Kuninkaallinen kirjasto.
Pyydettyään heidät istumaan kirjastonhoitaja viittasi kädellään
valtaviin kirjarykelmiinsä, jotka riveihin ladottuina täyttivät kaikki
neljä seinää lattiasta kattoreunukseen asti.
— Ettekö kuule? Ettekö kuule, millaista meteliä ne pitävät? Korvani
ovat melkein menneet siitä lukkoon. Ne puhuvat kaikki yhtaikaa ja
kaikkia eri kieliä. Ne väittelevät kaikesta: Jumalasta, luonnosta,
ihmisestä, ajasta, luvuista ja avaruudesta, tutusta ja tuntemattomasta,
hyvästä ja pahasta, ne tutkivat kaikkea, väittelevät kaikesta,
myöntävät kaiken ja kieltävät kaiken. Ne puhuvat järkeä ja järjetöntä.
Niiden joukossa on keveitä ja vakavia, iloisia ja surullisia,
lavertelevia ja niukkasanaisia; useimmat puhelevat vain ollakseen
mitään sanomatta, laskien tavuja ja kooten yhteen äänteitä lakien
mukaan, joiden alkuperä ja henki on niille itselleenkin outo: ne ovat
kaikista tyytyväisimmät. Sitten on olemassa eräs hyvin ankara ja kolkko
laji kirjoja, — ne käsittelevät ainoastaan sellaisia aiheita, jotka
ovat tyystin puhtaat kaikista aistein havaittavista ominaisuuksista ja
visusti turvassa luonnon oikuilta; ne käyvät taistelua tyhjyydessä ja
liikkuvat olemattoman näkymättömissä ilmakehissä ja juuri nämä ovat
vimman-villittyjä väittelijöitä, jotka puolustavat oleellisuuksiaan
ja vertauskuviaan vallan verisellä raivolla. Sivuutan ne, jotka
kertoilevat oman aikansa historiaa tai välittävät tietoja vanhemmista
ajoista, sillä kukaan ei usko niitä. Kaikkiaan on niitä tässä salissa
kahdeksansataa tuhatta, eikä ole edes kahta, jotka ajattelisivat samoin
inistään asiasta, ja juuri ne, jotka eniten toistavat toisiaan, tulevat
huonoimmin toimeen keskenään. Useimmiten ne eivät tiedä, mitä ne itse
sanovat eivätkä mitä muut ovat sanoneet.
Hyvät herrat, tämän yleismaailmallisen metelin kuulemisesta tulen
vielä kerran hulluksi, niinkuin ovat tulleet kaikki muutkin, jotka
ennen minua ovat eläneet tässä lukemattomien äänien salissa, elleivät
he nimittäin jo tullessaan ole olleet luonnostaan tylsämielisiä,
niinkuin tuo minun kunnianarvoisa virkaveljeni, herra Jääpohja, jonka
näette istuvan minua vastapäätä ja laittavan luetteloja rauhallisella
uutteruudella. Hän on syntynyt yksinkertaiseksi, ja yksinkertaisena
on hän myös pysynyt. Hän on syntynyt täydelliseksi ykseydeksi eikä
ole koko elämänsä ajalla käynyt moninaiseksi. Sillä ykseydestä ei
koskaan kehity moninaisuutta, ja juuri siinä on, johdatan sen tässä
vain ohimennen mieleenne, hyvät herrat, ensimäinen vaikeus, joka kohtaa
meitä etsiessämme olioiden alkuperää: kun ensimäinen alkusyy ei voi
olla yksi, sen täytyy välttämättä olla kaksinainen, kolminainen tai
moninainen, mikä taaskin on vaikeasti otaksuttavissa. Herra Jääpohjalla
on yksinkertainen henki ja puhdas sielu. Hän elää luettelojen elämää.
Hän tuntee kaikkien näiden seiniä koristavain nidosten nimen ja
ulkomuodon ja omaa siten sen ainoan täsmällisen tiedon, minkä voi
ainoastaan kirjastossa itselleen hankkia. Ja kun hän ei koskaan ole
tunkeutunut minkään kirjan kansien sisäpuolelle, on hän säilynyt siitä
selkärangattomasta epävarmuudesta, siitä satasuisesta erheen tulvasta,
siitä hirvittävästä epäilystä ja kalvavasta levottomuudesta, joiden
kummitukset lukeminen synnyttää hedelmällisiin aivoihin. Hän on tyyni
ja rauhallinen, hän on onnellinen.
— Hän on onnellinen! huudahtivat molemmat paidanetsijät yht’aikaa.
— Hän on onnellinen, toisti hra Tuliaivo, mutta hän ei tiedä sitä.
Ja kenties ei ihminen voi ollakaan onnellinen muuten kuin tällä
edellytyksellä.
