Volmarin herttua.
Tuliaivo tuotti nähtäväksi Volmarin herttuan sotaretkien
asemapiirrokset. Kolme kirjastoapulaista oli vallan nääntyä taakan
alle. Avatut kartastot peittivät laajat pöydät silmänkantamattomiin.
— Tässä on, hyvät herrat, Styrian, Palatinan, Karamanian, Kaukasian ja
Weikselin sotakartat. Armeijan asemat ja liikkeet ovat tarkoin merkityt
näille kartoille somilla, pienillä lipuilla varustettuina suunnikkaina
ja taistelujen järjestys on niissä mallikelpoinen. Tämä järjestys
määrätään tavallisesti taistelujen jälkeen, ja suurten sotapäällikköjen
nerous on juuri siinä, että he omaksi kunniakseen osaavat korottaa
järjestelmän piiriin sattuman oikut. Mutta Volmarin herttua on aina
kaikki edeltäpäin ottanut lukuun.
Silmäilkää esimerkiksi tätä mainehikkaan Baskirin taistelun
asemapiirrosta, joka on tehty käyttämällä mittakaavaa 1:10000. Siinä
Volmar voitti turkkilaiset harvinaisen nerokkaan asetelmataitonsa
avulla. Taistelua oli käyty jo kello viidestä aamulla kello neljään
iltapäivällä. Volmarin joukot, jotka olivat nihkiväsyneitä ja vailla
ampumavaroja, alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä, rohkea marsalkka
seisoi viimein yksinään Alutan yli vievän sillan päässä, pistooli
kummassakin kädessä, ampuen pakolaisia. Hän teki jo peräytymistä
hänkin, mutta sai tietää, että viholliset täydessä epäjärjestyksessä
syöksyivät Tonavaan. Heti hän kääntyi päin, alkoi vimmatusti ajaa heitä
takaa ja sai heistä lopullisen voiton. Tämä voitto tuotti hänelle
viisisataa tuhatta frangia tuloja sekä avasi hänelle ritarihuoneen ovet.
Hyvät herrat, luuletteko voivanne löytää onnellisempaa ihmistä
kuin Elbruzzon ja Baskirin voittaja on? Hän on muuttumattomalla
menestyksellä tehnyt neljätoista sotaretkeä, voittanut
kuudessakymmenessä järjestetyssä taistelussa ja pelastanut kolme
kertaa täydellisestä häviöstä kiitollisen isänmaansa. Nyt hän kunnian
ja maineen kruunaamana, rikkaudessa ja rauhassa, jatkaa vielä korkeaa
vanhuuttaan ohi elämän tavallisten päätepisteitten.
— Hän on totta tosiaan onnellinen, sanoi Nelilehti. Tai mitä te
arvelette, Pyhä-Sylvanus?
— Pyytäkäämme päästä hänen puheilleen, vastasi yksityisasiain sihteeri.
Palatsin sisälle tultuaan astuivat he ensin avaran eteisen poikki,
jossa kohosi marsalkan ratsas-kuvapatsas.
Sen jalustaan oli kaiverrettu seuraavat ylpeät sanat: "Isänmaan
kiitollisuuden ja maailman ihailun huomaan uskon molemmat tyttäreni
Elbruzzon ja Baskirin." Kunniaportaat johtivat kahtena valtavana
marmoripykälä-kaarena haarniskoin ja lipuin koristettujen seinämien
välitse laajalle sillakkeelle, ja tämä vei eräälle ovelle, jonka
puoliskoita kaunistivat voitonmerkkeinä saadut aseet ja liekehtivät
granaattit ja yläpuolella riippui kolme kultakruunua, jotka kuningas,
parlamentti ja kansakunta olivat lahjoittaneet Volmarin herttualle,
isänmaansa pelastajalle.
Pyhä-Sylvanus ja Nelilehti pysähtyivät syvän kunnioituksen jäykistäminä
tämän suljetun oven eteen; ajatellessaan että ainoastaan tämä ovi
enää erotti heidät tästä suuresta sankarista, joutuivat he sellaisen
mielenliikutuksen valtaan, että jäivät kuin naulitut kynnykselle,
uskaltamatta mennä häiritsemään niin suuren kunnian tyyssijaa.
Pyhä-Sylvanus muisteli Elbruzzon taistelun muistoksi lyötyä mitalia,
jonka nurealla puolella näkyi marsalkka kruunaamassa siivekästä
voitonjumalatarta sekä tällainen mahtava reunakirjoitus: _Victoria
Caesarem et Napoleonem coronavit; major autem Volmarus coronat
Victoriam_. [Voitonjumalatar kruunasi Caesarin ja Napoleonin; mutta
vielä suurempana Volmar seppelöitsi voitonjumalattaren. _Suom._] Ja hän
mutisi:
— Tämä mies on kuin sata tavallista ihmistä.
Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili
haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan,
kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston
perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia
naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.
Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan
pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään,
kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita
pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja
nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen.
Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla
hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:
— Antakaa mokoman olla! Tuollaiseen ei tarvitse koskea muuta kuin
luudalla!
Ja heiluttaen pulloa:
— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha
romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista.
Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa,
että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta
sankarista.
— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt.
Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin
väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen
terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan
kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin.
Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.
Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan
kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen
heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis
uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota
hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli
auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja
häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua
ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään
jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä
voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin
itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa
sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin
sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän
huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja
hän huokasi:
— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut
silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä
pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan
asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan
ja pääkaupungin asemapiirustuksen.
— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru
vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen.
Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai
lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin.
Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista,
että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä
itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että
he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista
kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen
penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan
maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa,
niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.
— Nelilehti, vastasi yksityisasiain sihteeri, minä en ole
yhteiskunnan vihollinen, minä en ole yhteisen onnen vastustaja.
Puhun siis teille rikkaista kunnon ihmisenä ja kunnon kansalaisena.
Rikkaat ovat kunnioituksen ja rakkauden arvoisia; he ylläpitävät
valtiota samalla kun he kartuttavat omia rikkauksiaan ja ovat
tahtomattaankin hyväntekeväisiä elättäessään suuria määriä ihmisiä,
jotka työskentelevät heidän omaisuutensa lisäämiseksi. Oh, kuinka
yksityisomaisuus sentään on kaunis, arvokas ja erinomainen asia!
Kuinka viisaan lainsäätäjän tuleekaan sitä turvata ja vaalia, ja
erioikeuksin suojata sen olemassaoloa! Ja kuinka toiselta puolen on
kohtuutonta, väärää ja vilpillistä, kaikkien pyhimpien oikeuksien
ja kunnioitettavimpien etujen vastaista sekä turmiollista valtion
varallisuudelle, vahingoittaa pääomaa! On suorastaan meidän
yhteiskunnallinen velvollisuutemme uskoa rikkaiden hyvyyteen ja
suloista on myös uskoa heidän onneensa. Lähtekäämme siis matkaan,
Nelilehti!