heidät
jollekin toiselle. Väsyneinä vihdoin tähän edestakaisin kulkemiseen ja
kieppumiseen he, nähdessään erään työmiehen, joka vaakunalla varustetun
ristikon edessä muserteli rikki tien kiviä, kysyivät tältä, eikö tässä
mahdollisesti ollut se käytävä, joka vei herra Jaakko Felgina-Koburgin
luo, he kun tahtoivat häntä tavata.
Mies oikaisi vaivaloisesti laihaa selkärankaansa, kääntäen heihin
kuopalliset, suurilla sankalaseilla naamioidut kasvonsa.
— Herra Jaakko Felgina-Koburg olen minä, sanoi hän.
Ja nähdessään heidän hämmästyvän, hän jatkoi:
— Sären kiviä; se on ainoa huvitukseni.
Sitten kumartuen uudestaan hän iski vasarallaan kiveen, joka pirstautui
särähtäen.
He lähtivät pois.
— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa
hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.
Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko
Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo,
jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti
hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan,
joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen;
sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla,
saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme
mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka
osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää
eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on
valtakunnan kaunein taulukokoelma.
He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan
antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras
kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta,
tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan
arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen
jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli
ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja
Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno
taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.
Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen
alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin
kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja
kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti
hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen
vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää
vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta
kuin se mestariteos, jota hän selitti.
— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden
lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä
kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan
halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen
muinaistieteilijä (1692-1765). _Suom._] ei tiennyt mitään suurempaa
nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.
Pyhä-Sylvanus hymyili:
— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole
teille tuntematon.
— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän
taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan
sikäli kuin auttelevat sitä.
Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit,
Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat,
Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut
sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä
loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli
nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista,
jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho;
hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan
poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla
ja hellällä taiteilijakädellään.
— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi.
Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen
voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän
muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän
hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.
Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa
nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.
— Mikä ihana näköala! huudahtivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus.
Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat
verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle
nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina
sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten
uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein
mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän
hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa
väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen
katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin
näyttämön pisteeseen.
— Tuo savutorvi!... mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen
sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen
penikulman päässä puistosta.
— Tuo piippuko? Mutta sitähän tuskin huomaa, sanoi Nelilehti.
— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee
minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon,
se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään
parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua
tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää
sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.
Ja paeten pois ikkunan luota hän vaipui synkkänä nojatuoliinsa.
— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti
noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen:
luonnollisesti on hän onneton.
Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään
pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis
laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta
näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä
löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä
noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula,
parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja
markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi
kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.
Heidän vieressään istui muuan pitkä, laiha mies juoden maitoa; hän
istui kumarassa kaksin kerroin velttona kuin höyhenpatja; hänen
suuret haljakat silmänsä valuivat puoliväliin poskia; hänen nenänsä
riippui suun kohdalla. Hän näytti vajonneen tuskan valtaan ja katseli
murheellisesti Nelilehden jalkoja.
Parikymmentä minuuttia niihin tuijotettuaan hän nousi synkästi ja
päättäväisesti, lähestyi ylimäistä tallimestaria ja pyytäen anteeksi
tunkeilevaisuuttaan sanoi:
— Hyvä herra, sallikaa minun tehdä teille kysymys, joka on minulle
erinomaisen tärkeä. Paljonko maksatte puolisaappaistanne?
— Vaikka kysymyksenne onkin vähän omituinen, vastasi Nelilehti, ei
mikään estä minua siihen vastaamasta. Olen maksanut tästä parista
kuusikymmentäviisi frangia.
Kauan aikaa tarkasteli tuntematon sitten vuorotellen omaa ja
puhetoverinsa jalkaa, vertaillen molempia jalkinepareja mitä
yksityiskohtaisimman tarkasti.
Sitten hän vallan kalpeana ja liikutuksesta värisevällä äänellä
huudahti:
— Te sanotte maksavanne tällaisista puolisaappaista kuusikymmentäviisi
frangia! Oletteko aivan varma asiastanne?
— Tietysti.
— Herraseni, ajatelkaa tarkasti, mitä sanotte!
— Ohoh! murisi Nelilehti, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, olettepa te
lystikäs suutari, hyvä herra.
— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä
vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.
Nelilehti nosti hattua.
— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä;
mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte
puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani,
jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan
suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta
en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en
hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja
valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset,
jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat,
naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden
minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole
koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen.
Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut
vastenmielisyydellä ja häpeällä.
Ja herttua kumartui jälleen maitokuppinsa puoleen huokaillen:
— Kuusikymmentäviisi frangia! Kuusikymmentäviisi frangia!...
Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat
kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan
saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.
Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin
välinpitämättömästi:
— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin
rikas!... Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon
partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.
— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te
olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!
Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin
etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska
he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon
vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää
toisiaan vastoinkäymisistään.
— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten
luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän
tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole
mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.
— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve,
että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän
onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos
aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja
koko valtio sekaisin.
— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei
ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te
ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt
tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette?
Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin
naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa.
Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun,
niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia
tervehtimässä.