Hieronymus.
Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella
se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat
puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja
kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden
yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon
virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton,
hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit
välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti
ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.
Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston
presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen
kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa.
Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee
vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen
pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on
sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia
ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa,
jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja
häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan
sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä
mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat.
Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa
pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!
He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun
heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä
lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa
lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä
tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle
kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria
muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa
kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan
peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan
suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi,
heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset
olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja
kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä
tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset
tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa,
että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen
sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja
rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän
kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä
törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen
nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset
rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin
pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja
Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa
jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.
Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun
hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui,
eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut
sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen,
ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden
muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja
joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti
kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä
eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja
ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet
tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä
ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman
innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi,
silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen
varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla
myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa
mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan
mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti;
hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten
ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois
kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä.
Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli
lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari,
suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati
riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan
tämän maailman ilosta.
Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus
nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he
salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli
valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.
Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille
itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi
nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän
kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus,
juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä
hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä
imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää
ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki
hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa
ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman
valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.
Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt
puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät
olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin
ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja
"arvoura"-naisten piirissä.
— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin
vain tahtoo.
— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.
Itävallan lähettilään rouva tarkasteli häntä lornettinsa läpi ja sanoi:
— Tuo poika on älykäs, hän tulee maailmassa menestymään.
Kun keskustelu oli päättynyt, lähti Hieronymus pienelle kävelylle
puutarhaan uskollisen Visulininsa kanssa, joka muistutti pöllönpäällä
varustettua kahlaajalintua; tämä ei koskaan luopunut hänen viereltään.
Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari seurasivat häntä.
— Hänen paitansa meidän juuri pitää saada, sanoi Nelilehti aivan
hiljaa. Mutta mahtaako hän antaa sitä? Hän on sosialisti ja taistelee
kuninkaan valtaa vastaan.
— Siitä ei ole pelkoa! Hän ei ole mikään paha ihminen, vastasi
Pyhä-Sylvanus, ja sitäpaitsi hänellä on pää paikallaan. Hän ei
saata toivoa muutosta, koska hänen paikkansa kerta kaikkiaan on
vastustuspuolueessa. Hän on vapaa vastuunalaisuudesta, hänen
asemansa on erinomainen: hän ei tietysti tahdo sitä kadottaa. Hyvä
vastustuspuoluelainen on aina yhteiskuntaa säilyttävä voima. Ellen
aivan erehdy, niin tuo rahvaan villitsijä olisi hyvin pahoillaan,
jos hän jollakin tavoin tulisi vahingoittaneeksi kuningasta. Jos
vain taitavasti osaamme hieroa kauppaa, saamme kyllä paidan. Hän on
mielellään suhteissa hoviin niinkuin Mirabeau. Hänet täytyy vain saada
vakuutetuksi siitä, että asia pysyy salassa.
Heidän näin puhuessaan Hieronymus käveli heidän edessään hattu
korvalla pyöritellen keppiään ilmassa ja päästellen lakkaamatta
ilomielisen luonnonlaatunsa purkaukseksi pilapuheita, leikinlaskuja,
naurahduksia, huudahduksia, uskallettuja sanaleikkejä, rivoja
tähtäilyjä, sikamaisuuksia ja laulunpätkiä. Silloin noin parinkymmenen
askeleen päässä hänestä Aulnesin herttua, maun ja tapojen tunnustettu
tuomari ja nuorison jumala, näkyi kohtaavan erään tuttavansa naisen;
tätä hän tervehti hyvin yksinkertaisesti pienellä kuivalla eleellä,
joka silti oli täynnä hurmaavaa suloa. Kansanjohtaja katseli häntä
tarkkaavaisesti; sitten käyden äkkiä synkäksi ja miettiväiseksi hän
laski raskaan kätensä kahlaajalinnun olkapäälle:
— Visulin, — sanoi hän tälle, — minä antaisin mielelläni pois koko
kansansuosion ja kymmenen vuotta elämästäni, voidakseni kantaa
hännystakkia ja puhutella naisia samoin kuin tuo tolvana tuolla.
Hän oli kadottanut iloisuutensa. Hän kulki nyt kolkon vaiteliaana,
pää painuksissa ja tuijotteli surumielisesti omaan varjoonsa, jonka
kuu ivallisesti heitti hänen jalkoihinsa niinkuin muodottoman pullean
pallonuken.
— Mitä hän sanoi?... Laskeeko hän leikkiä? kysyi Nelilehti levottomana.
— Hän ei ole koskaan ollut sen vilpittömämpi eikä vakavampi, vastasi
Pyhä-Sylvanus. Hän on paljastanut meille sen sisäisen madon, joka häntä
kalvaa. Hieronymus murehtii lohduttomasti sitä, että häneltä puuttuu
ylhäisyyttä ja hienoutta. Hän ei ole onnellinen. Minä en antaisi neljää
äyriä hänen paidastaan.