— Voi! sanoi Pyhä-Sylvanus, mitä elämää se on, jos ei tiedä elävänsä;
mitä onnea se, jos ei tiedä olevansa onnellinen.
Mutta Nelilehti, joka ei luottanut järkijohdelmiin, vaan kaikissa
asioissa turvasi kokemukseen, lähestyi pöytää, jonka päällä virui
kasoittain vasikannahalla, lampaanvuodalla, kiilto- ja silonahalla,
pergamentilla, siannahalla ja pahvilla päällystettyjä, tomulle,
homeelle, rotalle ja hiirelle haisevia kirjakuluja ja jonka ääressä
Jääpohja laati luettelojaan.
— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata
minulle. Oletteko onnellinen?
— En tunne sen nimistä teosta, vastasi vanha luettelojenlaatija.
Nelilehti palasi vanhalle paikalleen levitellen epätoivoissaan käsiään.
— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, —
me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat
lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen
on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää
aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden
avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät
ja varmemmat.
— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus
voitonriemuisena.
Ja kääntyen kirjastonhoitajan puoleen hän lisäsi:
— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.
Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassa
oikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,
Hänen Majesteettinsa palveluksessa.
— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän
tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis
tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta
kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle,
joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen
tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.
— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen
ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia
ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?
— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se
on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt,
hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä
ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan
hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää
silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo
ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat
kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta
epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua
uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole
sanonut _Kuningas Oidipuksessaan_: "Älkäämme sanoko ketään ihmistä
onnelliseksi ennen kuolemaansa."
Nämä neuvot eivät miellyttäneet Nelilehteä, joka ei voinut sulattaa
sitä ajatusta, että hänen pitäisi etsiskellä onnea viimeisten
voitelujen jäljiltä. Pyhä-Sylvanus ei myöskään tuntenut erikoisempaa
kutsumusta mennä vetämään paitoja kuolevien yltä; mutta koska hän
oli luonteeltaan tiedonhaluinen ja järkeilyyn taipuva, kysyi hän
kirjastonhoitajalta, tunsiko tämä mahdollisesti jotakuta tällaista
kaunista vanhusta, joka jo oli heittänyt viimeisen loistavasti
onnistuneen noppasensa.
Tuliaivo pudisti päätään, nousi, meni ikkunan luo ja naputteli
sormillaan ruutua. Ulkona satoi; asetori oli tyhjä. Sen toisessa päässä
kohosi komea palatsi, jonka kattoreunus oli koristettu sotaisilla
voitonmerkeillä ja jonka otsikossa seisoi suomushaarniskainen
sodanjumalatar, lohikäärme-kypäri päässä ja roomalainen miekka
uhkaavasti kädessä.
— Menkää tuohon palatsiin, sanoi hän vihdoin.
— Mitä! — huudahti Pyhä-Sylvanus hämmästyneenä: — Marsalkka Volmarin
luo!
— Niin juuri. Kenellä kuolevaisella on ollut parempi onni taivaankannen
alla kuin Elbruzzon ja Baskirin voittajalla! Volmar on suurimpia
sotaherroja, mitä koskaan on ollut olemassa, ja kaikista heistä
yhtämittaisimman myötäkäymisen suosima.
— Senhän tietää koko maailma, sanoi Nelilehti.
— Eikä voi sitä koskaan unohtaa, — jatkoi kirjastonhoitaja. Marsalkka
Survinrauta, Volmarin herttua, joka oli tullut maailmaan sellaiseen
aikaan, jolloin kansanväliset vahingonvalkeat eivät enää loimunneet
aivan ympäri koko maanpintaa yhtaikaa, osasi ihmeteltävästi korjata
tämän kohtalon kiittämättömyyden, rientäen sydämensä ja neronsa
voimalla avuksi jokaiseen maapallon paikkaan, missä suinkin vain oli
sodan mahdollisuuksia. Jo kahdentoista vuoden ikäisenä hän oli Turkin
sodassa ja teki retken Kurdistaniin. Siitä asti on hän yhtämittaa
käyttänyt voitollisia aseitaan kaikkialla tunnetussa maailmassa; hän
on mennyt neljä kertaa Reinin yli, ja niin hävyttömän helposti, että
tuo vanha kaislojen seppelöimä virta, kansojen erottaja, on tuntenut
itsensä syvästi nöyryytetyksi ja solvatuksi; hän on, vielä taitavammin
kuin Saksin Moritz, puolustanut Lys-joen linjaa; hän on mennyt
Pyreneitten yli, valloittanut Tajo-joen suun, aukaissut Kaukasian
portit ja tunkeutunut pitkin Dnjeprin vartta, hän on vuoron perään
puolustanut ja ahdistanut kaikkia Europan kansoja, ja hän on kolmasti
pelastanut isänmaansa.