Aika kului, ja etsiskely rupesi näyttämään työläältä. Yksityisasiain
sihteeri ja ylimäinen tallimestari päättivät jatkaa tutkimuksiaan
kukin omalla tahollaan ja sopivat siitä, että he illallisten aikana
kohtaisivat toisensa pienessä keltaisessa salongissa, tehdäkseen
molemminpuolisesti toisilleen selvää tutkimustensa tuloksista.
Nelilehti tutkisteli etupäässä sotilashenkilöltä, korkeita herroja ja
suuria tilanhaltijoita eikä tällöin myöskään laiminlyönyt tiedustella
heidän tilaansa naisilta. Pyhä-Sylvanus, joka oli teräväkatseisempi,
koetti lukea rahamiesten silmistä ja tunnustella valtiomiesten
munaskuita.
He kohtasivat toisensa määrätyllä hetkellä, molemmat väsyneinä ja naama
pitkällään.
— Minä en ole nähnyt muita kuin onnellisia, sanoi Nelilehti, mutta
kaikkien onni on ollut jollakin tavoin pilalla. Sotilashenkilöt
kuihtuvat jonkun ristin, arvonimen tai lahjatulojen toivossa. Heidän
kilpailijansa saavuttamat edut ja kunniamerkit tyrehdyttävät heidän
verensä. Kuultuaan uutisen, että kenraali Kalske oli nimitetty
Comoresin herttuaksi, muuttuivat he keltaisiksi kuin kokospähkinät ja
viheriäisiksi kuin sisiliskot. Eräs heistä tuli tummanpunaiseksi: hän
sai halvauskohtauksen. Aatelisherramme kituvat yhtaikaa sekä ikävästä
että niistä rettelöistä, joita heillä on maatiloillaan; aina käräjiä
naapureitten kanssa, aina lakimiehet niskassa, he alituisen huolen alla
laahaavat jälessään raskaan joutilaisuutensa taakkaa.
— En minäkään ole sen paremmin onnistunut, sanoi Pyhä-Sylvanus.
Ja minua kummastuttaa ennen kaikkea se, että ihmisten kärsimysten
syyt ja aiheet saattavat olla aivan vastakkaisia. Estellen prinssi
esimerkiksi on onneton sentähden, että hänen vaimonsa pettää häntä,
mutta ei siksi, että hän rakastaisi vaimoaan, vaan siksi, että
hänen itserakkautensa kärsii siitä. Malvan ruhtinas taas on onneton
senvuoksi, että hänen vaimonsa ei petä häntä ja menettelyllään pidättää
häneltä mahdollisuudet parantaa rappiolle menneen talonsa asiat. Toista
rasittavat lapset; toinen on taaskin epätoivoissaan siitä, ettei
hänellä ole niitä. Olen tavannut porvareita, jotka eivät toivo muuta
kuin päästä maalle asumaan, ja maalaisia, joiden ainoa unelma on tulla
kaupunkilaiseksi. Minulla oli myös kunnia päästä kahden kunnon miehen
uskotuksi: toinen oli aivan murtunut siitä, että oli kaksintaistelussa
tappanut miehen, joka oli vienyt hänen rakastajattarensa; ja toinen
suri, ettei ollut saanut kilpailijaansa hengiltä pois.
— Enpä olisi koskaan uskonut, huokasi Nelilehti, että olisi niin
vaikeaa löytää onnellista miestä.
— Kentiespä me myös toimiskelemme taitamattomasti, huomautti
Pyhä-Sylvanus; me etsimme sattuman varassa ilman määräperäistä
menetelmää; emme edes tiedä varmaan, mitä oikein etsimme. Emmehän ole
ollenkaan määritelleet onnea. Se meidän täytyy tehdä.
— Se olisi hukkaan heitettyä aikaa, vastasi Nelilehti.
— Anteeksi, minä pyydän saada pysyä väitteessäni, intti Pyhä-Sylvanus.
Kun olemme kerran saaneet määritellyksi onnen, s.o. kun olemme sen
rajoittaneet, täsmällistyttäneet ja kiinnittäneet johonkin määrättyyn
aikaan ja paikkaan, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet löytää se.
— Sitä en usko, — sanoi Nelilehti.
Kuitenkin he sopivat siitä, että kysyisivät tässä asiassa neuvoa
valtakunnan viisaimmalta mieheltä, kuninkaallisen kirjaston johtajalta
hra Tuliaivolta.
Aurinko oli jo noussut, kun he palasivat palatsiin. Kristoffer V
oli viettänyt unettoman yön ja vaati kärsimättömästi lääkepaitaa.
He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, ja kiipesivät samaa tietä
kolmanteen kerrokseen; siellä hra Tuliaivo otti heidät vastaan laajassa
salissa, joka sisälsi kahdeksansataa tuhatta teosta, painettuja
nidoksia ja käsikirjoituksia.